Flatout 2 (PC, PS2, Xbox)

Flatout 2 on suomalaisen Bugbear-tiimin toinen osa hyvin menestyneeseen romurallisarjaan. Ykkösosa oli yllättävä hitti, ja pelimaailman lakeja noudattaen totta kai myös kakkonen pukataan markkinoille. Jälki on komeaa ja pelikin hyvä, mutta se olisi voinut olla vielä parempikin.

Autopelit noudattavat lähes aina samaa kaavaa. Yksinpelitilassa osallistutaan uratilassa erinäisiin kilpailuihin, joissa menestymällä saa rahaa/pisteitä/kunniaa. Rahoilla sitten kunnostetaan autoja, tuunataan niitä paremmiksi tai ostetaan uusia.

Flatout 2:n uratila kulkee tuttua rataa, mutta on onneksi miellyttävän monipuolinen. Ensinnäkin uratila on jaettu kolmeen eri lajiluokkaan: derby-autoiluun, missä ajelleen melko puhdasta romurallia, kilpa-autoiluun, missä ajetaan kovaa paikasta A paikkaa B sekä katu-autoihin, joilla ajaessa tyyli on tärkeää lopputulostakaan unohtamatta. Plussaa pitää antaa myös muiden pelitilojen runsaasta auto- ja ratavalikoimasta.

Menetyksen myötä avautuu uusia ratoja ja kisoja, ja uusia autoja voi ostaa, kun voittoja kisoissa tulee tarpeeksi. Same ol’ samo muuten, paitsi että Burnout-pelien tapaan myös Flatout 2:ssa palkitaan erinäisistä autolla suoritetuista sikailuista, kuten muihin autoihin aiheutetuista vaurioista.

Pisteitä saavat myös nopeimman kierrosajan ajanut kuski ja kaveri, joka on tuottanut eniten tuhoa ajoradan varrella sijaitseviin esineisiin kuten rengasvalleihin ja latoihin. Tästä päästäänkin sitten pelin pää-ideaan: näyttävyyteen.

Ulkonäkö kuin unelma

Ensinnäkin Flatout 2:n autot ovat persoonallisia ilmestyksiä. Peliä ei suinkaan aloiteta Ferrareilla ja Porscheilla kuten yleensä, vaan biilit ovat rikkinäisiä rämiä. Puskurit roikkuvat lähes maan tasalla, autojen kyljet ovat klommoilla ja white trash -estetiikka kukoistaa.

Radat ovat kovin amerikkalaisia. n vuoristomaisemaa, suurkaupungin sykettä ja niitä betonirännejä Terminator 2:sta. Rojua on ratojen laidoilla tajuttomat määrät, ja lähes kaiken voi pistää kappaleiksi. Rengasaitojen osat lentelevät, puu-aita pirstoutuu päreiksi ja maisemat ovat todella, todella kauniita. Syksyiset metsätiet ovat täynnä kaunista seepiaa, keltaista, punaista ja ruskeaa, ja keskellä kesää sitä pelin keskellä huomaa toivovansa syksyn tulevan, jotta väriloiston saisi kokea oikeassa elämässä.

Aina ajo pitkin ennalta määrättyä rataa ei olekaan paras reitti, vaan rämäpäinen kuski painelee kurvit suoriksi ja oikoo muutamia kymmeniä metrejä löytääkseen itsensä kilpatoverinsa edestä.

Myös äänipuolella homma toimii – osittain. Moottoreiden äänet ovat kohtalaiset, ja taustamusiikki on sekoitus hyvää ja hirvittävää: Wolfmotherin retrorockista hypätään maailman surkeimpaan yhtyeeseen, Nickelbackiin.

Tuntuma kohdallaan vai ei?

Autojen tuntuma voisi kuitenkin olla parempi. Mitä raskaampi auto, sitä helpompi sitä on ajaa, mutta vaikeaa se on silti. Autot liikkuvat soralla kuin jäällä, ja etenkin alussa ajaminen on silkkaa liukumista puolelta toiselle: kun kurvissa menettää auton hallinnan ja yrittää saada sen takaisin haltuunsa, kääntää autoaan lähes poikkeuksitta liikaa vastapalloon, ja sitten taas mennään.

Toisaalta, kaikki eivät ole samaa mieltä. Toisilla autot pysyvät hyvin hanskassa ja liiraaminen sujuu tuskattomasti.

Ajotuntuman sopivuus tuntuukin olevan erittäin tapauskohtaista. Siitä pitää tai sitten ei.

Kill ’em all!

Mukana ovat myös kuskinkidutuslajit, joissa räsynukkemallinnettu kuski singotaan tuulilasin läpi. Huomaa selvästi, että suomalainen pelinkehittäjätiimi on ajan hermoilla: mukana tässä minipelitilassa on muun muassa mäkihyppy ja trendipellet hurmannut curling. Ensimmäisessä ammutaan kuski tuulilasin läpi mahdollisimman pitkälle, ja jälkimmäisessä pyritään samaa periaatetta käyttäen Uuspaavalniemeksi Uuspaavalnimen tilalle.

Kuskin ollessa ilmassa tätä voi vielä tyrkätä eri asentoon optimaalisen lentokulman löytämiseksi. Se ei ole ihan tervettä hommaa.

Minipelit ovat todella hauskoja välipaloja. Pieni mäkihyppyosion kokeilu johti itselläni tunnin pakonomaiseen uusintayrittelyyn. Myös kuskin avulla pelattu baseball on hauskaa puuhastelua. Näissä lyhyissä pyrähdyksissä ei auton kiikkerä kulku niinkään haittaa.

Kaahaututtaako?

Odotin Flatout 2:a kuin kuuta nousevaa. Osaltaan se vastaa toiveisiini: kaikkea on enemmän kuin Flatout ykkösessä. Toisaalta se on tyypillinen jatko-osa.  Kaikkea on lisätty, mutta ajomalli on pysynyt entisellään ensimmäiseen osaan nähden.

Yksinpelitilassa, uramoodissa, romurallissa ja minipeleissä on kuitenkin todella paljon pelattavaa, ja viimeisimmän muutaman päivän aikana peliä on tullut pelattua yllättävän paljon sen puutteista huolimatta. Tämä kertoo siitä, ettei Flatout 2 ole missään nimessä huono. Se ei vain ole niin hyvä, kun uskalsin odottaa.

Tekijä: Bugbear
Julkaisija: Empire Interactive
Testattu: PC, PlayStation 2, Xbox
Saatavilla: PC, PlayStation 2, Xbox
Pelaajia: 1-8
Laitevaatimukset: PC Pentium 4 2 GHz tai Athlon vastaava, 256 RAM, 3,5 GB levytilaa
Pelin kotisivu: http://www.flatoutgame.com/

Bugbearin historiaa

Bugbearin ensimmäinen tuotos oli vuonna 2001 julkaistu Rally Trophy. Gamespot-pelisivusto valitsi sen vuoden parhaaksi ajopeliksi.

Vuonna 2003 yhtiö julkaisi vain Amerikan markkinoille tehdyn Tough Trucksin, joka jäi sivistyksen mantereella luonnollisesti pienemmälle huomiolle. Lopullisen läpimurtonsa yhtiö teki vuotta myöhemmin julkaistuaan Flatoutin Xboxille, PS2:lle sekä PC:lle. Flatoutin PS2-versio on myynyt Suomessa yli 13 000 kappaletta, joka on markkinoillamme huima määrä.

Tätä seurasi N-Gagella kehuttu ajopeli Glimmerati.

Bugbear työllistää nykyisellään päälle 40 ihmistä, ja se on Alan Wakea työstävän Remedyn ohella yksi Suomen suurimpia pelitaloja.

Tällä hetkellä Bugbear työstää kahta jatko-osaa FlatOut-sarjaan.