Everybody’s Gone to the Rapture (PS4)
Tekijä: The Chinese Room
Julkaisija: Sony
Testattu: PlayStation 4
Saatavilla: PlayStation 4
Pelaajia: 1
Muuta: ladattava peli, hinta 19.99 euroa
Pelin kotisivu: Playstation.fi
Arvostelija: Miikka Lehtonen
Jos sinä häviäisit maan päältä huomenna, mitä jäisi jälkeen? Jos paikalle saapuisi paljon myöhemmin joku tutkimaan viimeisiä päiviäisi, millaisia tarinoita hän saisi kokea? Iloa, surua, tragediaa?
Nämä ovat kysymyksiä, joita ei kannata ehkä pohtia liikaa ainakaan yön pimeinä tunteina, mutta Everybody’s Gone to the Rapture tekee juuri niin. Tuloksena on eräs vuoden ristiriitaisimmista pelikokemuksista.
The Chinese Room on porukka, jonka pelit jakavat vahvasti mielipiteitä. Dear Esther oli peli vain, jos käsitettä venytetään äärimmilleen. Siinä pelaaja harhaili pitkin autiolta vaikuttavaa saarta. Vähän väliä peli toisti tälle puheenpätkiä tai näytti tekstiä.
Parin vuoden takainen Amnesia: A Machine for Pigs sai niin ikään ristiriitaisen vastaanoton. Se kun ei ollut sitä, mitä Amnesian fanit jatko-osalta odottivat. Tarinaa riitti taas, ja sitä tarjoiltiin kokeellisilla tavoilla.
Veikkaan myös, että tiimi tuorein peli, Everybody’s Gone to the Rapture, jakaa mielipiteitä. Olen varma, että jotkut rakastavat sitä intohimoisesti, kun taas toiset reagoivat peliin negatiivisemmin. Ja ymmärrän oikein hyvin molempia koulukuntia.
It’s the end of the world as we know it
Everybody’s Gone to the Rapture on peli, jossa pelaaja harhailee tyhjässä englantilaisessa pikkukaupungissa. Kaikki sen asukkaat ovat kadonneet johonkin, jättäen pöydille syömättömiä aterioita, tien poskeen valot vilkkuen omistajaansa odottavia autoja, pyykkinaruille kuivuvia ja kellertyviä pyykkejä ja muita arkisen elämän artifakteja.
Mitä asukkaille on tapahtunut? Mihin he ovat kadonneet? Nämä ovat niitä kysymyksiä, joihin pelaaja seuraavien muutamien tuntien aikana etsii vastauksia kuljeskelemalla kylää päästä päähän. Hänen ainoana oppaanaan toimii taivaalla leijaileva valopallo, joka ohjaa häntä paikasta toiseen. Pian käy selväksi, ettei paikoista sinänsä löydy niitä kylän asukkaita, vaan jotain ihan muuta. Radioista soi rahisten outoja viestejä, puhelimista kuuluu keskustelunpätkiä ja kaupungilla voi katsella outojen ihmismäisten valomassojen esittämiä vinjettejä maailmanloppua edeltävistä tunnelmista.
Tekemistä on kovin vähän. Joitain ovia voi availla ja tietyistä kohdista aitojen yli voi kiipeillä, mutta siinä se interaktio sitten suunnilleen olikin. Pelattavuus on sitä, että pelaaja harhailee hiii-taaas-tii kylää päästä päähän etsien uusia kohtauksia, uusia viestejä ja uusia vihjeitä siitä, mitä kaupungissa on tapahtunut.
Tuskallisen hidas liikkuminen ei yksistään olisi ongelma, mutta peli on suunniteltu tarkoituksella avoimeksi. Valopallo opastaa joskus kriittisellä polulla sen päätarinan seuraavaa etappia kohti, mutta ei aina. Näin pelaamalla ei kuitenkaan pääse näkemään kuin murto-osan siitä, mitä pelillä on annettavanaan, joten käytännössä pelaajan täytyy käpytellä itse aktiivisesti suuressa pelimaailmassa, jos mielii saada pelistä mitään järkevää irti. Ja voi pojat, että se on tuskallista.
Kylän päästä päähän kulkemiseen menee useampi minuutti, joiden aikana ei voi muuta kuin katsella sinänsä kohtalaisen nättejä maisemia. Sitten pääsee oletettuun määränpäähänsä ja huomaa, että ei siellä olekaan mitään. Ehkä on missannut jonkin muun pätkän tarinaa ja joutuu ensin kulkemaan toisaalle kokeakseen sen, ehkä kohteessa ei ollutkaan mitään. Oli miten oli, aikaa meni juuri hukkaan toistakymmentä minuuttia ja nyt sama operaatio on edessä uudelleen ja uudelleen.
Ymmärrän siis oikein hyvin, jos joku vilkaisee Everybody’s Gone to the Rapturea ja tuomitsee sen surkeaksi peliksi.
Lisää upeita pelivideoita (e)Domen videokanavalta osoitteesta https://www.youtube.com/user/wwweDomenet
Tarinoita viimeisistä hetkistä
Kolikon kääntöpuolella Everybody’s Gone to the Rapturen tarina on kiinnostava ja oikeasti kokemisen arvoinen. Tai tarinat, sillä niitä on useita. Pääjuoni seuraa kahta paikallista tiedemiestä, jotka ovat löytäneet jotain uutta ja ihmeellistä. Selittämätöntä ja fantastista. Ja kuten niin usein 60- ja 70-lukujen brittiläisessä tieteisfiktiossa – joka oli pelin kehitystiimin inspiraationa – se selittämätön ja fantastinen asia on tuhomme siemen. Viestit kuvaavat tiedemiesten pyrkimyksiä ymmärtää ilmiötä ja kasvavaa paniikkia, kun alkaa käydä ilmeiseksi, että jotain on pielessä.
Ne todelliset tähtihetket koostuvat niistä muista tarinoista, sillä aivan kuten oikeastikin, kylän asukeilla on omat elämänsä. Pienet, ehkä, mutta niiden henkilöille niin suunnattomat. Tarinat ihmisten pienistä tragedioista ovat oikeasti koskettavia ja hyvin kirjoitettuja. Joku on menettänyt ensin vaimonsa pitkälle ja tuskalliselle sairaudelle, sitten uskonsa katseltuaan rakkaansa kärsimyksiä ja odotettuaan apua vaitonaiselta ja kaukaiselta jumalalta. Toinen kamppailee repaleisen avioliittonsa ja pitkään jatkuneen salasuhteen välillä ja niin edelleen.
Kirjoituksen ja tarinan tasosta kertoo paljon se, että vaikka peli onkin tuskaisen hidas ja tarinaa kokeakseen saa nähdä aivan liikaa vaivaa, niin kuitenkin haluaa tehdä. Kun on päässyt tarinan alkuun, haluaa nähdä sen loppuun saakka, vaikka usein tällöin palkintona onkin vain kyyneleitä.
Niinpä ymmärrän oikein hyvin, jos joku pelaa Everybody’s Gone to the Rapturen aivan puhki ja nimeää sen vuoden parhaaksi peliksi.
Minä taas seison kynttilän ja tähden välissä. Ymmärrän molempia osapuolia, sillä pelin aikana fiilikseni hyppivät ääripäiden välissä. Kun turhalta tuntuvat harhailut maaseudulla venyivät turhan pitkiksi ja tarina oli kadoksissa, olin valmis tuomitsemaan pelin alimpaan helvettiin. Kun sitten löytyi uutta tarinaa, joka kosketti ja väänsi jotain syvällä sisuksissa, ajattelin että tässä on aika harvinaislaatuinen esimerkki siitä, mitä videopelien tarinankerronta voi olla. Rehellisesti sanoen, jos meillä olisi siihen teknologia, pelin pisteet olisivat animoitu GIF, joka vaihtelisi kahden ja neljän välillä, suosituspeukun hyppiessä välillä mukana. Koska tämä ei ole mahdollista, puolitetaan riita.
Voivatko pelit olla taidetta? Se on suunnaton kysymys, mutta Everybody’s Gone to the Rapture on ainakin todiste siitä, että voivat tai eivät, jotkut ainakin yrittävät sitä.
Toinen mielipide
The Chinese Room on kehittäjä, joka ei pelkää rikkoa käsityksiämme siitä, missä kulkee pelaamisen ja tarinan kokemisen välinen raja. Modista alkunsa saanut Dear Esther oli kiehtova matka, tarina, jonka kokeminen vaati kulkemista sen mukana. Peli se ei ollut sanan perinteisessä merkityksessä, sillä kokemus koostui lopulta vain kulkemisesta eteenpäin tarinan mukana.
Kokeiltuaan välillä hieman pelillisiäkin elementtejä Amnesia: A Machine for Pigs -kauhutarinan parissa The Chinese Room päätti palata takaisin puhtaan tarinankerronnan pariin. Everybody’s Gone to The Rapture jättää pelilliset elementit taustalle, lähes olemattomiin. Se on maailma, jota tutkitaan ja joka koetaan, mutta jota vastaan ei ole tarve taistella.
Visuaalisesti upea ja eteeriseltä äänimaailmaltaan huikaiseva teos on arvoitus, jota ei avata ratkomalla pulmia vaan etsimällä tarinan palasia ja yhdistämällä ne omassa mielessä kudelmaksi, joka on yhtä aikaa inhimillinen ja vieras. Se on kertomus pienestä yhteisöstä, kriisistä ja tragediasta sekä kohtaamisesta jonkin vieraan ja erilaisen kanssa. Samalla se punoo myös tarinaa ihmisten välisestä yhteydestä, elämästä, kuolemasta ja kaiken jatkuvuudesta yli näiden rajojen.
Sinne tänne unohtuneet radiot toistavat monologina viimeisen eloonjääneen tarinaa. Puhelimet palauttavat hetkeksi henkiin ihmisten välisiä kohtaamisia lopun uhatessa. Elävä valo tahtoo näyttää jotain, kertoa mitä tapahtui, mutta sekin malttaa odottaa, antaa edetä omaa tahtia.
Monelle hitaus on varmasti liikaa. Toiset turhautuvat silkkaan tekemisen puutteeseen. Liike on välillä tuskastuttavan hidasta. Juokseminen ei onnistu, on vain käveltävä. Tarkoituksella. Kiire rikkoisi tunnelman, latistaisi tarinan ja kaivaisi maan sen alta, mitä Everybody’s Gone to the Rapture yrittää saavuttaa. Silti välillä on pakko kysyä, venyttääkö peli kärsivällisyyden yli sietokynnyksen. Kääntyykö hitaus jopa itseään vastaan?
Lumouduin ja turhauduin. Etsin, odotin, kaipasin ja löysin lisää, pieniä palasia, jotka saivat janoamaan lisää. Liimauduin ruudun ääreen tuntien ajaksi, kunnes langanpäät lopulta löysivät toisensa jättäen jälkeensä toivon ja kokemuksen siitä, että olemme osa kokonaisuutta, joka kantaa yli ajan ja paikan rajojen.
Everybody’s Gone to the Rapture tekee sen, mitä kovin harva peli tekee huolimatta siitä, että pelien asemaa taidemuotona tahdottaisiin niin kovin puolustaa. Se käyttää median tarjoamia keinoja luodakseen jotain, mitä ei voi toistaa samanlaisena missään muussa ympäristössä. Samalla se, paradoksaalisesti, joutuu työntämään valtaosan pelaamisen ominaispiirteistä syrjään estääkseen niitä nousemasta tarinan tielle.
The Chinese Room on palannut kotiin, sillä Everybody’s Gone to the Rapture on kuin Dear Estherin sisarteos. Rohkea, vaikea ja erilainen. Peli, jota rakastin, mutta josta en oikein tiedä, kenelle sitä tohtisin suositella ilman anteeksi pyytelevää varoittelua. Tyydyn siis sanomaan: uskaltakaa, kokeilkaa ja kokekaa. Minä tiedän nyt, mihin kaikki ovat menneet.
Juho Anttila
Lisää aiheesta
King’s Quest – Chapter 1: A Knight to Remember (PC, PS3, PS4, Xbox 360, Xbox One)
Life is Strange Episode 4: Dark Room (PC, PS3, PS4, Xbox 360, Xbox One)
