Fez (Xbox 360)

27.04.2012 11:45 Miikka Lehtonen

Tekijä: Polytron
Julkaisija: Polytron
Testattu: Xbox 360
Saatavilla: Xbox 360
Pelaajia: 1
Muuta: ladattava peli, hinta 800 MS-pistettä.
Pelin kotisivu:http://polytroncorporation.com/61-2
Arvostelija: Miikka Lehtonen

Phil Fish on joko nero tai täysi paskiainen, enkä ole varma, kumpi. Aina sanavalmis ja kohua pelkäämätön pelimies on viihtynyt viime aikoina otsikoissa pelaajien ylireagoitua hänen Japanin peliteollisuutta koskeviin kommentteihinsa.

Onneksi kohu tapahtui jo jokunen kuukausi sitten, sillä jos pelimaailma olisi nyt mölissyt epäoleellisista, siltä olisi jäänyt huomaamatta yksi tämän konsolisukupolven merkittävimmistä peleistä, Phil Fishin Fez.

Mutta se, miksi sanon Phil Fishiä paskiaisneroksi, ei liity mitenkään miehen sanomisiin, vaan hänen tekemisiinsä. Tarkemmin sanoen Feziin. Pelistähän on Domessakin puhuttu jo vuosikausien ajan sen siirtyessä kerran toisensa jälkeen vaivihkaa kohti horisonttia. Ihmettelin jo itsekin, mikä siinä projektissa oikein kesti, sillä Fezhän näytti taas yhdeltä indie-tasohyppelyltä, jossa oli persoonallinen taidetyyli, hauska soundtrack ja hyvä jippo 2D-maailman 3D-pyörittelyn muodossa. Eli siis todelliselta indie-tasohyppelyn arkkityypiltä.

Mutta pirulauta, tämä ei ole edes puolet totuudesta. Fez kun on peli, joka pitää pelata läpi vähintään kaksi kertaa. Ei vain sen takia, että se on niin helvetillisen hyvä peli, vaan sen takia, että ensimmäisen läpipeluukerran jälkeen huomaa, ettei oikeasti tajunnut lainkaan, mistä Fezistä on kyse, tai edes millainen peli se on.

Ensimmäinen kierros

Fezin ensimmäinen läpipeluu on jo itsessään todella viehättävä kokemus, mutta sen aikana keskittyy aivan epäoleelliseen. Hurmaava voxel-grafiikka vie mukanaan ja maailma tuntuu niin ihmeellisen persoonalliselta. Kaikki seinät ja maisemat ovat täynnä hauskoja palikkakuvioita, julisteita ja tauluja, jotka vihjailevat kulissien takana piilevästä rikkaasta maailmasta. Tuntuu siltä, kuin joka kulman takana olisi jotain löydettävää ja nähtävää.

Se jo mainitsemani soundtrack todellakin on mitä mainioin ja puzzletkin tuntuvat hauskoilta. Ne keskittyvät sen jipon, eli 2D-maailman pyörittelyn, ympärille. Tarinamme päähenkilöllä kun on ainutlaatuinen kyky pyöräytellä maailmaa 90 asteen kaistaleissa sivuille, jolloin löytää siitä täysin uusia perspektiivejä.

Tätä kykyä pyörittelemällä päähenkilömme ratkoo mukavan sujuvia puzzleja. ”Tuolla kaukana vasemmalla on himoittava arkku, mutta miten sinä muka sen saisit? Eihän hyppysi kanna edes puoliväliin!”, peli kiusoittelee. No tietenkin kääntämällä perspektiiviä, sillä toisesta suunnasta katsottuna arkku onkin ihan vieressä. Ja sitten on fiksu olo. Ja sitten kuvittelee olevansa todellinen guru, joka on Fezin mestari ja ryhtyy kehittelemään itselleen oikoreittejä ja kikkailemaan kuin Koistinen konsanaan.

Peli sujuu mukavissa merkeissä ja tavoite näyttää haastavalta, mutta ei mahdottomalta: kerää maailmaan kätketyt – ja usein kahdeksaan osaan hajoitetut – kuutiot. Maailma on täynnä ovia, jotka vaativat aina suurempaa ja suurempaa kuutiomäärää auetakseen ja sen 32 kuutiota vaativan oven takana häämöttää pelin loppu.

Paitsi että ei häämötäkään. Oven takana on toki yhden tarinan loppu, mutta samalla myös räjähtävä paljastus: sinulla ei ollut pelin aikana hajuakaan siitä, mitä oikeasti teit. Keskityit aivan vääriin asioihin ja kuutiojahti oli vain lumetta. Kulissien takana piilee aivan toinen maailma ja oikeastaan aivan toinen pelikin. Ja se alkaa New Game+:n muodossa.

Toinen kierros

Olisihan tämä tavallaan pitänyt arvata. Fezin alkuruudussa pyörii niin sanottu tesserakti, eli neliuloitteisen kuution kuvaus meidän kolmiuloitteisille aisteillemme. Aluksi ajattelin, että kyseessä oli vain hauskan retrohenkinen vektorirepäisy muutenkin hauskan retrohenkisessä pelissä, mutta ei: sehän on vertauskuva koko Fezistä.

Alkuruudun hyperkuutio kun on uskomattoman monimutkainen kuvio, jota meidän rajoittuneet aistimme eivät pysty täysin ymmärtämään tai edes havaitsemaan. Ja tämä pätee myös pelaajaan ja Feziin. Ensimmäisellä läpipeluukierroksellaan hän ei osaa edes tajuta, mitä kulissien takana piilee tai välttämättä edes huomaa, että siellä piilee yhtään mitään. Korkeintaan hän törmää täysin selittämättömiin ilmiöihin, jotka tuntuvat taas vain osaselta persoonallista ja silmääiskevää pelifiilistä.

Ensimmäisen kierroksen loppu ei niinkään vastaa kysymyksiin, kuin kertoo pelaajalle, että tämä on koko pelin ajan kysynyt vääriä kysymyksiä. Kyse ei ollutkaan koskaan siitä, miten hän pääsisi tasolta toiselle ja saisi kerättyä kaikki pelin kuutiot. Ehei, se oli vain naru, jolla pässi vedettiin kerran pelimaailman läpi koulun penkille.

Ensimmäisen kierroksen lopussa saamiensa pienten tiedonjyvästen avulla voi sitten lähteä uudelle kierrokselle, jossa tajuaa, että kaikella alunperin turhalta kulissilta ja taustatiedolta tuntuneella onkin merkitystä. Kaikki on osa suurempaa salaisuutta ja ongelmaa, tai oikeastaan useampaa sellaista. Ja pala palalta pelaaja sitten lähtee etenemään niitä oikeita reittejä pitkin, kysymään oikeita kysymyksiä ja löytämään oikeita vastauksia. Tai oikeammin taas niitä uusia kysymyksiä, joita olisi pitänyt kysyä kun jo luuli tietävänsä kaiken, mitä Fezissä oli tiedettävää.

Niinpä: Phil Fish on joko nero, hullu tai paskiainen. Tai ehkä kaikki kolme samalla kertaa. On aivan käsittämätöntä että Fish sai tiiminsä kanssa salattua koko maailmalta täysin Fezin todellisen luonteen. Peliä eri tapahtumissa pelanneet kuvittelivat vielä ennen viime perjantaita tapahtunutta julkaisua, että kyseessä oli jälleen yksi uusi indie-puzzlekikkailu. Vielä tätä onnistunutta salavihkaisuutta hämmentävämpää on se, että tällainen peli on yleensäkään tehty. Kenelle tulisi edes mieleen? Phil Fishille ilmeisesti!

Tuntuu melkein koko pointin missaamiselta valittaa pelin teknisistä ongelmista, mutta koska kyse on arvostelusta, valitetaan: Fezin ruudunpäivitys takkuaa välillä, pelillä on tapana kaatuilla satunnaisesti ja siinä on bugeja. Joskus kuolet, mutta et synny uudelleen, vaan joudut lataamaan edellisen checkpoint-talletuksesi. Joillain pelaajilla taas USB-muistitikku Xboxiin kytkettynä aiheuttaa kaatuilua ja todella hitaita lataustaukoja.

Tämä ei kuitenkaan ole mitenkään oleellista. Ongelmat kestää, sillä Fez on – kuten jo totesin – yksi konsolisukupolven merkittävimmistä peleistä. Se on hämmästyttävä, välillä turhauttava, kirjaimellisesti ällistyttävä ja täysin ainutlaatuinen pelikokemus, joka tulee taatusti saamaan tulevaisuudessa tuhat ja yksi indie-kopiota.

Pelaa siis Feziä. Mutta kun pelaat, älä ota liikaa stressiä tulevasta tai siitä, mikä sinulta jää näkemättä. Pidä silmäsi auki ja keskity siihen, mikä sillä hetkellä tuntuu tärkeimmältä ja anna Phil Fishin viedä sinut mukanaan hulluuteensa.

Toinen mielipide

Fez on monellakin tapaa kuin vuosien takainen Braid. Tasohyppely on toimivaa noin fysiikoidensa kannalta, vaan se ei ole laisinkaan pelin pointti. Fezissä tämä on vielä selvempää, sillä varsinaisia vihollisia tai esteitä peli ei tarjoa. Sen sijaan maailma on täynnä mysteerejä, joiden ratkomisessa leijonanosa pelin ajasta kuluu. Fez tuo tässä kohtaa mieleen hieman Mystin: maailma on täynnä kaikenlaisia vaaroja ja pelaaja on aivan yksin. Usein peli ei erikseen edes kerro, että tässä kohtaa on ratkaistava pähkinä.

Vaan se on tavallaan osa pelin viehätystä. Fez ei nimittäin anna mitään valmiiksi purettuna pelaajalle; se mikä annetaan, on osa isompaa mysteeriä. Oli pelinkehittäjän sammakoista mitä mieltä tahansa, on Fezin suuri onnistuminen pulmapeli, joka pitkästä aikaa herättelee mystmäisiä fiiliksiä. Se ei ole vähän sanottu se.

Kuten Miikka arvostelussaan mainitsi, tekniset ongelmat tämän näköisessä pelissä ovat hämmentäviä ja kummastuttavat. Ei tämän näköinen peli pitäisi köhiä millään muotoa, vaan niin se tekee. Myös pelin epävakaus ihmetyttää. Pelisessiot ovat sisältäneet parikin keissiä, jona pelin on yksinkertaisesti vain jäänyt jumiin ja sen on joutunut käynnistämään täysin uusiksi.

Kuitenkin täytyy sanoa, että nautin Fezista täysin siemauksin ne hetket, kun peli toimi kuten piti. Onneksi ne hetket olivat suurimman osan peliajasta ja tekniset viat eivät lopulta paljoa päässeet latistamaan.

Eric Hartin

Kolmas mielipide

Lisätietoja: Nelinpeli.com

Neljäs mielipide

FEZ on kaikista kulmista katsottuna kaunis peli. Yksinkertaiselta vaikuttava graafinen ulkoasu on täynnä pieniä yksityiskohtia ja tunnistettavia maamerkkejä on lukemattomia. Kentät ovat kuin kulmikkaita lumihiutaleita: kahta samanlaista ei ole.

Pelimekaniikaltaan FEZ on omaperäinen, joskin idean olisi voinut viedä vielä pidemmälle. Erilaiset maisemat luovat kuitenkin tarpeeksi vaihtelevuutta myös pelilliseen puoleen. Hyvä asia on myös kontrollien luotettavuus: jos ajattelet rauhassa tekemisiäsi, ei peli tulkitse aikomuksiasi täysin väärin. Virheen sattuessakin on rangaistus olematon: sankari vain pomppaa esiin edelliseltä tasanteelta ja jatkaa matkaansa.

Maisemat, musiikki ja vaivaton eteneminen houkuttelevat eksymään FEZin maailmaan. Pelistä muodostuu virta, jossa ajelehtiminen pysyy mielenkiintoisena haasteettomuudesta huolimatta. ”Tarinan” kannalta tärkeitä kuution palasia löytyy runsaasti, mutta on silti vaikea vastustaa jokaisen nurkan tutkimista, kun suljettu ovi on kuin lupaus uudesta seikkailusta.

Julius Jämsén