Eternal Sonata (360)

23.11.2007 13:59 | Miikka Lehtonen

Xbox 360:n valitettavan pienilukuinen roolipelivalikoima saa kaivattua tukea Puolan kansallissankarilta, sillä Frédéric Chopinin elämä – tai oikeammin kuolema – on kääntynyt kepeäksi ja kauniiksi japanilaisroolipeliksi. Hulluja nuo japanilaiset, sanoisi Asterix.

Japanilaisten hulluus on kuitenkin pelaajien voitto, sillä Eternal Sonata on roolipeli, jolla on paljon annettavaa.

Ei kuvittelisi, että Puolan kansallissäveltäjän viimeisistä hetkistä saisi aikaan kummoistakaan roolipeliä, mutta lopulta kyse on vain luovuudesta ja sen soveltamisesta. Pelin mukaan kuoleman portila häilynyt Chopin saapui mielikuvituksensa luomaan maailmaan ja joutui siellä uskomattomiin seikkailuihin kuolemaa tekevän pikkutytön ja tämän ystävien kanssa.

Täysin huuruiselta kuulostava juoni toimii odotettua paremmin ja onnistuu perusjapanilaisen pseudofilosofointinsa ohella herättämään myös oikeasti mielenkiintoisia ajatuksia ja kysymyksiä. Keskeinen teema on luonnollisesti kuolevaisuus ja sen kanssa toimeen tuleminen, mikä ei sinänsä ole kovinkaan uutta japanilaisissa roolipeleissä. Tällä kertaa asiaa ei kuitenkaan tutkita viisimetristen miekkojen ja kerrostalon kokoisten limakasojen avulla, vaan hieman hienovaraisemmin.

Merkittävä kiitos pelin kauniista ja koskettavasta tunnelmasta kuuluu sen audiovisuaaliselle toteutukselle. Chopin-teemaa noudatellen lähes kaikki pelin musiikit ovat joko suoria tulkintoja Chopinin sävellyksistä tai ainakin niiden vahvasti inspiroimia. Vielä mukavammin myös monet pelin juonenkäänteistä ja tapahtumapaikoista ammentavat inspiraatiota Chopinin teoksista. Sadepisarapreludi muuttuu sateisen lumoavaksi metsiköksi ja kuuluisa Vallankumousetydi taas toimii koko pelin kantavan pääjuonen inspiraationa.

Bassotykitystä

Ei kannata silti kuvitella, että koko peli on pelkkää fiilistelyä sateisissa metsissä ja henkeviä keskusteluja sielun tilasta, sillä pohjimmiltaan kyse on toki videopelistä. Sen parasta antia onkin oivaltava ja palkitseva taistelusysteemi, josta monet voisivat ottaa oppia.

Eternal Sonatan taistelut ovat yhdistelmä vuoropohjaista odottelua ja reaaliaikaista toimintaa. Vuoroa odotetaan kiltisti tumput suorina, mutta kun se koittaa, taistelu on täyttä toimintaa. Hahmot juoksentelevat vapaasti taistelukentällä ja hyökkäävät perinteisellä sormet verille -naputusmetodilla.

Ensimmäinen kiinnostava poikkeama normeista on pelin kombosysteemi, joka kulkee kaikujen nimellä. Jokainen peruslyönti kasvattaa kaikua yhdellä pykälällä. Mitä enemmän kaikuja, sitä voimakkaampia erikoishyökkäykset ovat. Koska kaiut ovat koko ryhmän yhteisiä, peli opettaa nopeasti nostamaan kombomittarin pilviin tiettyjen hahmojen nopeilla, mutta heikoilla hyökkäyksillä ja sitten rahastamaan näin kertyneet kombopisteet lähitaistelukoneiden avulla.

Lisäväriä tuodaan valon ja varjon leikillä, sillä kaikki erikoishyökkäykset on jaettu näihin kahteen elementtiin. Idea piilee siinä, että valohyökkäyksiä voi käyttää vain valaistuissa paikoissa, varjohyökkäyksiä taas vain pimeydessä. Kehitystiimi ei ole tyytynyt tavanomaiseen, sillä luovuusmittari on taas väännetty kaakkoon – ei mene aikaakaan, ennen kuin öiset hirviöt kantavat mukanaan lyhtyjä, taivaalla purjehtivat pilvet luovat maahan omia varjojaan ja pelaaja huomaa, että jopa jättimäisen pomohirviön varjo kelpaa toimintapaikaksi.

Taistelusysteemi toimii erinomaisesti, mikä onkin hyvä, sillä taistelua riittää reilusti. Moderniin tyyliin satunnaiskohtaamisia ei ole, vaan kaikki vihulaiset suhaavat jo valmiiksi pelialueella, jossa niitä voi jahdata tai väistellä mielensä mukaan.

Epävireinen viulu

Eternal Sonata, niin lupaava peli kuin se onkin, kärsii muutamista ongelmista, jotka evännevät siltä pääsyn klassikkopelien harvalukuiseen joukkoon. Näistä suurin on pelin mittakaava, sillä tarjolla on pitkä, mutta kapea seikkailu. Kestoa pelillä on reilut 30 tuntia, mutta koko aika koostuu lähes pelkästä tunnelijuoksusta. Ei maailmankarttaa, jolta etsiä uusia seikkailuja, ei sivutehtäviä, löydettäviä salaisuuksia tai kätkettyjä pomoja.

Suurin sivubisnes on etsiä maailmasta sävellysten osia, joita voi yrittää sovittaa kaupunkilaisten hallussaan pitämiin melodioihin, mutta tämäkin tuntuu oudon keinotekoiselta. Pelaajan korvissa hyvältä kuulostava yhdistelmä teilataan saman tien, kun taas hirvittävä kakofonia tuottaa halutun tuloksen.

Sama rajoittunut meininki vaivaa myös muuten erinomaista taistelusysteemiä, sillä sekin kaipaisi pahasti lisää sisältöä. Lisää aseita, lisää hyökkäyksiä ja ennen kaikkea lisää vihollisia. Kun jokaisella alueella patsastelee pari erilaista vihollista, kyllästyminen ei kestä kauaakaan.

Eternal Sonata ei ole kuitenkaan huono peli, ei suinkaan. Se on mainio roolipeli, joka hurmaa varmasti pelaajansa upealla grafiikallaan, mahtavalla musiikillaan, hyvällä juonellaan ja kiehtovalla taistelusysteemillään. Valitettavasti se on myös peli, joka olisi muutamalla parannuksella voinut olla todellinen klassikko. Vaikka Eternal Sonataa ei välttämättä tullakaan muistelemaan Final Fantasyjen ja Dragon Questien rinnalla, se on kuitenkin laatupeli, joka vei ainakin minun sydämeni mukanaan jo demon perusteella ja tarjoaa varmasti kaikille Xbox 360 -roolipelaajille ainutlaatuisen kokemuksen.

Tekijä: Tri-Crescendo
Julkaisija: Namco / Atari
Testattu: Xbox 360
Saatavilla: Xbox 360, PlayStation 3 tulossa 2008
Pelaajia: 1
Pelin kotisivu: http://eternalsonata.namcobandaigames.com/

Muropaketin uusimmat