UUSIMMAT

Eat Lead: The Return of Matt Hazard (PS3, 360)

21.04.2009 22:48 | Jukka O. Kauppinen

Matt Hazard on pelimaailman suurin sankari. Kevyesti. Älkääkä väittäkö, ettettekö olisi kuulleet hänestä aikaisemmin. Taatusti olette. Onhan hän kaikkien aikojen häikäisevin toimintasankari, jonka rinnalla Schwarzenegger ja Doom Marine ovat silkkoja aloittelijoita.

Eat Lead on kuin videopelin muottiin puserrettu tiivistelmä mustaa huumoria ja pelimaailman historialle irvailua. Se on riemastuttava toimintapeli, joka on samalla niin kovin helppo ymmärtää väärin. Tätä ei pidä arvioida räiskintäpelinä, vaan pikemminkin toiminnantäyteisenä parodiana. Ja silloin tarjolla on vadillinen silkkaa peliherkkua.

Toimintapojat vauhdissa

Eat Lead: The Return of Matt Hazard oli pelinä suurin haaste pitkiin, pitkiin aikoihin. Se on näet suoraan sanoen peli, joka on niin helppo ymmärtää väärin. Ei ihme, että se oli myös todella vaikea tapaus arvosteltavaksi. Miten siihen oikein pitäisi suhtautua? Toisaalta se on parhaimmillaankin vain keskiverto räiskintäpeli. Toisaalta, naurua ja kutkattavia tilanteita riitti. Lopulta vain yksi lähestymistapa oli oikea: ajattele että se on kuin riemastuttava B-leffa, joka nauraa niin itselleen kuin koko genrelleen.

Eat Lead on tietoinen paluu toimintapelien historiaan ja harvinaisen huumoritäyteinen paketti genressään. Se nauraa itselleen, pelaajalle, toimintapeleille, actionleffoille ja niiden sankareille. Sitä voi vain rakastaa. Nauraen.

Pelin idea on näet sieltä nerokkaammasta päästä. Päähenkilö Matt Hazard on kuin muinaisen videopeli- ja toimintasankarin perikuva, lukemattomissa teoksissa esiintynyt ikääntynyt muskelisankari. Hän aloitti jo 8-bittisellä aikakaudella, todellisena pikselisankarina, tähdittäen sittemmin 16-bittisten pelikoneiden toimintaeepoksia. Matt tietysti myös oli ensimmäinen 3D-toimintasankari.

Jos Duke Nukem oli aikoinaan muskelisankarin perikuva, niin samalla hän on ollut myös yksi Matt Hazardin suurimmista esikuvista. Toki jotakuinkin kaikilla mahdollisilla Arnold Schwarzeneggerin roolihahmoilla varustettuna. Siihen päälle Doomin Marine, annos Stallonea. Vielä hurjasti actionia, huikeita vihollisia ja kirveellä veistettyä puujalkahuumoria. Voisiko pelimies enää muuta kaivata?

Mutta. Enää ei Mattin tähti loista. Veteraanitähden tähti hiipui ja hänestä leivottiin lastenpelien pehmosankari. Tähti ei enää loista, hyvä kun edes kipinää on vielä jäljellä. Mikä avuksi, kun Matt huristelee kilpaa Marion kanssa pikkuruisilla karteilla? Muskelisankarista on jäljellä enää vain kaljamaha ja julisteet seinällä.

Pelin nerokkuus pulppuaa siitä käsikirjoituksen oivalluksesta, että Matt on todellinen henkilö, joka tietää olevansa videopelisankari. Hän on kuin Arnold Schwarzenegger Last Action Hero –elokuvassa, kuvitteellinen mutta silti aito sankari. Ja näin Mattin uran hiipuminen on konkreettinen asia.

Sitten Mattille tarjotaan kuitenkin vielä yksi tilaisuus. Hänet kutsutaan vielä yhden uuden megapelin tähdeksi. Iso budjetti, mahtavat meiningit, huikeat räjähdykset. Tätä tilaisuutta ei keski-ikäistynyt entinen tähti voi ohittaa. Josko ura tästä vielä kerran nousisi tähtiin.

Paitsi kun Matt astuu uuden pelin uumeniin, niin jokin menee pieleen. Käsikirjoitus ei ollutkaan aivan luvatunkaltainen. Matt on ongelmissa. Todellisissa ongelmissa.

Keskinkertaista mutta lystiä

Matt Hazardin seikkailut eivät noudata ainuttakaan videopelien totutuista perussäännöistä. Pohjimmiltaan Eat Lead on oikeastaan yllättävänkin keskinkertainen, jopa rasittava 3D-räiskintäpeli. Se on monin paikoin kaavamainen, yllätyksetön ja nahkeasti toteutettu actionpläjäys.

Toisaalta, juuri se tekee pelistä niin nerokkaan. Pelisuunnittelu on kierrättää tietoisesti räiskintäpelien kliseitä vuosien ja vuosikymmenten varrelta, nivoo ne yhteen ja kuorruttaa kaiken tahallisen yliampuvalla komiikalla.

Siinä se on! Eat Lead ei ole pelkkä peli. Se on parodia. Se on pelinmittainen vitsi, joka nauraa itselleen ja koko toimintapelien genrelle. Matt astelee pelin halki viljellen kuivaa huumoriaan, kuin Duke Nukem aikoinaan, mutta vielä osuvammin ja monimuotoisemmin. Duken legendaarisimmatkin heitot jäävät Mattin äärimmilleen vietyjen puujalkojen varjoon.

IT’S HAZARD TIME!

Samalla touhuun tuo värikkyyttä se, että Matt tietää astelevansa videopelin sisällä. Ja pistävänsä pelin käsikirjoitusta uusiksi. Niinpä peli repii ainutkertaisen veikeällä tavalla alas pelimaailman kulisseja ja vie pelaajansa videopelien salattujen taustamaailmojen uumeniin, Mattin osuvan kommentaarin kera.

Parodian ansiosta pelin tahallinen kliseily tuntuu yhtäkkiä niin mukavalta ja toimivalta. Putkimainen kenttäsuunnittelu, kaavamaiset viholliset, selän takana sulkeutuvat ovet ja raivoisat pomotaistelut saavat nauramaan, kun pelaaja osaa asettaa ne oikeisiin mittasuhteisiin. Hei, tällaistahan pelaaminen oli viisi, kymmenen tai kaksikymmentä vuotta sitten! Voi miten kauheaa! Voi miten hupaisaa!

Niinpä, outoa kyllä, Eat Lead onnistuu kääntämään ongelmat vahvuuksikseen. Asiat, jotka missä tahansa muussa räiskeessä rassaisivat, sopivat tarinaan ja tapahtumiin.

Mikään helppo peli Eat Lead ei silti ole, vaan pelaaminen vaatii pitkää pinnaa ja huumorintajua. Pelaajan on pystyttävä nielemään pelin syöttämät kliseet positiivisessa hengessä ja vielä tärkeämmin, kuunneltava dialogia. Myös laaja pelisivistys auttaa, sillä muuten vitsejä ei välttämättä huomaa, saati ymmärrä.

Pelkkänä räiskintänä Eat Lead on parhaimmillakin hetkillä vain keskinkertainen, usein jopa huono. Mutta videopeliparodiana se on silkkaa nerokasta herkkua, jolle voi nauraa – ja jonka parissa on niin ihana todeta, että onneksi elämme vuotta 2009. Onneksi pelikehityksen ja pelattavuuden standardit ovat tänään niin paljon korkeammalla.

 

Kehittäjä: Vicious Cycle Software
Julkaisija: D3Publisher
Testattu: Xbox 360
Saatavilla: PlayStation 3, Xbox 360
Pelaajia: 1
Pelin kotisivu: http://www.eatleadvideogame.com
Jukka O. Kauppinen

 

Toinen mielipide (Xbox 360)

Huumori on vaikea taiteenlaji, jonka käyttö tietokonepeleissä on usein vielä lapsenkengissä. Vitsinvääntö on tavattu jättää satunnaisia onelinereitä ja Stalin vs. Martiansin kaltaisia kalkkunoita lukuun ottamatta melkein kokonaan seikkailupelien harteille. Matt Hazard erottuukin tässä seurassa pirteänä poikkeuksena.

Ei riitä, että vitsi on hauska, myös itse pelaamisen on oltava vähintään niin sujuvaa, että huumorin lohkaisujen välissä ei tarvitse kauheasti irvistellä. Vaikka Eat Lead viittaakin toistuvasti pelihistorian aarteiden suuntaan, on Gears of Warin mieleen tuova suojaudu ja ammu -mekaniikka selvästi tätä päivää. Esikuvien tasolle ei tietenkään ylletä, mutta ammuskelusta voi silti nauttia ihan sellaisenaankin, ilman parodista viitekehystä.

Putkimaisesta kenttäsuunnittelusta olen Kauppisen kanssa hieman eri mieltä. Tiukasti määrätyt etenemisreitit eivät ole esimerkiksi eräässä vaiheessa nähtävän Wolfenstein-käytävän kaltainen kertaviittaus, vaan johdonmukaisesti koko pelin läpi kestävä ominaispiirre. Jos kyse on vitsistä, käy se loppupuolella jo aika vanhaksi.

Onneksi huumori toimii. Pelihistoriaa tunteville on luvassa varsinaista herkkua, mutta jo ihan pelkällä pelimaailman ja toimintaelokuvien perusoppimäärällä saa hihitellä kerran jos toisenkin. Tekijät tuntevat sekä pelit että alan kliseet, ja se paistaa lopputuloksesta läpi positiivisella tavalla.

En ihmettele lainkaan, että Matt Hazard on saanut ristiriitaisen, jopa pettyneen vastaanoton. Se, mikä naurattaa, on kovin yksilöllistä. Jos pelin huumori ei kolahda, jää käteen keskinkertainen putkijuoksu, jonka jälleenpeluuarvo on moninpelin puuttuessa kyseenalainen.

Itselleni Matt Hazard jäi kuitenkin mieleen raikkaana kokemuksena. Peli onnistuu siinä, mitä se yrittää. Herkullinen parodia räiskintäpeleistä viihdyttää taatusti niitä, joille kokonaisuus nousee hieman kankeaa pelattavuutta ja valinnan vapautta tärkeämmäksi piirteeksi. Täyden hinnan maksaminen hauskasta mutta kertakäyttöisestä huumoripelistä voi olla hieman kyseenalaista, mutta viimeistään alelaariin päädyttyään Eat Lead: The Return of  Matt Hazard on eittämättä kokeilemisen arvoinen teos.

Juho Anttila

Lue myös

Majesty 2 -ennakko (PC)

Ninja Blade (360)

Onechanbara: Bikini Samurai Squad (360)

Resident Evil 5 (360, PS3)

Silent Hill: Homecoming (PC)

Singstar Queen (PS2, PS3)

SOCOM: U.S. Navy SEALs Confrontation (PS3)

The Godfather II (PC, PS3, 360)

 

Keskustelu

@1,

Kyllä välillä on parempi pitää taukoja, mutta kyllä Matt Hazard pitää silti hyvin otteessaan ja viihdyttää.

Pelin mittainen vitsi kuulostaa turhan pitkältä ollakseen hyvä.

Muropaketin uusimmat