Uusimmat

Destiny (PS3, PS4, Xbox 360, Xbox One)

20.09.2014 14:00 Miikka Lehtonen

Tekijä: Bungie
Julkaisija: Activision
Testattu: PlayStation 4
Saatavilla: PlayStation 3, PlayStation 4, Xbox 360, Xbox One
Pelaajia: 1, 2-3 (co-op), 1-6 (raid), 2-12 (PVP)
Muuta: Vaatii jatkuvan internet-yhteyden
Pelin kotisivu: http://www.destinythegame.com
Arvostelija: Miikka Lehtonen

 

Bungien Destiny on peli, jonka ympäriltä ei ennakkoon hypeä tai ylisanoja puuttunut. Paras ikinä! 500 miljoonan taalan budjetti! Bungien uusi peli! Jeesuksen toinen tuleminen! Kuten näissä tapauksissa usein käy, todellisuus ei voinut mitenkään yltää samalle tasolle.

Tällä kertaa todellisuutta kampitti vielä hieman se, että Destiny ei oikein tiedä, mitä se haluaisi olla, joten se on vähän kaikkea. Eikä oikein mitään hirvittävän hyvin.

Bungien Destiny on niin Bungien näköinen peli kuin olla voi. Henkisesti ja kirjaimellisesti. Yrmyt ja panssaroidut avaruusmariinit käyvät futuristista tieteissotaansa avaruuden örmyjä vastaan. Tarina vilisee uskonnollisia elementtejä ja eksoottisia termejä lentää pelaaja kasvoille kuin luennolla konsanaan. Pistoolit ovat todella tehokkaita ja kaikki on ah-niin-sujuvaa.

Mutta kun kaivautuu vähän pintaa syvemmälle, eroja siihen perinteiseen Halo-kaavaan löytyy. Näistä merkittävin on se, että Destiny haluaisi niin kovasti olla MMO.

Matkamies, päivää

Tarina sijoittuu kaukaiseen tulevaisuuteen. Meidän lähitulevaisuudessamme ensimmäinen miehitetty lento Marsiin teki yllättävän löydön: planeetan takana oli piilossa toinen, keinotekoinen planeetta. Joka oli älykäs.

Travellerina tunnettu Jeesus-planeetta seurasi astronautteja maahan siinä sivussa tehden kaikki linnunratamme planeetat maankaltaisiksi. Maassa hyvät teot jatkuivat, sillä tieteen voimin ihmisten elinikä moninkertaistui ja alkoi ihmiskunnan kultainen aika. Sivilisaatiomme levittäytyi galaksin laidoille saakka ja tulevaisuus näytti niin kirkkaalta, että sen katsomiseen tarvittiin aurinkolasit.

Mutta eihän onnea kestänyt, sillä parin vuosisadan jälkeen kävi ilmi, että Travellerilla oli voimakkaita vihamiehiä. Galaktinen pimeys haluaisi niin kovasti sammuttaa Travellerin valon ja onnistui pahat mielessään seuraamaan tätä maahan. Ei aikaakaan kun galaktinen sivilisaatio on romuna ja ihmiskunnan viimeiset rippeet piileskelevät siinä viimeisessä kaupungissa, jota Travellerin voimat riittävät suojaamaan. Mutta eivät nekään loputtomiin kestä. Itse asiassa eivät enää kovin kauan.

Niinpä alkaa viimeinen epätoivoinen yritys: Travellerin puhdasta valovoimaa kanavoidaan valikoituihin sotureihin, jotka tarttuvat aseisiin ja käyvät taistoon pimeyden voimia vastaan valo suonissaan. Pelaaja on yksi näistä sotureista. Ja niin ovat kaikki muutkin pelaajat.

Tästä alkaa Destinyn tarina, josta ei ainakaan kunnianhimoa tai puitteita puutu. Kaikesta näkee, että Bungiella on kirjoitettu parin kirjan verran lorea maailmasta ja sen tapahtumista, merkittävistä porukoista ja historiasta. Valitettavasti sitten vain unohdettiin selittää niitä pelaajalle.

Destinyn pelaaminen on hieman samanlaista kuin kuuntelisi yli-innostuneen ja hieman kännisen kaverin tarinointia. Tarina liikkuu paikasta toiseen ilman sen suurempia loogisia ketjuja. Mukaan hyppii uusia hahmoja ja porukoita, joiden oletetaan jotenkin taianomaisesti olevan kuulijalle tuttuja. Niinpä tämä on alati enemmän ja enemmän hämillään kun House of Winterin kellit, Awakenedit, kuningattaret ja Black Gardenit pyörivät tarinassa ilman, että kukaan jaksaisi selittää niitä, tai edes pistää niitä mihinkään kontekstiin.

Tarinankerronta ontuu muutenkin pahasti, kenties johtuen siitä, että se tapahtuu pääasiassa tehtävien aikana pelaajan AI-kaveria näyttelevän Peter Dinklagen toimesta. Kaikki kunnia miehen suoritukselle, mutta kun valtavaa tarinaa yritetään avata pienillä parin lauseen kommenteilla, suuri osa siitä jää mysteeriksi. Itse esimerkiksi hämmennyin melkoisesti, kun peli yllättäen loppui. Tuntui kuin minulle ei olisi koskaan jaksettu oikeasti kertoa, miksi tein kaikkea sitä, mitä tein. Tai kuka se tarinan pahis oikeastaan oli. Tai mistä kaikessa oikeastaan oli kyse.

Onneksi sentään pelaaminen on kivaa.

Hyvää räiskintää

Destinyn tunnistaa Bungien peliksi välittömästi yleisen ohjaustuntuman perusteella. Se tuntuu Halolta, mikä tarkoittaa minun kirjoissani myös sitä, että se tuntuu aika hyvältä. Aseet ovat mukavan tehokkaita, viholliset kuolevat tyydyttävän nopeasti ja tuntuma on muutenkin kohdallaan. Räiskintä sujuu mainiosti ja esimerkiksi pääosumien saaminen on juuri sopivan haastavaa: ei se itsestään suju, mutta kun pääsee sinuiksi aseensa ohjaustuntuman kanssa, niin vihollisten kaalit possahtelevat mukavan tiheään tahtiin.

Toimivan räiskinnän päälle on ympätty niitä MMO-elementtejä. Pelaajilla on kokemustasot, joiden karttuessa saa avattua hahmoluokalleen uusia kykyjä systeemillä, jota en varsinaisesti kykypuuksi kutsuisi. Kykypaletti lienee osuvampi termi, sillä käyttöön aukeaa tasaista vauhtia uusia kykyjä ja efektejä, jotka muokkaavat jo avattuja kykyjä. Aluksi puhutaan ihan perusjutuista, kuten vaikka kranaatin heittämisestä tai tuplahypystä.

Kun tasoja karttuu lisää, voi sitten saada vaikka kranaatinheittoon muuttujan, jonka avulla kranaatti muuttuukin tahmeaksi tai vaikka räjähtää pienemmiksi kranaateiksi.

Hahmoluokat eivät eroa suunnattomasti toisistaan, sillä kaikki pystyvät käyttämään samoja aseita ja kaikilla on vieläpä aika samanlaiset taidotkin, omilla erikoisuuksillaan, tietenkin. Merkittävin ero löytyy tappamalla ladattavasta erikoishyökkäyksestä, jolla saa lanattua kumoon pinon vihollisia. Titan lyö nyrkkinsä maahan ja räjäyttää kaiken ympäriltään, Warlock heittää räjähtävän energiapallon ja Hunter manaa käteensä palavan taikapistoolin, jolla voi tappaa kertalaukauksella kolme vihollista.

Tämä on sekä hyvä että huono juttu. Hyvä siltä kannalta, että valitsipa minkä hahmoluokan tahansa, pelikokemus on toimiva ja miellyttävä. Huono toisaalta taas siltä, että kun se peli on kertaalleen pelattu läpi, uusi hahmoluokka tuskin motivoi pelaamaan sitä heti uudelleen. Asiaa ei auta se, miten peli itsessään on rakennettu.

Toistavaa sisältöä

Destinyn maailma koostuu neljästä planeetasta, joiden läpi kuljetaan tarinan määräämässä järjestyksessä. Kukin planeetta koostuu yhdestä kohtalaisen suuresta alueesta, jolle niitä varsinaisia tarinatehtäviä on sitten ripoteltu. Käytännössä homma menee siis niin, että joka kerta spawnataan pelialueen samaan kohtaan ja sitten huristellaan mopolla (tai kipitetään jaloin) johonkin sen kulmaan tekemään jotain.

Yleensä tämä ”jotain” tarkoittaa sitä, että pitää joko tappaa tavallista kovempi vihollinen, skannata AI-Dinklagen avulla joku kiinnostava juttu tai vaikka molemmat. Sitten tehtävä päättyy ja palataan kiertoradalla olevalle alukselle miettimään, mitä seuraavaksi tekisi. Ja kun se on valittu, peli alkaa taas sieltä samasta spawnipaikasta, mutta nyt – ehkä – kohteena on kartan toinen reuna.

Kultakin planeetalta löytyy myös avoin partiointitila, jossa voi suhata vapaasti kartan laidasta laitaan tappaen vihollisia ja tehden todella köykäisiä ”tapa 10 tonttua” –henkisiä MMO-tehtäviä kokemuspisteiden ja lootin toivossa. Lootista lisää kohta.

Ymmärrän, että Bungien MMO-haaveista johtuen Destiny on vähän täytynyt tehdä näin, sillä muuten muita ihmispelaajia ei pelialueella juuri näkisi, mutta tarina ja pelin sujuvuus kärsivät siitä selvästi. Uniikit ja tehtäväkohtaiset alueet ovat todella harvassa, samoin kuin yllä kuvatusta kaavasta poikkeavat tavoitteetkin.

Maailma itsessään on toki hieno. Planeetoilla on omat fiiliksensä ja tyylinsä, kiitos planeetalta toiselle vaihtuvien vihollisten ja erikoisjuttujen.

Onkin jälleen Destinyn onni, että itse räiskintä on niin kivaa, sillä se oli se juttu, joka minua kantoi läpi pelin. On vain niin pahuksen hauskaa paukautella kalloja mäsäksi toinen toistaan oudommilta avaruusörmyiltä.

Uhraus tuntuu silti vähintään kyseenalaiselta, sillä Destinyn MMO-puitteet ovat aika kepeät ja tuntuvat suoraan sanoen aika toissijaisilta.

Tylsää loottia

Destinyn MMO-henkisyys näkyy pääasiassa parin jutun kautta. Ensinnäkin maailma on MMO-mallia: siellä juoksee muita pelaajia (joita ei voi ampua) ja tapetut viholliset spawnaavat takaisin hetken huilailtuaan.

Viholliset myös pudottelevat vähän väliä loottia. Tämä olisi normaalisti tosi hieno juttu, sillä puhdas loottihimohan minua Borderlandsin ja Diablo III:nkin läpi kantoi. Valitettavasti Destinyssä se puoli vain on aika torso.

Lähdetään liikkeelle aseista, joita on todella vähän. Aseet jakautuvat pää- ja erikoisaseisiin, sekä raskaisiin aseisiin. Pääaseita on neljää tyyppiä, erikoisaseita kolmea ja raskaita aseita kahta. Ikävämmin kaikki ovat perinteistä räiskintäkamaa: löytyy rynkkyä, konepistoolia, pulttilukkoa, tarkkuuskivääriä, haulikkoa ja sinkoa.

Tämän vielä kestäisi, jos aseet eroaisivat merkittävästi toisistaan. En nyt välttämättä odota Borderlands-tyylistä ”tämän pistoolin ammukset räjähtävät kuin kranaatit” –hulluutta, sillä kyseessä on MMO, mutta erot ovat nyt masentavan pieniä. Merkittävin ja tärkein on se, paljonko ase tekee vahinkoa. Useimmiten enemmän vahinkoa tekevä ase on parempi, sillä hirviöt muuttuvat tasojen noustessa kovemmiksi ja vaativat näin kuollakseen enemmän vahinkoa.

Aseilla on usein myös toissijaisia muuttujia, mutta ne ovat aika kepeitä. Tämä rynkky pudottaa kranaatin jäähtymisaikaa pikkuisen kun sillä tappaa, tähän haulikkoon taas löytyy tavallista enemmän kuteja.

Sama linja jatkuu myös panssareissa. Päähän, rintaan, käsiin ja jalkoihin on omat panssarinsa, joiden pääasiallinen tarkoitus on vain suojata vahingolta. Tasojen karttuessa mukaan tulee yhtä kolmesta ominaisuudesta, jotka laskevat tavallista kovemman meleehyökkäyksen, kranaatinheiton tai erikoishyökkäyksen jäähtymisaikaa. Ja siinä se suunnilleen sitten olikin.

Missä on luovuus? Mitä tapahtui Bungien ennakkopuheille, joiden mukaan ”näet pelimaailmassa kaverisi Villen ja sitten kyselet, mistä tämä sai sen sikasiistin aseensa”. Ketään ei nimittäin taatusti kiinnosta tippaakaan kysellä Villen pyssystä: varusteissa on olemattoman vähän eroja ja ne ovat ihan pirun tylsiä.

Mukana on myös pari amatööritason MMO-töppiä, kuten vaikka se, että pelaajan saavutettua 20. tason kaikki ylläkuvattu muuttuu toissijaiseksi. Virallisesti pelin level cap on 20, mikä ei ole kuitenkaan totta: hahmot pääsevät paljon korkeammallekin, mutta 20. tasosta lähtien eivät enää vihollisia tappamalla, vaan keräämällä panssareita, joissa on valo-ominaisuutta. Kun valoa on tarpeeksi, tehokas kokemustaso nousee. Mutta vain, kun panssarit ovat päällä. Jos vaihtaa valoa antaneen panssarinsa sellaiseen, minkä valomäärä ei enää riitä, taso laskee.

Ja niinpä endgamessa ollaan sitten tilanteessa, missä panssarien ulkonäkö tai kivoimmatkaan toissijaiset jutut eivät enää ratkaise. Onko varusteessa enemmän valoa? Tarvitsetko sitä päästäksesi instansseihin tai raideille? Sitten käytät sitä, eikä muulla ole väliä.

Ongelmaa pahentaa se, että viholliset droppailevat loottia todella harvakseen. Pääasiallinen tapa hankkia kovempia varusteita olisi grindata vanhojen tehtävien hardcore-versioita tai instansseja kerätäkseen jotain pelin noin miljoonasta erilaisesta valuutasta.

Jos kaikki yllä kuvattu saa pään pyörimään ja olon sekavaksi, niin se tekee pelaajallekin. Juuri mitään ei nimittäin selitetä ja kokonaisuuden hahmottaminen jää vähän harmillisen haastavaksi puuhaksi.

Julkaisukunnon MMO?

Veikkaan, että Destiny oli jossain vaiheessa kehityskaartaan aika paljon monipuolisempi ja isompi peli kuin nyt. Sitten joku huomasi, että se perkele täytyisi saada markkinoillekin, jolloin leikkuri lähti jauhamaan.

Tuloksena on pelikokemus, joka olisi kaivannut paljon lisää viilailua, miettimistä ja sisältöä. Ongelmista huolimatta pelasin itseni 20. tasolle ihan hyvillä mielin. Se perusräiskintä on vaan niin pahuksen hauskaa. Eikä sovi jättää laskuista sitä, että Destiny näyttää ja kuulostaa törkeän hyvältä. Kun keskittyy siihen pääasiaan, eli hirveiden vihollislaumojen kumoon tykittämiseen, peli toimii ja tuntuu todella hauskalta. Paljon nyt antamaani arvosanaa paremmalta. Varsinkin parin kaverin kanssa co-opina koettuna – suurimman osan, ellei kaikki pelin tehtävistä voi näet pelata co-opina – Destiny on mainiota räiskintäviihdettä. Räiskintäviihteen takaa pilkahtelee välillä merkkejä siitä, että toimiessaan Bungien ideat olisivat oikeasti tosi hyviä.

Mutta kun vetää henkeä ja pysähtyy tökkimään sormella kulisseja, suu menee mutruun. Sisältöä on vähän ja se toistaa itseään. MMO-mekanismit eivät toimi niin hirveän hyvin. PVP-pelityyppejä on liian vähän. Hahmojen tasapaino on vähän vinksallaan. 20. tason jälkeen ei ole muuta tekemistä kuin grindata vanhojen tarinatehtävien HC-versioita, ajaa samoja paria instanssia uudelleen satunnaislootin toivossa tai yrittää kerätä kasaan viittä kaveria, jotta voisi pelata sitä ainoaa raidia.

Tässä kohtaa oma mielenkiintoni sitten lopahtikin. Suuri juttu minulle taisi olla se lootin tylsyys, sillä kun loottijahti tuntuu puhtaasti vähän suurempien numeroiden metsästämiseltä ilman mielikuvituksen lentoa, se maistuu puurtamiselta. Ja kun pelirunkokin muuttuu puurtamiseksi… No, arvannette lopun.

Peliä ei ole toki vielä menetetty. Destiny on tehty päivitettäväksi ja tuunailtavaksi, eikä mikään estä Bungieta kehittämästä hauskempia aseita, säätelemästä lootin putoamistiheyttä, järkeistämästä valuuttoja ja korjailemasta perustason ongelmia. Tarinan rungolle ja muille isommille asioille ei voi enää toki mitään, mutta eivät ne niin fataaleja ongelmia ole. Kyse on enemmänkin monen pienen ongelman yhteisvaikutuksesta, joka murtaa pelistä terävimmän terän. Jos osakin näistä korjataan, vaikutus voi olla osiensa summaa suurempi.

Ja tokihan tulossa on myös DLC:tä. Runsaasti ja hintavasti, joten laatuakin on syytä odottaa. Itse taidan vetää hetken henkeä ja katsella sitten, josko Destiny kuitenkin vetäisi vielä takaisin toiselle kierrokselle, vaikka sitten tuunausten kautta – tai kavereita auttamaan. Hei, tämäkin on tuttua MMO-peleistä!

Lue myösDestiny: The Taken King – vuotta myöhemmin, vuoden myöhässä?

 

Toinen mielipide – 2016

Lienen onnekas Destinyn pelaaja. Odotin peliä kiinnostuneena ja osallistuin betatestiin, jonka pohjalta totesin ennakkojutussakin pelin lupaavaksi. Varsinainen julkaisu meni kuitenkin ohitse. En ehtinyt pettymään muiden pelin keskeneräisyyteen tylsistyneiden tavoin, vaan sivuutin koko kokonaisuuden.

Kesti yli The Taken Kingin julkaisun ennen kuin kaivoin pelin koneelleni ja kokeilin, miltä Destiny tuntuu. Yllätyin, vaikka Domestakin olin jo saanut lukea, että The Taken King teki Destinystä vihdoin hyvän pelin. Satunnainen kokeilu ajatuksella ”no pelataan nyt paremman puutteessa” venyi useamman viikon ja kymmenien tuntien viihtymiseksi.

Vaihdos alkuperäisen Destinyn ja The Taken Kingin välillä on selvästi nähtävissä jo tehtävätarjonnassa. Yhtäkkiä, kesken tarinaa, meininkiin tulee tunnetta ja jännitystä sekä ihan oikeita käänteitä. Ei näillä eväillä vieläkään haasteta Haloja tai muita oikeita tarinavetoisia pelejä, mutta räiskiminen tuntuu lopulta muultakin kuin pelkältä tylsältä grindaamiselta. Siihen saakka, kunnes loppupeli kolkuttelee ja jäljellä on vain raideja, joihin ei yksin ole asiaa ja korkean tason instansseja, joista kiinnostavimmista puuttuu vieläkin kunnollinen ryhmänmuodostusmekaniikka.

Ennen tätä hauskaa ehtii kuitenkin olla monta, monta tuntia. Niin kauan, kun lootti virtaa eikä samaa instanssia ole ehtinyt juoksemaan kymmentä kertaa, pätevä pelituntuma jaksaa pitää kiinni pelissä. Erilaistakin tekemistä on tarjolla riittämiin. Toisten pelaajien metsästäminen Crucible-areenoilla ei ehkä tarjoa maailman parasta moninpelikokemusta, mutta pieninä annoksina meininki jaksaa viihdyttää, etenkin kun palkinnot ovat houkuttelevia. Kun maisemat kyllästyttävät, voi aina vaihtaa planeettaa. Tehtäviä kyllä riittää.

Kyllästyin jo peliin, koska en jaksa enää grindata yksin enkä etsiä raidaavaa porukaa. Tätä lukiessani vilkaisin kuitenkin, mitä on luvassa huhtikuun päivityksessä. Bungie on taas lisäämässä peliin uusia asioita ja korjaamassa juuri niitä juttuja, joiden puute sai minut pistämään pelin uudestaan tauolle.

Pakko se on myöntää. Destinystä on kasvanut oikeasti hyvä peli, jota Bungie jaksaa vaalia ja rakastaa antaumuksella. Valittaa voisi ongelmasta jos toisestakin, mutta ei markkinoilla taida olla muita vastineita kuin The Division, joka kärsiikin ilmeisen pahasti juuri niistä taudeista, jotka Destiny jo selätti.

Juho Anttila

 

Destiny-ennakko (PS3, PS4, Xbox 360, Xbox One)

Pelin introvideo kertoo, mistä on kyse. Marsista löytyy Traveller, jonkinlainen valtava pallonmuotoinen avaruusalus. Tämä löytö mahdollistaa ennennäkemättömän teknologisen kehityspurskauksen ja kukoistuksen aikakauden, ainakin siihen saakka, kunnes Travelleria jahtaava pimeys tavoittaa aurinkokunnan. Sen jälkeen edessä onkin synkkyyttä, tuhoa, itkua ja hammastenkiristelyä. Tapahtuneen jälkeen ihmiskunta on kuin kommunismin jäljiltä, kaikki on rikki ja ruosteessa.

Varaslähtö: Destiny

Ankarasti julkaisija Activisionin lompakosta verottanut genrekolossi lainaa elementtejä niin monen pelityypin kantaisistä, että laskuissa menee nopeasti sekaisin. Betan perusteella luvassa on kuitenkin äärimmäisen tasapainoinen ja putkinäköistä riippuvuutta aiheuttava ”vielä yksi instanssi” -mantraa lietsova scifieepos.

 

Lisää aiheesta

Halo 3 (360)

Halo 3: ODST (Xbox 360)

Halo: Reach (Xbox 360)

Halo: Reach moninpeliarvostelu (Xbox 360)

Sniper Elite 3: Afrika Korps (PC, PS4, Xbox One)

Watch Dogs (PC, PS3, PS4, Xbox 360, Xbox One)

Wolfenstein: The New Order (PC, PS3, PS4, Xbox 360, Xbox One)