Frontline: Fields of Thunder (PC)

Perinteisten strategiapelien ystävillä ei mene nykyään lujaa. Niin kutsuttuja strategiapelejä kyllä löytyy joka kulman takaa, mutta ketä oikeasti kiinnostaa pelata peliä, jossa tankkeja tuhotaan kivääreillä?

Ei ainakaan CDV:tä, sillä firma on jo vuosia julkaissut mainioita, kohtalaisen realistisia toisen maailmansodan strategiapelejään. Tällä kertaa käsittelyn aiheena on muun muassa historian suurimman panssaritaistelun sisältänyt Kurskin kampanja.

Täytyy heti alkuun tunnustaa, että CDV:n Blitzkrieg-strategiapelit ovat jo vuosia kuuluneet suosikkipelieni joukkoon. Puutteistaan huolimatta pelit ovat aina tarjonneet piristävän realistisen ja omalla tavallaan näyttävän perspektiivin toisen maailmansodan huippuhetkiin.

Ei kannata antaa nimen hämätä, Frontline: Fields of Thunder on selkeästi samasta puusta veistetty kuin Blitzkrieg-pelitkin. Valitettavasti puu on prikulleen samaa kuin edeltäjissäkin, joten ne tutut valituksen aiheet ovat yhä pelin riesana.

Ja se Kurskin sota oli kauhia…

Koska suuri osa lukijoista on luultavasti ensimmäistä kertaa Blitzkrieg-pelin edessä, kerrataan nopeasti, mikä tekee peleistä niin kiehtovia. Tärkein syy on realismi. Blitzkriegissä ei räjäytellä panssareita kivääreillä, kerätä malmia pusikoista tai harrasteta muitakaan tosiaikastrategian tympeimpiä kliseitä.

Tästä johtuen pelattavuus on aivan erilaista kuin vaikkapa Command & Conquerissa. Käytössä on tietty määrä kalustoa, jolla pitää saavuttaa tavoitteensa. Joissain tehtävissä voi kutsua avukseen vahvistuksia, tykistökeskityksiä tai vaikka tiedustelukoneita, mutta pääasiassa joukot ovat käytössä jo alusta saakka.

Säntäilyn ja hirveän aserallin sijaan pääpaino on aselajien yhteistyöllä ja rauhallisella etenemisellä. Jalkaväki tiedustelee ja tunnustelee, etsien samalla kohteita panssari-iskuille ja tykistön pommitukselle. Taistelut ovat yleensä nopeita ja ratkaisevia, sillä vaikka panssareilla on kestopisteet, peli mallintaa läpäisyt ja vaurion realistisesti. Näin vaunujen meno päättyy kovin usein jo ensimmäiseen kranaattiin.

Paremmallakin tuurilla telat voivat katketa, asejärjestelmät vaurioitua tai vaikka moottori hajota. Kenttäkorjauksia voi toki suorittaa insinöörien avulla, mutta ei tulen alla. Vaunut ja kaikki muukin kalusto on kuvattu pikkutarkalla 3D-grafiikalla. Yksityiskohtia löytyy siinä määrin, että pelaaminen muistuttaa upeiden pienoismallien katselua, joskin melko kaukaa. Me panssarifriikit olemme silti iloisia.

Myös tehtäväsuunnittelu ammentaa inspiraatiota toisesta maailmansodasta. Vihollisen tukikohtien tuhoamisen sijaan arki itärintamalla koostuu linjojen puhkaisuista, hyökkäysten torjunnoista, strategisesti tärkeiden kohteiden valtauksesta ja kenttätykistön eliminoinnista.

Ketjut paikaltaan, aivot jäässä

Perusasiat ovat nyt hallussa, mutta entä itse Frontline? Kurskin massiivinen kampanja on tiivistetty 20 tehtävään, joissa pelataan sen tähtihetkiä rintamalinjan kummaltakin puolelta. Uudistuksiakin toki löytyy.

Näistä merkittävin on aiemmin tökkinen käyttöliittymän järkeistäminen. Poissa ovat turhat ikonit ja turha roska, jäljelle jää huomattavasti aiempaa käyttökelpoisempi versio. Toki tutut näppäinkomennot ja muut toimivat, joten veteraaneilta ei mene sormi suuhun.

Aiempien pelien tapaan pelaajan ydinyksiköt keräävät kokemusta ja kehittyvät sotilaina, joten joukkojaan ei kannata haaskata. Erityisen hyvistä suorituksista saa lisäksi mitaleja kokoelmiinsa. Kosmeettista, mutta kivaa silti.

Valitettavasti ne tutut Blitzkrieg-tyhmyydet ovat yhä pelissä mukana, näkyvimmin tekoälyn satunnainen tilttailu. Se nakertaa melkoisesti peli-iloa, kun Tiger pyörii ympyrää vihollisen tulituksen alla tai yrittää edetä perä edellä kohti vihollisen linjaa. Tästä on valitettu jo ensimmäisen Blitzkriegin ajoista saakka, joten hiljalleen voisi tapahtuakin jotain.

Rehellisyyden nimissä on myös todettava, että tehtäväsuunnittelu pyörii akselilla tökkivä – suoranainen haistattelu. Tehtäviä on käytännössä mahdoton läpäistä ensimmäisellä yrityksellä, vaan ne on suunniteltu pelattavaksi uudelleen ja uudelleen.

Ajat risteykseen ja panssari räjähtää yllättäen taivaan tuuliin. Koukkaus sivustaan paljastaa vihollisen PST-tykin. Lataus ja uudelleen, tällä kertaa panssarit räjähtävät vähän kauempana olevaan miinakenttään. Lataus ja uudelleen. Nyt insinöörit kuolevat miinoja purkaessaan, kun läheisellä kukkulalla oleva KK-pesäke lahtaa heidät. Lataus ja uudelleen. Syö miestä, ei ole kivaa.

Tästä huolimatta huomasin itse pelaavani Frontlineä turhankin addiktiivisesti. Virheitä oppii myös paikkailemaan pelille ominaisella pelityylillä, jossa eteneminen on todella hidasta ja varovaista, sekä painottaa turhan jalkaväen ja muiden ruputyyppien uhrausta. Tämä ei toki miellytä kaikkia, varsinkaan kun esimerkiksi Company of Heroes teki realistisen strategian niin paljon paremmin ja näyttävämmin.

Lopputuloksena on peli, jossa on selkeät virheensä, joita ei auta selitellä tai kiistää. Sillä on kuitenkin annettavaa, joskaan ei niin suurelle porukalle kuin olisi voinut toivoa. Soveltuvuutta Kurskin taisteluun voi selvittää helposti lataamalla vaikka pelin demon, josta saa hyvän käsityksen tarjolla olevasta urakasta. Mikäli peli vielä tämän jälkeen kiinnostaa, budjettihinta tuskin ainakaan vähentää ostohaluja.

Tekijä: Nival Interactive
Julkaisija: Paradox Interactive
Testattu: Intel Core2Duo E6600+, 2 Gt DDR 800, GeForce 8800 GTS, Windows Vista
Saatavilla: PC
Laitevaatimukset: Windows 2000/XP, 2 GHz Pentium IV / vastaava, 512 Mt keskusmuistia, 128 Mt DirectX 9.0c -yhteensopiva näytönohjain, 4 Gt kiintolevytilaa
Pelaajia: (1-8 – lähiverkko / Internet)
Pelin kotisivu: http://www.paradoxplaza.com/index.php?option=com_content&task=view&id=100&Itemid=191