Demon’s Souls (PS3)

13.07.2010 17:26 Muropaketin toimitus

Demon’s Souls on peli, jolla on Maine. Kyllä, isolla M-kirjaimella. Nettipuheiden perusteella tämä jenkkejä ja japanilaisia jo vuoden viihdyttänyt roolipeli on todellinen luunmurskaaja ja armoton paskainen. Peli, joka on niin vaikea, että saatat itsekin päättää päiväsi!

Pakkohan tätä oli testata, varsinkin kun kävi niin autuaasti, että joku – kenties vahingossa – julkaisi kulttipelistä oikein komean Collector’s Editionin Euroopassa, jossa yleensä jäämme paitsi kaikesta kivasta. No, miten kävi? Kirjoitanko tätä arvostelua syöksyessäni ikkunasta Demon’s Soulsin murtamana?

Ennen kuin palaamme siihen, kerrataanpa lyhyesti Demon’s Soulsin historia. Japanilaisen FROM Softwaren roolipeli sai jo alkupäivinään maineensa, kun pelin Japanista importanneet tai nettistreamien kautta sitä seuranneet huomasivat, että pirulauta, sehän on oikeasti vaikea peli. Kun pelistä julkaistiin jenkkiversio, maine vain kasvoi. Vaikein peli ikinä? Puhdasta turhautumista Blu-raylla? Ylisanoja lenteli.

Peli kieltämättä alkaa raflaavasti, sillä lyhyt tutoriaali opettaa pelaajalle ne aivan perustason perusasiat, eli lähinnä miten liikutaan ja miten lyödään. Sitten vastaan tulee ensimmäinen pomo ja paria sekuntia myöhemmin myös ensimmäinen kuolema. YOU HAVE DIED, peli ilmoittaa ja ottaa heti luulot pois.

Mutta tarina ei pääty siihen. Pelin demonien ja kuoleman täyttämässä maailmassa kuolon kosketus ei nimittäin ole se lopullinen päätepiste kaikille. Muutamien sielut tarraavat kiinni suurempaan tarkoitukseen ja päätyvät Nexukseen, välietappiin elämän ja kuoleman välissä. Paluu takaisin elävien kirjoihin on mahdollinen, kunhan maailmaa täyttäviä demoneita painelee tarpeeksi innokkaasti pataan.

Vaikeasti lähestyttävä

Demonien leipominen tapahtuu yllättävän perinteisin toimintaroolipelin keinoin. Pelaaja suhaa pitkin katakombeja, luolastoja ja demonien täyttämiä linnoja ja taistelee tosiajassa pahiksia vastaan. Siihen ne pelin perinteiset ideat sitten loppuvatkin, sillä Demon’s Souls on mielenkiintoinen yhdistelmä uudenlaisia ideoita, antiikkisia ratkaisuja ja perijapanilaista pelifilosofiaa.

Pureudutaan heti aluksi siihen vaikeustasoon, jonka moni on ymmärtänyt väärin. Demon’s Souls ei ole vaikea samalla tavalla kuin vaikka Mega-Man 10 tai Contra-pelit. Mekaanisesti se on sangen helppo ja perusteet oppii jo hetkessä. Ongelmiakin löytyy, lähinnä taistelulle elintärkeän lukitusmekanismin muodossa.

Normaalisti pelihahmo juoksentelee aina suoraan tikun suuntaan, mutta painamalla oikeaa analogitikkua voi lukittautua viholliseen, jolloin hahmo pyörii vihollisen ympärillä. Tämä on taistelussa elintärkeää, sillä jos pelaaja ei ole valmis blokkaamaan tai väistelemään vihollisen iskuja, hän kuolee kirjaimellisesti parissa sekunnissa.

Kiva juttu, mutta jos pelaajan ja vihollisen välillä on vähänkään korkeuseroa tai välissä vaikka pieni puu, lukitus yleensä epäonnistuu. Siinä sitten naputellaan analogitikkua vihollisen höökiessä päälle ja toivotaan parasta. Kun olet kuollut näin muutamaan otteeseen, ohjaimen lento on lähellä. Muuten taistelu kyllä toimii hyvin. Pääpaino on väistelyllä ja oikea-aikaisella iskulla vihollisen heikkoon kohtaan.

Heikko kohta voi tarkoittaa tarvetta käyttää tietynlaista asetta tai magiaa, tai vain yksinkertaisesti sitä, että miehen korkuisella kilvellä varustettua ritaria kannattaa puukottaa mieluummin selkään. Joka tapauksessa taistelu on mukavan simppeliä, mutta samalla haastavaa. Jokainen kohtaaminen tuntuu vaaralliselta ja henki on aina vaakalaudalla.

Korkeasta vaikeustasosta puhumisen sijaan toteaisinkin ehkä, että pelin haaste tulee siitä, ettei se selitä pelaajalle juuri mitään, vaan kaikki pitää opetella itse, yleensä vielä kantapään kautta. Tämä on sekä hyvä että huono asia.

Hyvä vaikeustaso, huono vaikeustaso

Se on vielä ihan kivaa, että pelin luolastot on suunniteltu täyteen yllätyksiä ja ansoja. Vähän väliä vastaan tulee vihollisten väijytyksiä tai ansoja, jotka joko hidastavat ikävästi etenemistä tai tappavat pelaajan kertalaakista. Kuolemalla on seuraukset, mutta ei fataalit sellaiset: kun pelaaja kuolee, hän menettää kaikki keräämänsä sielut – jotka toimivat pelin valuuttana ja kokemuspisteinä – ja herää henkiin kentän alussa.

Jos onnistuu tetsailemaan takaisin kuolemasta jäädylle veritahralle, saa sielunsa takaisin. Jos taas kyykkää matkalla uudestaan, vanha ruumis korvautuu uudella ja sielut on menetetty. Näin kuolemalla on seurauksia ja kismittää kunnolla, kun eeppinen grindaussessio päättyy huolimattomuusvirheeseen ja potin menetykseen.

Tämä on siis kivaa: peli tuntuu jatkuvasti vaaralliselta enkä muista, milloin peliä pelatessani kämmeneni ovat olleet samanlaisessa jännityshiessä kuin Demon’s Soulsin luolastoissa. Sekin on vielä kivaa, että pelin luolastot ovat täynnä salaisuuksia, jotka eivät välttämättä aukea kuin vasta toisella pelikerralla. Näin syntyy sitä klassista uudelleenpeluuarvoa.

Mutta sitä en pidä kivana, että peli ei anna pelaajalle kaikkea tarvittavaa tietoa päätösten tekemiseen. Pelistä ei esimerkiksi löydy lainkaan hahmoluokkia, vaan alussa valittava ”luokka” on vain aloituspiste. Luokka määrää, miten pelaajan aloituspisteet on käytetty ja millaisia varusteita hahmolla on päällään. Kaikki muu on hänen päätettävissään ja alun maagista voi hyvinkin kehittää taistelijan, jos haluaa. Kun sieluja on kertynyt tarpeeksi, puhutaan Nexuksessa majailevan noidan kanssa ja nostetaan kykypisteitä yksi kerrallaan, alati kasvavalla hinnalla.

Ongelma tulee siitä, että peli ei selitä pelaajalle ominaisuuksien virkaa tai sitä, miten hahmoa kannattaisi kehittää. Manuaalistakaan ei löydy tarpeeksi infoa, vaan aivan perustason kysymyksetkin pitää opetella nettiin fanien tekemän wiki-sivuston avulla. Varaudu siis siihen, että tulet ryssimään ensimmäiset pari hahmoasi ihan täysin ja aloittamaan uudelleen useampaan kertaan.

Toinen kompastuskivi on se, että peli on ensimmäisen kentän jälkeen täysin avoin. Pelimaailma on jaettu useaan maailmaan, josta kussakin on useita kenttiä. Pelaaja etenee kunkin kentän läpi, tappaa sen lopussa kyttäävän pomon ja voi sitten joko jatkaa seuraavaan kenttään tai palata Nexukseen. Tämän jälkeen peliä saa jatkaa avaamansa kentän alusta.

Ihan kiva ja joku voisikin kuvitella, että kentän 1-1 jälkeen loogisin jatkopaikka on 1-2, eikö? No ei ihan. Jos haluaa kokemuksestaan pehmeämmän, pitäisi ensin piipahtaa kentässä 2-1, sitten kentässä 4-1, sitten vaikka kentässä 2-2 ja sitten vasta palata kenttään 1-2. Eikä peli tietenkään mitenkään varoita, että olet nyt tunkemassa kättäsi vihaisten herhiläisten pesään. Se huomataan vasta siinä vaiheessa, kun paikan viholliset jyräävät pelaajan ykkösellä ja sitten arvotaan, mikä olisi hyvä paikka kerätä voimiaan.

Moninpeliä. Tavallaan.

Jos Demon’s Soulsilla on välillä ikävä tapa turhauttaa, se myös riemastuttaa yhtä suurissa määrin. Olen jo puhunut siitä, miten pelin tunnelma on jatkuvasti todella jännittävä, jopa ahdistava. Pelaan itse Demon’s Soulsini noin tunnin sessioissa, koska sen jälkeen on pakko pistää ohjain hetkeksi alas ja vetää hieman henkeä.

Pelistä löytyy myös japanilaiseksi peliksi yllättävän pätevä, joskin äärimmäisen persoonallinen, nettituki. Lähtökohtaisesti peli haluaa aina ottaa yhteyden Demon’s Soulsin keskusserverille, mutta mistään MMO:sta ei silti ole kyse. Pelaaja näkee muut pelaajat lähinnä maailmassa vilahtelevina kummituksina, mutta muiden peliin voi silti vaikuttaa.

Konkreettisin tapa on jättää pelimaailmaan muille viestejä. Näin voi vaikka varoittaa, että seuraavan kulman takana odottaa ansa, tai kertoa, että jos hyppäät tästä alas, löydät aarteen. Mikään ei toki estä jäynämiehiä tipsaamasta, että pohjattomassa kuilussa on aarre, hyppää jo. Oikeiden vihjeiden erottamien jäynistä onkin osa sitä aitoa Demon’s Souls –kokemusta.

Myös kuolleen pelaajan jättämät veritahrat näkyvät muiden peleissä, joskaan muiden sieluja ei voi pölliä. Jos koskee kaverin tahraa, näkee pienen animaation tämän viimeisistä hetkistä. Näin voi arvata, että jos kaveri vaikka juoksee kulman taakse ja sitten räjähtää liekkeihin, siellä todennäköisesti on jotain ikävää.

Konkreettisemminkin voi vaikuttaa, sillä peli antaa mahdollisuuden kutsua peliinsä satunnaisia pelaajia niin sanottuina sinisinä henkinä. Henkien kanssa ei kommunikoida, vaan ne kutsutaan jättämällä maahan kutsukivi. Jos joku käyttää sitä omassa pelissään, hän liittyy hetkeksi sinun maailmaasi ja voi vaikka auttaa pomon kaatamisessa.

Jos taas tykkää kiusaamisesta, voi yrittää hyökätä mustana henkenä muiden peleihin harrastamaan PVP:tä. Miten, siitä en ole vielä ottanut selvää – Demon’s Souls ei todellakaan selittele tällaisia asioita, eikä PVP ole vielä kiinnostanut. On se silti jännää, kun peli ilmoittaa, että sinun maailmaasi hyökätään ja kohta päälle syöksyy mustaa savua ilmaan puskeva pelaaja.

Hauskempiakin jäyniä löytyy. Erään kentän pomo yllätti minut olemalla tavallista älykkäämpi ja eläväisempi. Kun keräilin ruumiini osia kuoleman jäljiltä, sain kuulla, että peli kutsuu PVP-pelaajia pomon ruumiiseen ohjaamaan tätä muita pelaajia vastaan. Miten huikea idea!

Ainutlaatuinen kokemus

Herran vuonna 2010 Demon’s Souls on ainutlaatuinen pelikokemus. Sen maailma on upealla tavalla synkkä, eikä todellakaan ole mikään perustason animu-kauhistus. Tunnelmaakin löytyy yllin kyllin, eikä ainoastaan sen takia, että peli on tautisen haastava.

Onkin hyvin virkistävää pelata peliä, joka ei todellakaan pitele pelaajaa kädestä tai silittele. Se kertoo, että uiminen tapahtuu raajoja heiluttelemalla ja heittää pelaajan sitten kalliolta haikalojen täyttämään valtamereen. Pari kertaa hukut varmasti, mutta kun pysyt pinnalla ja hait ottavat lukua, voittajan fiilis on aito.

Myös pelattavaa irtoaa reilusti. Itse olen pelannut vasta joitain kymmeniä tunteja, mutta tunnen useita pelaajia, joilla on takana jo satojen tuntien urakka ja peli kiinnostaa edelleen. Rahoilleen saa siis todella vastinetta.

Demon’s Souls saakin minulta lämpimät suositukset, muutamalla varauksella. Sinulla pitää olla kyky ja halu ottaa itse selvää asioista, sekä sen verran pitkä pinna, että kestät eteesi heitetyt haasteet. Jos tämä ei onnistu, seikkailuhupi kannattaa etsiä muualta.

Tekijä: FROM Software
Julkaisija: Namco Bandai
Testattu: PlayStation 3
Saatavilla: PlayStation 3
Pelaajia: 1
Pelin kotisivu: Demon’s Souls
Miikka Lehtonen