DmC: Devil May Cry -ennakko (PC, PS3, Xbox 360)
Tekijä: Ninja Theory
Julkaisija: Capcom
Testattu: PlayStation 3
Tulossa: PC, PlayStation 3, Xbox 360
Pelin kotisivu: http://www.devilmaycry.com/
Testaaja: Miikka Lehtonen
Devil May Cry oli selvä aikakautensa tuote. PlayStation 2:n alkutaipaleen parhaisiin peleihin kuulunut japsiräime tarjoili huisia grafiikkaa ja vielä huisimpaa toimintaa. Peligenre on sittemmin hieman kehittynyt ja välillä on tuntunut siltä kuin Devil May Cry olisi jäänyt hieman jälkeen aikalaisistaan.
Mutta sitä vartenhan taivaan isä keksi jatko-osat… eikun rebootit, sillä Hollywood-henkisesti Devil May Cry saa nyt uuden alun. Mennyt on mennyttä ja jatkossa Devil May Cry on DmC. Trendikästä!
Uusi nimi ei ole ainoa muutos, sillä puikkoihin on hypännyt Heavenly Swordistaan ja Enslavedistaan tuttu brittiläinen Ninja Theory. Testailimme pelin ennakkoversiota ja vaikka lopullista tuomiota ei voikaan sen perusteella julistaa, jo nyt on selvää, että britit ovat tehneet DmC:stä itsensä näköisen pelin. Osittain hyvällä tavalla, osittain vähän pahemmalla.
Coolia menoa
Trendikkäät pihviravintolat mieleen tuova DmC-nimi on airut tulevasta, sillä jo ensimmäisestä alkuanimaatiosta lähtien kaikesta näkee, että Ninja Theorylla on käytetty merkittävästi aikaa sen kuuluisan ja hankalasti löydettävän Jonkin etsimiseen. Taustalla pauhaa dubstep, dialogi on kuin modernista brittiläisestä gangsterileffasta ja välianimaatiot saavat anime-elokuvatkin pudistelemaan surullisena päätään, niin yliampuvia ne ovat.
On ihan mielipidekysymys, tykkääkö uudesta Dantesta ja uudesta DmC:stä vai ei, mutta itse veikkaisin aika tiukaksi koetinkiveksi sitä, mitä piti aiemmista sarjan peleistä. Olitko fani? Tuskin pidät uusitusta tyylistä. Muilla on mahdollisuutensa, joskin ihan rehellisesti pelistä tuli välillä aika epätoivoinen olo: se yrittää liikaa. Liikaa olevinaan raflaavia kirosanoja, liikaa välianimaatioita jotka yrittävät niin kovasti iskeä pelaajalle silmää ja vakuutella, että Ninja Theory on vitsissä mukana ja niin edelleen.
Mutta toisaalta vain välillä. Toisinaan meininki toimii. Peli osaa iskea silmää juuri oikeaan aikaan ja pitää hauskaa oman hölmön historiansa ja tarinansa kustannuksella. Näin alkupään perusteella on vaikea sanoa, kumpi puolisko tulee lopulta hallitsemaan, mutta ehkä luotamme Ninja Theoryyn, sillä jos tiimi jotain on perinteisesti osannut niin näyttävän tarinankerronnan. Se pelattavuus onkin sitten joskus ollut vähän ongelmallisempi puolisko. Tällä kertaa se on erilaista kuin sarjan aiemmissa peleissä, mutta ehkä positiiviseen suuntaan.
Cool combo, bro. Combro.
Aiemmat Devil May Cry –pelit olivat aivan kammottavaa kombottelua. Jos pääsi systeemiin sisään ja oppi yhdistelemään Danten miekan iskuja saumattomasti pistoolikomboihin ja muihin erikoiskikkoihin, todennäköisesti rakasti aiempia pelejä. Ja monethan rakastivatkin. Mutta jos ei, pelit todennäköisesti jättivät hyperaktiivisella temmollaan ja tahdillaan kylmäksi.
DmC jatkaa periaatteessa samalla linjalla, sillä kombojen naputtelu, oikea-aikainen väistely ja muut character action –genren perusjutut ovat yhä päivän sana, mutta nyt sanoisin itse pelin tyylin olevan lähempänä Bayonettaa kuin Devil May Crytä. Pistoolit ja miekka ovat esimerkiksi nyt ihan omat, erilliset aseensa, eikä ainakaan previkkaversiossamme niillä ollut mitään yhteisiä komboja. Toki ilmaan potkaistuja vihollisia voi yhä pitää ilmassa tiukan pistoolitulituksen avulla, mutta nyt ideana ei ole niinkään yhdistellä eri aseitaan kuin valita niistä tilanteeseen sopivin.
Jo ensimmäisten kenttien jälkeen Dante saa nopean miekkansa kaveriksi hitaan, mutta lujaa lyövän kirveen ja tarinan edetessä tämän vastakappaleeksi nopean liikkumisen mahdollistavan miekan. Aseita ei niinkään valita, vaan aktivoidaan lennosta painamalla hyökkäysten ajaksi pohjaan toinen olkapäänapeista. Sarjan hengen omaisesti ei riitä, että puhutaan vain kirveestä ja miekasta, vaan kirvestä käyttäessään Dante on Devil Modessa, miekan kanssa taas Angel Modessa. Niin DMC:tä, niin kornia, tavallaan niin hienoa.
Ja onhan DmC:n pelaaminen hauskaa. Itse tykkäsin uudesta systeemistä paljon enemmän kuin entisestä. Oppimiskäyrä on juuri sopiva, jotta homma pysyy haastavana, mutta ei turhauttavana. Homma on yhä yliampuvaa, toiminta näyttävää ja maisemat todella komeita. Jo ensimmäisessä kentässä Dante taistelee huvipuistossa, jonka laitteita käytetään mainiosti hyväkseen: eräs demoni esimerkiksi heittää Dantea maailmanpyörällä, mikä olisi monessa muussa pelissä jonkinlainen loppuhuipennus. DmC:ssä se on vain arkipäiväistä settiä, jota taatusti seuraa jotain yhtä älyttömän hienoa jo parin hetken kuluttua.
Jos joku osio Ninja Theoryn cooliuttamisprojektista on myös todella onnistunut, niin pelin käyttöliittymä. Jokaisessa taistelussa pidetään kirjaa siitä, miten Dante pärjää, aivan kuin aiemminkin. Mitä paremmin lyö lämää itse sitä sisään ottamatta, sitä rempseämmät ylisanat yläkulmaan paukkuvat. Dull! Cool! Beautiful! Awesome! Hauskaa!
Ja paljon enempää en pelistä vielä sitten osaa – tai edes saa – sanoa. Huolet siitä, että Ninja Theory olisi pilannut täysin Devil May Cryn, voi unohtaa. Peli on kokenut rebootille sopivasti muodonmuutoksen, joten kaikki palaset eivät sovi yhteen aivan kuin ennen. Mutta toiminta on yhä tiukkaa, juoni on yhä hiuksianostattavan hölmö ja meininkiä löytyy kuin kylätansseista konsanaan. Jäämme odottelemaan lopullista versiota, jotta voimme sanoa, mitä tästä kaikesta lopulta jää käteen. Tällä hetkellä näyttää kyllä hyvältä.
Lisää aiheesta
DmC: Devil May Cry -ensikosketus – Dante limbon lumoissa
Devil May Cry 3: Dante’s Awakening (PS2)
Devil May Cry 4 (PC, PS3, 360)
Devil May Cry HD Collection (PS3, Xbox 360)
