Final Fantasy X/X-2 HD Remaster (PS3, PSV)

04.05.2014 17:15 Miikka Lehtonen

Kehittäjä: Square Enix
Julkaisija: Square Enix
Testattu: PlayStation 3
Saatavilla: PlayStation 3, PlayStation Vita
Pelaajia: 1
Pelin kotisivu: http://www.finalfantasyxhd.com
Arvostelija: Miikka Lehtonen

Niin se aika rientää. Reilut 10 vuotta sitten olin nuori mies, reilu parikymppinen. Aika oli toisenlainen ja niin olin minäkin. Vuodet ovat vierineet ja minä olen muuttunut, eikä— kuten sanonta kuuluu —kotiin voi enää palata. Mutta voiko niiden nuoruuden pelien pariin?

Tätätoivotaan ainakin kovasti Squarella, sillä firman tuorein julkaisu on HD-remasterointi kahdesta 10 vuoden takaisesta roolipelihitistä. Peleistä, joista minäkin aikanaan pidin. Vaan pidänkö enää?

Minulla ja Final Fantasy -peleillä on hieman vaikea suhde, kuten varmasti monilla muillakin pelisarjaan tutustuneilla. Se minun suosikkini on tietenkin se peli, joka julkaistiin oikeassa vaiheessa elämääni, eli teini-iässä. Niinpä se kaikkein kaunein ja kukkein Final Fantasy on tietenkin Final Fantasy VI. Jos joku on eri mieltä, on väärässä. Tai eri ikäinen kuin minä. Mutta onko näillä asioilla muka eroa?

Myöhemmistä Final Fantasyistä kepeän retrohenkinen Final Fantasy IX ja hämmentävästi myös melodramaattinen Final Fantasy X ovat iskeneet niin kovaa, että ne ovat jääneet kummittelemaan suosikkipelien listalleni. Ne muut? Voitte pitää tunkkinne ohella. Eivät kiinnosta Final Fantasy XII:t tai XIV:t, eikä oikeastaan edes hirveästi se yleisesti rakastetuin Final Fantasy VII.

Niinpä odotin Final Fantasy X:n remasterointia aivan älyttömästi. Roolipelit iskivät yhä, kuten viime vuonna kirjoittamani hurmoshenkinen Persona 4 Golden -fiilistely todistaa. Ehkä myös se nuoruuteni klassikkopelikin iskisi. Toistakymmentä pelituntia myöhemmin joudun toteamaan, että ehkäei. Ei niin kovaa kuin aikanaan.

Menneisyydestä, päivää!

Squaren tuore nostalgiapläjäys sisältää siis HD-remasteroidut versiot Final Fantasy X:stä, sekäsen hämmentävästä sisarpelistä, Final Fantasy X-2:sta. Hahmot ja maailma ovat pelien välillä suunnilleen samoja, mutta mikään muu ei: siinä missä Final Fantasy X tihrustaa itkua ja pohtii syviä juttuja, Final Fantasy X-2 on kuin Charlien enkelit japanilaisen hulluuden linssin läpi tarkasteltuna: girl poweria, asusteleikkejä ja J-popia koko rahan edestä. Ristiriitainen paketti sisällöltään, siis.

Ennen kuin puhutaan itse remasteroinnista, puhutaan hetki peleistä. Kävi nimittäin nopeasti ilmi, ettäse on se paketin ristiriitaisin osio. Squaren väki ei ole palannut tekemään peleille juuri mitään, jos mitään. Niinpä sisältö taitaa olla prikulleen samaa kuin 10 vuotta sitten.

Osittain tämä on toki hyvä asia: kun Final Fantasy X pääsee vauhtiin, se on kiinnostava, toimiva ja jopa hauska Final Fantasy. Yhä mielestäni sen nuoruusvuosien nostalgian arvoinen. Ainakin enimmäkseen. Mutta piru vieköön, kun sillä kestää päästä käyntiin. Ensimmäiset tunnit —enkä nyt puhu ihan kahdesta tai kolmesta tunnista — katsellaan hitaita tutoriaaleja, tönkösti kerrottua ja tarjoiltua tausta tarinaa ja muita puisevuuksia. Oli lähellä, etten luopunut leikistä jo alkumetreillä, kun peli ei millään tuntunut pääsevän vauhtiin.

Onneksi kuitenkin sissitin, sillä kun se vauhti löytyi, kokemus oli yhä ihan hauska. Taistelusysteemi on mukavan syvällinen, tarinassa riittää ämpärikaupalla hahmoja —usein jopa hyviä —ja vieläkin ensimmäiseltä kierrokselta muistamiani hetkiä. Muutenkin homma toimii ihan kivasti. Toki osa pelisuunnittelusta on yksinkertaisesti vanhanaikaista, mutta jokainen saa itse päättää, onko tämä hyvä vai huono juttu. Itse en ole ihan varma. Pelistä puuttuu paljon myöhempien Final Fantasyjen kädestäpitelymeininkiä, mutta toisaalta tilalla ei ole kauheasti mitään muuta. Niinpä kokemus tuntuu osittain hieman kömplelöltäja tönköltä. Mutta vain osittain.

Final Fantasy X-2:ta kohtaan minulla ei sitten juuri nostalgiaa olekaan, sillä aikanaan näin sen lähinnävain kaverin luona ohimennen. Kävi ilmi, ettäpeli on myös historiallisessa mielessä kiinnostava, sillä se sisältää muun muassa Final Fantasy XIII -henkisen hahmoluokkasysteemin: Rikku kavereineen vaihtelee asusteitaan ja sitämukaa hahmoluokkiaan lennosta. Ryhmässä on mukana vain kolme hahmoa, eikä se valikoima siitä mihinkään kasva, mutta tämäkin osoittautui ihan toimivaksi ratkaisuksi. Hahmoluokkia vaihtelemalla pelimekaniikka toimii kuten muissakin peleissä ja pieni hahmovalikoima tuo tarinaan omanlaistaan ja hauskaa tunnelmaa.

Entistä ehompaa

Uudelleenjulkaisu ei sinänsä ole mikään uudelleen toteutettu versio peleistä, vaan todellakin remasterointi: enimmäkseen suunnilleen samat hahmomallit ja sisältöja niitä tuunattuja hahmomallejakin on modernisoitu vain verrattain vähän. Käytännössä päähenkilöiden kasvot näyttävät vähän aiempaa elävämmiltäja vaatteet yksityiskohtaisemmilta, mutta mitään aivan vuoden 2014 meininkiä on turha odottaa miltään osa-alueelta.

Merkittävin uudistus tulee siitä, että tekstuurien resoluutiota on kasvatettu reippaasti. Samaten musiikit on vedetty uusiksi. Tekstuurien vaikutukset eivät ole niin suunnattomia kuin voisi toivoa, sillä monet hahmomallit ja niiden animaatiot todellakin ovat aika antiikkisia ja kämäisiä, eikä siinä paljon pinnan kiillottaminen auta. Musiikkipuoli taas toimii paremmin. Itse tykkäsin kovasti uusituista musiikeista, joskin netistä on löytynyt hieman valitustakin siitä, ettei tyyli ole enää prikulleen sama kuin ennen.

Itse pelailin Final Fantasy -kokoelmaa PlayStation 3:lla, mutta mielenkiintoisempikin versio on olemassa. Peli on saatavilla myös PlayStation Vitalle ja se olisikin voinut olla se äärimmäinen tapa pelata. Pienemmällä näytöllä grafiikka näyttäisi paremmalta ja sohvalla loikoilu kelpaisi kivasti myös pelimenetelmäksi.

Valitettavasti Vita-versiota ei kuitenkaan arvosteluun saatu, joten siitäon paha sanoa mitään. PlayStation 3 -versiosta taas voisin sanoa loppuyhteenvetona sen, että remasterointi toimii suunnilleen niin hyvin kuin sen realistisesti voisi odottaa toimivan. Peli näyttäähieman paremmalta, kuulostaa reippaasti paremmalta ja on pelattavuudeltaan ja sisällöltään 10 vuotta vanha. Joskus tämä on todellakin etu, toisinaan rasite. Jos kaipaat nostalgista pelailua, sitä on nyt tarjolla kymmenien tuntien edestä. Mutta ei kannata odottaa pelikokemusta, joka on kaikilta piirteiltään aivan nykyodotusten tasolla.