UUSIMMAT

Doom tekee kunniaa juurilleen (PC, PS4, Xbox One)

19.05.2016 17:22 | Jukka O. Kauppinen

DoomTekijä: id Software
Julkaisija: Bethesda
Testattu: Windows 10, Intel Core i5-4670k, 16 Gt muistia, GeForce GTX 970
Saatavilla: PC, PlayStation 4, Xbox One
Laitevaatimukset: PC Windows 7 tai uudempi, Intel Core i5-2400, 8 Gt muistia, GeForce GTX 670, 55 Gt kiintolevytilaa
Pelaajia: 1, 2-12 (internetissä)
Pelin kotisivu: http://doom.com
Arvostelija: Miikka Lehtonen

Doom

 

id Softwaren Doom on erinomainen oppikirjaesimerkki siitä, miksi ei kannata antaa ennakko-odotusten viedä mukanaan. Ei vain sen takia, että silloin voi ylihypettyä. Joskus voi nimittäin käydä myös toisin päin.

Doomin tapauksessa olin moninpelibetojen jälkeen valmis tuomitsemaan koko pelin alimpaan helvettiin. Onneksi en tehnyt näin, sillä lopulta paketista paljastui erinomainen peli.

On vaikea kuvitella, miten Doom olisi ennen julkaisuaan voinut saada aikaan paljon negatiivisempaa vastaanottoa. Moni suhtautui lähtökohtaisen penseästi siihen, että legendaarisesta 90-luvun alun räiskintäpelistä oltiin tekemässä uusintaversiota. Voisiko se muka olla ollenkaan samasta puusta veistetty?

Näitä ennakkopelkoja ruokkivat täysillä pelin ympärille järjestetyt moninpelitestiviikonloput, sekä hieman ennen julkaisua paljastetut DLC-suunnitelmat. Kaikki tuntui ja vaikutti niin siltä, että nyt oltiin potkimassa Doomin ruumista ja urakalla.

Sitten peli ilmestyi. Ja voi pojat, että onkin kiva olla väärässä!

Doom

Moottorisaha laulaa

Harva peli tekee yhtä tiukkaa ensivaikutelmaa kuin Doom. Ei pitkiä alkuintroja, ei vartin taustatarinoita. Pelaaja herää synkän verisestä huoneesta ruumiiden ja demonilaumojen keskeltä. Ylös noustessa mukaan otetaan pistooli. Liikkuvat taakse, tähtäin kohti ensimmäistä demonia, aivot seinälle ja eteenpäin. Eikä se tahti siitä sitten 10 tuntiin juuri laskekaan.

Doom on peli, joka on suunniteltu pelattavaksi nopeatempoisesti kunnon flow-tilassa, jalka tuplabasarin tahtiin nakuttaen. Pelin tempo on yhtä hurja kuin aikanaan. Pelaaja liikkuu kuin rakettisuksilla ja viholliset puskevat päälle valtavina laumoina joita sitten harvennetaan laajan asevalikoiman avulla.

Tuntuu siltä kuin kaikki on suunniteltu niin, että pelaaja voisi keskittyä mahdollisimman puhtaasti siihen pääasiaan, eli demoneiden lahtaamiseen. Aseissa ei ole mitään lippaita, vaan niillä voi paukuttaa menemään liipaisin pohjassa kunnes koko ammusvarasto on ammuttu tyhjäksi.

Uusia ammuksia, kestopisteitä palauttavia lääkintätarvikkeita ja panssaria lisääviä esineitä voi toki kerätä nurkista, mutta ne voi myös repiä demoneiden ruumiista. Miltei kuoltuaan demonit taintuvat hetkeksi, jolloin ne voi lähitaisteluhyökkäyksellä teurastaa erityisen näkyvästi. Tällöin ruumiista suorastaan räjähtää kestopisteitä ja panssareita. Ovatko ammukset vähissä? Silloin voi vaihtaa moottorisahaan, leikata demonin kahtia ja kylpeä sen ruumiista lentävien ammuspakkausten joukossa!

Doom

Uutta on myös se, että pelaajaa ei ole sidottu maahan. Sangen varhaisessa vaiheessa oppii tekemään tuplahyppyjä, mikä yhdistettynä hahmon kykyyn tarttua kaiteisiin ja tasojen reunuksiin tekee liikkumisesta oikeasti kolmiuloitteista ja vapaata. Oikein pelattuna Doomissa ei todellakaan kykitä suojassa tai pysytä edes yhdessä tasossa, vaan juostaan hirmuista vauhtia ympäriinsä heittelemässä kranaatteja ja räiskimässä kaikella mahdollisella.

Kaikesta näkee, että nyt tehdää kunniaa alkuperäiselle Doomille. Viholliset ovat klassisista peleistä tuttuja ja toimivat hyvin samalla tavalla kuin aiemminkin, mutta nyt toiseen potenssiin nostettuna. Impit esimerkiksi heittelevät yhä tulipalloja, mutta nyt myös kiipeilevät seinillä kuin mitkäkin parkour-artistit. Legendaarisen pinkit Pinkie-demonit taas ovat kuin härkiä, jotka syöksyvät höyryjunan vauhdilla pelaajan naamalle. Kannattaa väistää, ellei halua muuttua märäksi läntiksi!

Samaten aseet ovat tuttuja aiemmista peleistä. Haulikot, singot, plasmakiväärit ja minigunit tuntuvat tutuilta, mutta eivät vanhanaikaisilta. Kaikkiin kun voi asentaa kaksi tuunausosaa, jotka muuttavat hieman niiden toimintaa. Plasmakivääriin voi esimerkiksi lisätä kakkostulituksen, joka purkaa aseeseen kerääntyvän plasmalämmön paineaalloksi, joka tuhoaa demonit pelaajan ympäriltä. Asevalikoimasta löytyy varmasti jotain jokaiseen makuun ja todennäköisesti jokainen löytää sieltä omat suosikkinsa hyvin nopeasti.

Samalla peli kuitenkin haastaa kokeilemaan niitä muitakin juttuja. Aseita modataan ja parannellaan pisteillä, joita kerätään tekemällä ylimääräisiä juttuja. Haasteet ovat kenttäkohtaisia. Joskus pitää vaikka teloittaa viisi impiä viimeistelyliikkeillä, tappaa kaksi Cacodemonia yhdellä laukauksella tai löytää kolme salaisuutta.

Doom

Haasteet ja muut lisukkeet ovat hauskoja, joskin joskus ne vievät vähän huomiota pois siitä pääasiasta, demoneiden tappamisesta. Pitkin karttoja on jemmattu jos jonkinlaista bonustauhkaa alkuperäisen Doomin kenttiä avaavista esineistä haastekenttiä avaaviin riimukiviin ja ties mitä siltä väliltä. Ainakin omassa pelissäni välillä kävi niin, että näiden löytämisestä ja keräilystä tuli se pääasia.

Riimukivet, aseiden parannusosat ja panssarin tuunaukseen käytettävät esineet ovat nimittäin hyvin tärkeitä selviytymisen kannalta, joten ainakin itse halusin löytää ne kaikki ihan puhtaasti suorituskykyni kannalta. Niinpä välillä tuli pyörittyä pitkät pätkät samalla alueella ihmettelemässä, miten kalteriseinän takana näkyvän esineen luokse vaikka pääsisi.

Kokonaisuutena Doom kuitenkin toimii erinomaisesti, ja nimenomaan pelattavuutensa ansiosta. Tarina on vähän mitä on, mutta pääasiassa se on vain tekosyy, jonka varjolla pelaajaa viedään kiinnostavasta paikasta toiseen. Suuret taistelukentät, vapaa liikkuminen ja hirvittävä tempo tekevät Doomista äärimmäisen tyydyttävän pelikokemuksen. Itse nautin koko 10 tunnin mittaisesta kampanjasta täysillä ja läpipeluun jälkeenkin jäi vielä löydettävää, nähtävää, koettavaa ja tehtävää sen verran, että taidanpa pelata pelin läpi toistamiseenkin.

Doom

 

Kolikon toinen puoli

Se oli siis Doomin yksinpeli. Se ei ole kuitenkaan paketin koko sisältö, vaan mukana on myös moninpeli. Se oli se puolisko pelistä, jota ennakkoon demottiin yleisölle ja joka sai internetin kollektiivisesti nyrpistämään nenäänsä. Olin itsekin järkyttyneiden joukossa ja betaviikonloppujen jälkeen ynnäilin, että Doom ei ehkä ole minun pelini.

Olin puoliksi oikeassa, sillä moninpeli ei sitä ole. Sen kehitys on ulkoistettu eri tiimille kuin yksinpeli, ja sen valitettavasti huomaa. Yksinpelin tavoin kyseessä on yhdistelmä wanhaa ja uutta, mutta nyt vähemmän onnistuneesti.

Periaatteessa tarjolla on perinteinen Doom-räiskintäkokemus, jossa singot ja haulikot laulavat, gibit lentävät ja tempo on korkealla. Valitettavasti tähän päälle on pultattu kaikkea ylimääräistä, kuten hämäriä pelitiloja, matsikohtaisia boostereita, varustesettien kasailua ja muuta Call of Dutyistä kotoisin olevaa hapatusta. Suunnilleen kaikki näistä lisäyksistä tekevät pelikokemuksesta vesitetymmän ja tylsemmän.

Doom

Paperilla kaikki on varmasti ollut hienoa. Kukapa ei esimerkiksi tykkäisi pelitilasta, jossa vedetään normaalia deathmatchia sillä erolla, että tietyin väliajoin tiimit saavat kisata siitä, kumman yksi pelaaja muuttuu supertehokkaaksi demoniksi? Kaikkihan nyt haluavat olla vaikka olkapäiltään raketteja ammuskelevia Revenanteja!

No, niin haluavat. Mutta käytännössä se tiimi, joka saa demonit tehokkaammin haltuunsa, voittaa pelin hyvinkin murskaavasti. Sitä loppuaikaa ei välttämättä tarvitsisi edes pelata, sillä kun Revenant pistää koko vastustajan tiimin solmuun ja pakettiin parhaimmillaan parissa sekunnissa, siinä jää aika paljon kiinniotettavaa.

Demonit on myös sidottu pelin hämäriin DLC-suunnitelmiin, joissa myydään moninpeliin uusia demoneita, matsikohtaisia boostereita ja muuta outoa.

Moninpeli kärsii myös muista outouksista. On esimerkiksi vähintään kummallista, että monet pelin ominaisuudet toimivat yksin- ja moninpelissä eri tavalla nappien sijoittelua myöten. Kyllä siinä vähän meni sormi suuhun kun meleehyökkäykset esimerkiksi lähtevät ihan eri napeista.

Ongelmat eivät ole fataaleita ja uskon, että jotkut tulevat Doomin moninpelistä ihan tykkäämään. Minä en vain kuulu siihen porukkaan.

Doom

Kokemus, joka ei lopu aivan heti

Alkuperäisten Doomien tavoin myös Doom 2016 sisältää monipuoliset modaustyökalut. Alkujaan pelin mukana tuleva Snapmap-karttaeditori kuulosti lähinnä huonolta vitsiltä. Editori, jolla kasataan kenttiä valmiista palikoista? Ketä kiinnostaa? Monia, toivottavasti. Snapmap kun on aika paljon monipuolisempi kuin olisi voinut kuvitella.

Jo nyt, alle viikon sisään pelin julkaisusta, yhteisö on pyöräyttänyt pystyyn Doom-rytmipelejä ja ties mitä muita hämäriä modeja, jotka poistavat heti illuusiot siitä, että Snapmap olisi jonkinlainen vaavin eka kenttäeditori.

Tarjolla onkin jo nyt hirvittävän paljon pelattavaa vieläpä ihan hyvin selattavassa muodossa. Niinpä Doom on kokemus, joka ei lopu aivan heti.

Doom on myös kokemus, joka ansaitsee teknisestä osaamisestaan peukun. Enimmäkseen. Miinuspuolelle voidaan laskea se, että PC-versio ainakin kaatuilee vähän väliä. Itse koin 10 tunnin pelieni aikana puoli tusinaa totaalista kaatumista työpöydälle ja eräässä vaiheessa esimerkiksi moninpelin käynnistäminen kaatoi pelin joka kerta.

Muuten sitten meneekin hyvin. Omalla koneellani peli arpoi itselleen toiseksi korkeimmat detailiasetukset, joiden kanssa se pyörikin sitten hyvin vakaasti 60 FPS:n nopeudella, vaikka resoluutiota riittää. Vastapainona saa pelin, joka näyttää todella hyvältä ja jota on myös ilo pelata, sillä nopeatempoisessa refleksiräiskinnässä rivakka ruudunpäivitysnopeus on pakollinen juttu. Tiettävästi myös konsoliversiot pyörivät hyvin ja näyttävät hyviltä, joten tästä todellakin hatunnosto id Softwaren väelle.

Doom

doom_2016_arv_0peukku_suosittelemme2Ja samaa voisi sanoa koko pelistäkin, sillä Doom tekee sen, minkä Wolfenstein sitä ennen. Se on uskollinen juurilleen ja tekee niille kunniaa, ollen samalla kuitenkin aivan helvetin hyvä räiskintäpeli vuoden 2016 mittarillakin. Doomin tapauksessa tämä onnistuu pelattavuudella, joka on hirmuisen nopeatempoista, usein sangen vaativaa ja miltei aina todella tyydyttävää.

Olin itse totaalisen myyty jo alkumetreiltä saakka, eikä peli päästänyt otteestaan ennen kuin lopputekstit pyörivät. Moninpeli jätti minut kylmäksi, mutta suoraan sanoen se ei haittaa: yksinpeli ja SnapMap tekevät Doomista jo yksistään todella tiukan ja suosittelemisen arvoisen paketin. Ei välttämättä mikään mullistavan uudistava peli, mutta puhtaan räiskintäilon kautta mitattuna eräs vuoden parhaista peleistä.

Kaikki arvostelun ja gallerian kuvat ovat aitoja kuvakaappauksia PC-versiosta.

 

Doom

 

Toinen mielipide (PS4)

Mikäli joku olisi kertonut vuosi sitten, että Doomin yksinpeli on pelin paras osuus, olisin nauranut moisen väitteen pihalle. Toisin kävi! Doomin yksinpeli on näet loistava modernisointi vanhasta pelisarjasta.

Ei siinä, eihän se täydellinen ole. Suurimman osan ajasta peli tunnustaa olevansa täysin naurettavaa demonimättöä… Mutta sitten pelaaja pysäytetään kuuntelemaan teknohöpöhöpöselityksiä demonienergioista sekä Maan ja Marsin välisestä politiikasta. Muuten yksinpeli on loistava paluu vanhaan: isoja pyssyjä piisaa ja liikkeellä pitää olla ihan koko ajan, ettei demoni vain tule aterialle.

Moninpeli puolestaan on lähinnä laiha uudelleenlämmittely siitä samasta Call of Duty- ja Halo-akselista, mitä on tullut pelattua jo suhteellisen pitkään. Suurin uudistus on ns. demoniriimu, jonka kerättyään muuttuu hetkellisesti ylivoimaiseksi demoniksi. Hetkellinen totaalinen ylivoima ei tee pelistä yhtään sen hauskempaa, vaan lähinnä alleviivaa, että ideoita ei oikein ollut.

PS4-versiolla ei ole liiemmälti hävettävää PC-version rinnalla. Suurin ero on resoluutio, minkä tietenkin saa PC:llä huomattavasti korkeammalle kuin PS4:llä. Ohjaus toimii padilläkin kiitettävästi enkä päätynyt missään vaiheessa syyttämään ohjausta kuolemistani.

Doom – ainakin yksinpelinä – tietää tasan tarkkaan mitä se on. Se on peli raa’asta demonien surmaamisesta. Enempää ei oikeastaan voikaan toivoa.

Eric Hartin

 

Doom

 

Kolmas mielipide (PC)

Ensin se mälsä näkemys: Doom oli minusta aikanaan aika tyhmä peli. Wolf3D.exe teki minkä FPS-räiskinnän ikinä piti, ja kyllästyin genreen jo sen kohdalla. Mitä nyt sitten vähän Duke Nukem 3D ja Quaken nettipeli vähän veivät mukanaan. Mutta Doom I/II:ta pelasin lähinnä velvollisuudentunnosta, siinä missä Doom III oli erittäin toimiva kauhuräiskintä. Niin.

Niinpä DOOM vuosimallia 2016 oli vähän ristiriitainen tapaus. Vaikka tietyssä mielessä arvostankin vanhojen Doomien menoa, niin uuden ennakkoversio aiheutti aika hämmentyneitä fiilareita. Tämähän on hämmentävän quakemaista menoa. Mitä eroa peleillä oikein on? Onko uudessa Doomissa heitetty Doom ja Quake samaan tehosekoittimeen?

Vaan niinhän siinä kävi, että DOOMin lopullinen versio vei mukanaan kerta kaikkisen perusteellisesti.

DOOM

DOOM

Tämä on hauska. Hieno. Vauhdikas ja nautinnollinen. Se on huiman nopeatempoinen ja nopsajalkaisesti etenevä räiskintäpeli, jossa on jotakuinkin täydellinen tasapaino taitopelaamisen, refleksöinnin ja pelistä nauttimisen välillä. Se on nopea mutta ei päättömän. Se on kiihkeä, mukaansatempaavalla tavalla. Välillä pelaaja katoaa zoneen, kiihkeän toiminnan uumeniin, kuolee ja yrittää uudelleen, uudelleen, ehkä löytää uusia tapoja käyttää kenttää ja lopulta onnistuu. Taistelumusiikki vaimenee ja sydämen syke tasautuu. Minä tein sen!

Räiskinnän lisäksi pelissä on myös ilo seikkailla ja tutkia, katsella mitä minkäkin kulman takaa löytyy ja pähkäillä, jotta miten ihmeessä oikein pääsen tuonne noin, tuonne mahdottomalta näyttävään paikkaan…

Ja ihan yllättäen, vastoin odotuksiani, löydän itseni uudelleen ja uudelleen DOOMin parista. Se on niin hauskaa ja jopa hurjan palkitsevaa. Maisemat, niin Marsissa kuin Helvetissä, ovat upeita ja mielikuvituksellisia. Demonit ovat niin upeita ja oh, kuinka ne kuolevatkaan.

Matka ei missään vaiheessa pysähtele tyhmiin kenttäsuunnitteluratkaisuihin tai rassaaviin puzzleihin, vaan taival taittuu kuin itsestään. Toki siellä on hienoisia ongelmia, mutta eihän Doomeihin ole koskaan mikään älypähkinöinti kuulunut. Vaan aseiden käyttö.

DOOM

DOOM

DOOM 2016 on upea peli. Se nousi kertalaakista vuoden peli –finalistiksi ja näyttää, että kyllä vanhassa riittää vielä virtaa, kun peli tehdään sen historian ehdoilla, nykypäivän keinoilla. Kuten Wolfenstein: The New Order, DOOM modernisoi ikivanhan klassikon tyylillä ja taidolla, eikä ketään satu leukaan.

Vain yksi juttu rassaa. Peli pyörii 98 % ajasta todella hienosti ja pehmeästi, mutta sitten välillä se päättää näyttää kuka on herra talossa. Se ei ole varsinaisesti kaatunut kuin kerran, mutta ruudunpäivitysnopeus päättää ottaa silloin tällöin hittiä. Silloin peli joko nykäisee hetken ajan oikein kunnolla tai jumahtaa noin yhden ruudun päivitysnopeuteen, palautuen normaaliksi karttaruudussa käynnin jälkeen. Arvatkaas muuten mitä tapahtuu silloin, kun peli päättää nykäistä vaikkapa loputtoman kuilun päällä tehtävän hypyn aikana? Jepjep. Kyllä silloin pääsee paha sana.

Muutoin: Helvetin hyvä peli.

Olen pelannut vain yksinpeliä. Nettiräime ei kiinnosta, joskin ehkä kokeilen sitä joskus hetkosen.

Jukka O. Kauppinen

 

Lisää aiheesta

Doom [elokuva]

Doom 3 (PC)

Doom 3 (Xbox)

Doom 3: BFG Edition (PC, PS3, Xbox 360)

Doom -moninpeliennakko – vauhdikasta räiskettä, ristiriitaisia fiiliksiä (PC, PS4, Xbox One)

Keskustelu

Vilkkuvat demonit saa sammutettua ihan pelin valikosta.

Jos joku onnistuisi modaamaan tuosta pois vilkkuvat demonit ja niihin kohdistettavat lopetusanimaatiot, olisi paketti todella kiinnostava. Nyt peli näyttää liikaa lopetusliikkeestä toiseen hyppimiseltä, kun itseäni kiinnostaisi keskittyä vain siihen räiskintään. Lisäksi lopetettavien demonien vilkkuvaloefektit häiritsevät pelin visuaalista ilmettä.

Moinen modi varmaankin vaatisi myös jonkinlaista lisätasapainotusta. Kentissä ehkä esim. pitäisi lojua enemmän ammuksia ja lääkintäpakkauksia kun niitä ei enää pursu demoneista.

Muropaketin uusimmat