Etrian Odyssey Untold: The Millennium Girl (3DS)
Tekijä: Atlus
Julkaisija: Atlus
Testattu: 3DS
Saatavilla: 3DS
Pelaajia: 1
Muuta: Kesto n. 65 tuntia
Pelin kotisivu: http://www.atlus.com/untold/
Arvostelija: Kalle ”HCJorma” Lounela
Tuntuuko vähän aikaa sitten julkaistu suomalainen Legend of Grimrock 2 liian nopeatempoiselta? Jäit kaipaamaan jotain vastaavaa, mutta erilaisella mekaniikalla? Minulta löytyy juuri semmoista tavaraa täältä pitkän nahkatakkini povarista. Ensimmäinen kerta on ilmainen ja löytyy demon muodossa Nintendon eShopista.
Kerrosmaisen kasvuston keskeltä löytyy kilometreittäin labyrinttiä ja sinun hommasi on tutkia paikka läpikotaisin. Yöksi pääsee neulaspatjan sijaan majatalon ihanan kiskurihintaiseen sänkyyn. Vaikka virrat ladataan mukavasti kaupungin muurien sisäpuolella, on metsäsokkelo armoton kovillekin seikkailijoille. Näin kuuluu vanha viidakon sanonta.
Sokean Suden ulvonta saa veren hyytymään.
Etrian Odyssey Untold: The Millennium Girl on täysiverisesti vuoro- ja ruutupohjainen dungeon crawler. Vaaralliset viholliset liikkuvat vain silloin kun sinä liikut, joka antaa aikaa miettiä tarkkaan seuraavaa liikettä labyrintissä. Jos pelaajan ruudukkomestarointi pettää, monstereita lahdataan vuoropohjaisessa taistelunäkymässä. Hurjaksi koko homman tekee se, että taistelun tuoksinassa ulkomaailma jatkaa rullaamistaan vuoro vuorollaan ja vihollinen voi saada vahvistuksia ruutu kerrallaan liikkuvista tovereistaan.
Vahvat viholliset tallustavat näkyvästi, heikommat joutuvat turvautumaan pelkurimaisesti muistakin peleistä tuttuihin sattumanvaraisiin yllätyshyökkäyksiin. En ollut erityisen innoissani kartoitushäiriköistä, mutta minkäs teet – pakko se on jotenkin keihästä tylsyttää kokemusta saadakseen. Aina uudelle kerrokselle laskeuduttaessa viholliset vaihtuvat ja heidän tasonsa nousee. Helppoa läpijuoksua ei ollut keskimmäisellä, Standard-vaikeustasolla pelatessa.
Viholliset näyttävät aikas jänniltä syvemmälle mennessä.
Kun Kartta kysyy, silloin vastataan.
Mitä on tämä kartoitus, jota pahat möröt häiritsivät? Sehän on tämän pelin omaperäisin ominaisuus. Tuplaruudun kosketusnäytöllä näkyy aina kartta, jota voi milloin vain piirtää. Piirtäminen on vapaaehtoista, mutta kerroksen teleportin aukaisemiseksi kartan pitää olla tarpeeksi värikylläinen. Sen lisäksi luolastossa suunnistaminen on helvettiä ilman karttaa. Laiskojen kartturien onneksi asetuksista voi kutsua apuun automaattisen täytön keijukaiset, jolloin sluibaaja joutuu täyttämään karttaansa vain oikokolojen kaltaiset salaisuudet.
Olin pelannut demoa jo julkaisuvuonna, enkä silloin vakuuttunut kartan hyödyllisyydestä. Myös pelistä aikoja sitten katsomani trailerit olivat jättäneet sotakirveeni maankylmäksi. Pelin edetessä kirves kuitenkin rupesi lämpenemään muustakin kuin elukoiden verestä ja yhdyn hullun alkemistini tokaisuun: ”tutkimusmatkailu käy vain hauskemmaksi ja hauskemmaksi!”
Aika-ajoin esitellään uusia elementtejä, minkä myötä ympäristön tutkailu ja kartan täyttäminen pysyvät mielenkiintoisina. Mielenkiintoisin uusista jutuista oli joukkiota kuljettavat lootuskukat, kettumaisin taasen jättimurkkuja spawnaavat munahärpäkkeet.
Kartalle pystyy myös piirtämään kulkureitin, jota joukkio seuraa vaikka Tokion loppuun asti. Taistelut voi laittaa automaattivaihteelle, jolloin taistelijat huitoivat vain perusiskuaan. 1 + 1 == järjestelmällinen grindaus, jota oli pakko testata. Lopputulos oli yhtä hyvä kuin olisin huuhtonut viikonlopun kultaa Lapissa. Kyllähän sieltä jotain tuli, mutta monen tunnin monotonisen napin painelun lopputulos oli vaatimaton. Samalla tosin pystyi keskittymään muuhun puuhailuun, joten systeemi oli sinänsä ihan toimiva.
Paljon puhutun lootuskerroksen keskeneräinen kartta.;
Toisinaan Seikkailija poistuu viidakosta ja liikkuu kaupungissa kuin kuka tahansa meistä.
Kylän baarista saa juopuneiden seikkailijoiden vinkkien lisäksi kokemuspisteiden kyllästämiä sivutehtäviä. Aikalailla kaikki tehtävät olivat yksinkertaisia tavarahaku- tai tappotehtäviä. Usein hommat hoituivat seikkailun ohella, joten en nähnyt yksitoikkoisuutta ongelmana. Mukana oli tietenkin pari tummempaakin lammasta, kuten kalastuskilpailu lotuskukka-järvellä. Olisinpa merkannut parhaat kalastuspaikat etukäteen ylös.
Juottolan kaverina kaupungista löytyy kiltataloa, kauppaa ja muuta hauskaa. Kauppaan tulee uutta roinaa sopivan tiheästi tietynlaisia materiaaleja kauppiaalle myydessä. Myynnissä oli vähän rohtoja taikapisteiden parantamiseen ja se pakotti tulemaan illaksi takaisin kaupunkiin. Jos pelkkien perusiskujen huitominen ei pistänyt paluuseen vipinää, teki sen viimeistään taskujen täyttyminen myytävästä tavarasta.
Kustomaatiolla on kymmenen tiikerin voimat.
Peliä aloittaessa vastaan tulee vaikea kysymys pelimuodosta: tarina vai klassinen? Rastitin lomakkeen ensimmäisen vaihtoehdon, joka osoittautui vääräksi. Tarinamoodi eroaa perinteisestä kaikista eniten ennalta määrätyllä joukkion kokoonpanolla. Aiemmissa osissa olet voinut kasata oman tiimisi juuritasolta lähtien ja kouluttanut heppusi juuri niin kuin halusit. Tarinoinnin alttarilla oli pakko uhrata tämä vapaus, jotta hahmokaartin jäsenille saatiin luokkansa mukaiset persoonallisuudet. Parantajapena on tietenkin joukon älypää, alkemisti on sopivan hullusti rämäpää ja puolustava kilpinainen on koko porukan kovin äijä. Porukan kohellusta on mielenkiintoista katsoa, mutta se ei ole missään vaiheessa pelin vetävä voima.
Koska tarina osoittautui vain kivaksi sivuseikaksi, olisin sittenkin halunnut päästä kasaamaan oman tiimini. Peli kannustaa uudelleenpeluuseen mahdollistaen tarinamuodolle eksklusiivisten tavaroiden siirtämisen New Game plussan kautta toiseen pelimuotoon. Minä en harrasta RPG-uudelleenpeluita – The Witcher 2 hairahdusta lukuun ottamatta – ja siksi tiimin teko jää johonkin toiseen pelin osaan. Jäi kyllä vähän harmittamaan.
Näppäimet ovat kovia koville.
Pelin luonne ja pituus vaati pitkiä istuntoja, joka ei minun peukaloilleni kelvannut. Viime vuonna olin rikkonut käteni pelatessani päälle kahdeksan tuntia päivässä maanmainiota Fire Emblem: Awakeningia isolla tuplaruudulla. Lihas muistaa, joten painalluspainotteisen pelin täysistunnoissa koin oloni epämukavaksi. Laitteen kovia näppäimiä ei voi tietenkään pistää itse pelin piikkiin, mutta tämä vaikeutti pelaamistani liikaa. Asiaa ei helpottanut se, että liikkumiseen käytettiin pelkästään ristiohjainta, koska tatinkorvike oli varattu kartan yksinomaiseen käyttöön.
Pelaan paljon roolipelejä, mutta pidän harvemmin pomotappeluista. Tällä kertaa huomasin odottavani malttamattomana tappelua vaihtelevien johtajamonsujen kanssa. Usein pomoilla on epäreiluja superliikkeitä ja ne torjuakseen täytyy muistaa liikkeiden järjestys. Toki tässäkin pelissä oli toistuvia liikkeitä, mutta mikään niistä ei ollut selvästi ylivoimainen. Vaikka vastaiskun toteutus joskus epäonnistui, en ollut heti puremassa pölyä. Taistelun kulut olivat selvästi rakennettu pitämään jännitystä yllä: voitanko? En voita. Ei, mutta tässä on tilaisuus! Noh, nyt ei ainakaan ole enää mitään mahdollisuutta. Ei perkule, sain sittenkin körilään maihin! Siinä lyhyt tiivistelmä aivojeni jännitysosion aaltoilevasta toiminnasta pomotaistelun ajalta. Aikamoisia vuoristoratoja! Taistelumusiikit lisäsivät roimasti tunnelmaa ja ne halusi pitää aina soimassa.
Tarinamuodossa elävyyttä luodaan pienillä tekstiosuuksilla.
Et koskaan löydä Hyvää Tähditystä – se löytää sinut.
Sarjaan ensikertaa tutustuvalle kokemus oli positiivinen. Uutta asiaa tuli juuri sopivalla tahdilla ja useita juttuja jätettiin itsenäisesti selvitettäväksi. Jos genrestä tykkää, en näe kokeilulle muuta estettä kuin hahmojen piirtotyylin. Oikeastaan en näe sitäkään ongelmana; hahmojen pärstöjä joutuu töllistelemään niin pienen osan koko peliajasta, että on ihme, jos piirrokset häiritsevät. Demoa lataamaan siis hop, hop!
Reilujen tähtien antaminen oli taas yhtä tuskaa. En päässyt testaamaan klassista pelimuotoa ja siten tiimin tekemisen hienoudet jäivät kokematta. Jos et innostunut arvostelun jälkeen, ei peli varmaankaan ole sinulle. Muussa tapauksessa suosittelen lämpimästi tutustumaan pelisarjaan tavalla tai toisella. 3,5 olkoon arvosanani tarinamuodolle, koska ilkeäntuntuiset käsikrampit. Jos ette ole kaltaisiani vässyköitä, voitte hyvillä mielin herättää henkiin nappuloiden murhaaman puolikkaan tähden.
Etrian Odyssey Untold: The Millenium Girl (EOU, julkaistu 2.5.2013) on pelisarjan viides peli. Tai teoriassa ensimmäinen, koska se on paluu sarjan juurille. Kuinka tämä remake eroaa alkuperäisestä Etrian Odysseysta? Ei muuten kuin uusittujen musiikin, paljon puhutun tarinamuodon ja grafiikan voimin. Sarjan fanien iloksi valikoista saa päälle vanhat tillutukset, mutta minusta uudet orkesterisovitukset olivat todella onnistuneet.
Sarjan ensimmäiset kolme osaa ovat DS:lle ja kaksi viimeisintä, EOU ja Etrian Odyssey IV: Legends of The Titan (EO4, julkaistu 30.3.2013), kuuluvat 3DS:n mahtavaan kirjastoon. Hikoilin monta tuntia kun yritin sarjasta tietämättömänä päättää pelaanko ensimmäistä osaa uusintaversion muodossa vai hyppäänkö suoraan nelososaan. Päädyin katsomaan pelihistoriaani sieluni silmin ja muistin kuinka jätän aina ensimmäiset osat pelaamatta, jos tutustun uusimpiin osiin ensin. Päätös olikin lopulta aika helppo.
Miten sarja on uudistunut alkuperäisen tuplaruudun ajoista? Nelososassa mukaan tuli helppo pelimuoto, EOU:ssa nimellä Picnic, joka on tarkoitettu, noh, luontoretkeilyä kaipaaville. Sen lisäksi pieniä muutoksia on muun muassa aseluokissa, mutta suurin muutos oli varmaankin vihollisten siirtyminen spriteistä 3D-modeleiksi.
EOU antoi vanhoille pieruille uuden – vielä armottomamman – vaikeustason, Expertin. Tarinamuodon ansiosta soppaan lisättiin myös pienimuotoista ääninäyttelyä. Voit mennä kysymään tosipelaajilta tarkempia tietoja taisteluun liittyvistä muutoksista, minä en uskalla mennä sanomaan niistä mitään.
Tämä päättää pikaisen historiantunnin yleisesti liian tuntemattomasta pelisarjasta loistavilla käsikonsoleilla.
Lisää aiheesta
Final Fantasy X/X-2 HD Remaster (PS3, PSV)
Final Fantasy XIV A Realm Reborn (PC, PS3, PS4)
Hatoful Boyfriend (Linux, Mac, PC)
Sword Art Online: Hollow Fragment (PSV)
Theatrhythm Final Fantasy Curtain Call (3DS)
