Devil May Cry 4 (PC, PS3, 360)
Nuoreksi pelisarjaksi Devil May Cryllä on rikas menneisyys. Ensimmäinen osa tarjosi aikoinaan uudenlaisen hack ’n slash -kokemuksen, jonka painotus oli sulavan tyylikkäässä toiminnassa eikä niinkään perinteiseen tapaan toinen toistaan parempien varusteiden ja kokemuksen keräämisessä. Se loi uudenlaisten toimintapelien genren, jossa toiminnan tyylikkyys ja haastavuus olivat juonta ja oikeastaan kaikkea muutakin tärkeämmässä asemassa.
Onnistuneen ensimmäisen osan jälkeen tapahtui kuitenkin nolo mahalasku, joka tuntui lyövän ilmat pihalle koko sarjasta. Devil May Cry 2 otti kaikki hyvin toimineet ainekset ensimmäisestä osasta ja tuhosi ne vieden pelaamisesta melkein kaiken peli-ilon. Lupaavalta tuntunut uusi pelisarja vaikutti saapuneen tiensä päähän.
Ilmeisesti se kuitenkin myi hyvin ensimmäisen osan maineen ansiosta, koska pelisarja sai PS2:lla vielä yhden mahdollisuuden. Sitä ei jätetty hyödyntämättä. Devil May Cry 3 nosti sarjan takaisin huipulle olemalla PS2-sukupolven tiukin toimintapläjäys, jonka hirvittävää vaikeustasoa muistellaan vielä vuosienkin päästä itkunsekaisella kunnioituksella. Neljännellä osalla on taas näytön paikka. Vajoaako se yhtä alas kuin sarjan aikaisempi parillisella numerolla varustettu julkaisu vai tarjoaako se yhtä tyydyttävää mättämistä kuin ensimmäinen ja kolmas osa?
Synnynnäinen Nero, vai onko sittenkään?
Neljäs osa yrittää tehdä sarjasta helposti lähestyttävämmän myös uusille pelaajille unohtamatta kuitenkaan vanhoja faneja. Tavoitteen saavuttamiseksi on tehty muutoksia niin pelattavuuteen kuin myös vaihdettu pelin päähahmoa. Dante ei ole enää ykkösroolissa vaan näyttämölle astelee Nero, jolla on Danten tavoin demonisia voimia. Pelisarjan faneja ei myöskään unohdeta, sillä pelaaja pääsee ohjastamaan pelin aikana myös Dantea.
Juonellisesti peli yrittää nousta aikaisempien pelien suosta uudelle tasolle, mutta se epäonnistuu siinä lähes täysin. Nero on osa uskonnollista kulttia, jolla ei ole aivan niin puhtoiset tavoitteet kuin voisi päältä päin luulla. Heti pelin alussa Nero todistaa Danten murhaavan lahkon johtajan, mikä lähettää hänet kostoretkelle. Pelin edetessä Nerolle kuitenkin paljastuu lahkon todellinen ja – jos totta puhutaan – melko yllätyksetön luonne.
Välipätkien dialogi on täynnä korneja letkautuksia, jotka syövät tarinan vähäisenkin uskottavuuden. Olipa tilanne mikä tahansa, Nero ja Dante heittävät aina nolottavan huonoa läppää. Neljännessä osassa on selkeästi yritetty panostaa myös tarinaan, mutta se vain alleviivaa kaikkia niitä puutteita, joista DMC-sarjan juonet kärsivät.
Pirun riivaama
Devil May Cry 4 jakautuu pelattavuudeltaan kahtia. Ensimmäinen puolisko pelistä vietetään Neron parissa. Vaikka toiminta on samalla tavalla tyylikästä ja mieltä räjäyttävän upeaa kuin ennenkin, Nero on Danteen verrattuna hyvin erilainen hahmo pelata. Suurin kiitos kuuluu uudelle Devil Bringerille. Neron oikealla kädellä on demonisia voimia, joita pelaajan täytyy oppia hyödyntämään taisteluissa ja pienemmissä määrin myös niiden ulkopuolella. Kädellä voi rangaista vihollisia paiskomalla näitä maahan sekä vetää kauas lentäneet hirviöt takaisin luokseen, luoden mahdollisuuden teoriassa loputtomiin komboihin, joissa miekka heiluu, käsi käy ja viholliset kärsivät.
Toinen puolisko pelistä pelataan Dantella, joka osaa hyvin pitkälti samat temput kuin Devil May Cry 3:ssa, vaikkakin jotkut taistelutyylit ovat kokeneet karsimisia sekä muita muutoksia. Asetta voi tuttuun tapaan vaihtaa lennossa, joskin systeemi on tällä kertaa kömpelömpi kuin aikaisemmin. Pelaaja näet joutuu pahimmillaan selaamaan koko asevalikoimansa läpi ennen kuin halutun aseen saa käyttöönsä. Yhtenä uudistuksena Danten taistelutyylejä voi myös vaihtaa nappia painamalla eikä enää tarvitse tyytyä vain yhteen tyyliin per tehtävä. Tämä on tervetullut lisä, jonka luulisi tarjoavan opittavaa kokeneimmillekin pelaajille yli yhden läpipeluukerran.
Vaikka Dante pelittää yhtä hyvin kuin ennenkin, on outoa pelata hänellä sen jälkeen kun on viettänyt pelistä reilun puolikkaan Neron housuissa. Dante ei ole pelattavana hahmona läheskään niin aloittelijaystävällinen kuin Nero. Lisäksi Devil Bringer tekee Nerosta Danteen verrattuna hyvin erilaisen hahmon, jolloin vaihdos Danteen ja sitä kautta aikaisemmista peleistä tutumpaan pelityyliin ei onnistu pelin keskellä aivan niin sulavasti kuin sen toivoisi sujuvan. Dantella pelaamiseen tottuu taas uudestaan, mutta välillä huomaa painavansa ympyrää siinä toivossa, että saisi vedettyä ilmakombon aikana alas lyödyn vihollisen takaisin ylös ilmoihin lisäkuritusta varten.
Pirun haastava, muttei haastavin
Taistelut ovat aina olleet haastavia Devil May Cry -sarjan peleissä, eikä DMC4 ole poikkeus. Vaikka sen vaikeustaso ei yllä lähellekään mieltä lannistavan vaikean kolmannen osan tai edes ensimmäisen pelin tasoa, pelin läpäiseminen ei ole mikään läpihuuto juttu. Haaste ei niinkään kasva tasaisesti, vaan välillä on pieniä piikkejä vaikeustasossa. Vanhoille konkareille tämä ei tarjoa haastetta aikaisempien pelien tapaan, mutta sitä voi löytyä sitäkin enemmän niille, jotka pelaavat näitä pelejä ensimmäistä kertaa.
Aloittelijoille on tarjolla automatic-moodi, joka mahdollistaa hienolta näyttävät kombot pelkällä napinrämpytyksellä. Vaikka sen luulisi helpottavan pelaamista – onhan sen avulla mahdollista tehdä sellaisia tehokkaita liikkeitä, joiden olemassaolosta aloittelija tuskin edes tietää – siitä on oikeastaan vain haittaa, koska pelaaja ei juurikaan vaikuttaa siihen mitä Nero ja Dante tekevät taisteluissa seuraavaksi.
Taisteluiden ulkopuolinen tekeminen ja seikkaileminen ei sitten olekaan yhtä jännittävää. Pelaaja joutuu ratkomaan kevyitä puzzleja, jotka rikkovat pelin muuten vauhdikasta tempoa räikeästi. Välillä vastaan tulee tasoloikintaa, joka hermostuttaa usein enemmän kuin viihdyttää. Toiminta on ollut aina Devil May Cry -sarjan kantava voima ja se loistaa myös neljännessä osassa kirkkaimmin. Ilman toimivaa taistelusysteemiä myös koko pelin perusta kaatuisi. Onneksi DMC4 välttää suurimmat sudenkuopat, joihin toinen osa aikoinaan kompastui.
Laaduttomat puzzlet ja ajoittain raivostuttavat tasohyppelyosuudet eivät ole DMC4:n ainoita vikoja. Se kärsii myös toistosta. Ei vain toimintapeleille tyypillisestä toistosta, vaan tapahtumapaikkojen, rivivihollisten ja loppareiden häpeämättömästä kierrättämisestä. Dantella joutuu nimittäin taistelemaan kaikkia samoja demoneita vastaan, jotka tulevat vastaan jo Nerolla.
Muodikkaasti Devil May Cry 4 tarjoaa statistiikkoja, joilla voi päättää kuka on kaverilistan kovin demoninlahtaaja vertailemalla tuloksia netin ranking-listoilla. Sen lisäksi PS3-versio tarjoaa sekin Xbox 360 -peleille tyypilliset saavutukset, jotka avautuvat kun pelaa tarpeeksi hyvin tai suorittaa muunlaisia ennalta määrättyjä tavoitteita. Yksinpeli kestää taidoista riippuen noin 15-20 tuntia, mutta edellisten osien tapaan näihin saa upotettua moninkertaisen määrän aikaa, jos haluaa saada kaikista tehtävistä arvosanaksi S:n, läpäistä yksinpelin vaikeammillakin vaikeustasoilla, päästä läpi Bloody Palace -taisteluareenan kaikki tasot ja myös kerätä kaikki saavutukset.
Pirun kauniit rumat kasvot
Jotta Devil May Cry 4 on saatu pyörimään sulavasti 60 kuvaa sekunnissa ilman pahemmanlaatuista hidastelua, siihen on täytynyt selvästi tehdä joitain teknisiä kompromisseja. Sen grafiikat eivät säväytä aivan samalla tavalla kuin PlayStation 3:n ja Xbox 360:n parhaat tekniset taidonnäytteet, vaikka taisteluiden akrobatia on taitavissa käsissä upean näköistä. Toisaalta peli ei näytä välillä paljoa PS2-peliä paremmalta, kun paikoitellen rumat valaistusefektit rumentavat jo muutenkin vaatimattoman näköisiä ympäristöjä. Niiden vastapainoksi peli tarjoaa toisaalta kunnioitusta herättävän massiivisia loppareita, hienoa hahmoanimaatiota sekä eeppisyydessään vaikuttavia maisemia. Erityismaininnan voisi antaa pelin naishahmojen rintavarustusten fysiikoille, joista jopa Itagaki ja tämän Dead or Alive -taistelupelisarja voisivat olla ylpeitä.
Musiikit jatkavat sarjalle tyypilliseen tapaan mielipiteitä jakavaa linjaa. Soundtrack sisältää kaikkea pelisarjan tyypillisestä hevirenkutuksesta täysin säröttömiin orkesterisävellyksiin. Parempaakin pelimusiikkia on olemassa, mutta niin sulosävelmät kuin myös rankempi hevi sopivat pelin tyyliin ja tapahtumiin hyvin. Ääninäyttely on dialogin kliseisyydestä huolimatta pääosin hyvää. Nero kuulostaa juuri niin koppavalta kuin hän näyttääkin ja muidenkin hahmojen ääninäyttelijät on valittu näiden rooleihin sopivaksi.
Neljäs mahdollinen pirun itku jatkaa samalla linjalla kuin sitä edeltävät julkaisut. Se ei uudista sarjaa rankalla kädellä, vaan tyytyy lähinnä siirtämään sen maltillisesti uudelle konsolisukupolvelle päivittämällä graafista ulosantia sopimaan paremmin PS3:lle ja Xbox 360:lle. Ne fanit saattavat pettyä, jotka odottivat tältä jotain uutta ja ihmeellistä.
Tällaisenaan se tarjoaa sitä samaa kuin ennenkin hieman aloittelijaystävällisempänä, jotta ensikertalaiset ja tumpelosormisimmatkin pääsisivät sisään pelisarjan mielettömän tyylikkääseen toimintaan. Devil May Cry 4 on siis pienoinen pettymys, koska se ei vie sarjaa juurikaan eteenpäin, vaikka se esitteleekin muutamia toimivia uudistuksia muun muassa Devil Bringerin muodossa. Se on silti kaikista pienvioistakin huolimatta lajityyppinsä parhaimmistoa, jota yhdenkään genren ystävän ei kannata ohittaa.
Julkaisija: Capcom
Kehittäjä: Capcom
Suositusikäraja: 16+
Saatavilla: PlayStation 3, Xbox 360
Testattu: PlayStation 3
Tulossa: PC
Pelaajia: 1
Pelin kotisivut: http://www.devilmaycry.com/
Lue lisää eDomesta
Devil May Cry 3: Dante’s Awakening (PS2)
Devil May Cry 4:n 360-versio esitellään maailmalle ensi viikolla
Mega-annos Devil May Cry 4 -kuvia
Mikä paholaista itkettää? Devil May Cry 4:n demo julkaistiin
Paholainen itkee myös 360:lla ja PC:llä
Pelaajat paholaisen pauloissa – piru kiinnostaa Xbox Live -latailijoita
Sony-fanipojat pillastuivat Capcomille
Yksinoikeudet sen kuin vähenevät – tällä kertaa toiseen suuntaan
