Uusimmat

Halo 4 (Xbox 360)

07.11.2012 17:00 Tero Lehtiniemi

Tekijä: 343 Industries
Julkaisija: Microsoft
Testattu: Xbox 360
Saatavilla: Xbox 360
Pelaajia: 1, 2-16 (internetissä)
Pelin kotisivu: http://www.halowaypoint.com/halo4
Arvostelija: Tero Lehtiniemi

Bungien luoma Halo-sarja ja sen useimpia osia tähdittänyt Master Chief ovat vuosien saatossa profiloituneet jonkinasteiseksi Microsoftin vastineeksi Mariolle ja kumppaneille. Niinpä onkin hassua, että muutamat viime vuodet olemme saaneet ihastella Halo-pelejä, joissa päähenkilöinä ovat toimineet enemmän tai vähemmän Mr. Nobodyt.

Bungie on siirtynyt Halon kimpusta uusiin haasteisiin, mutta Haloja varta vasten perustetun 343 Industriesin toimesta tehty Halo 4 on monella tapaa paluu vanhaan. Numeraalisen järjestysnumeron myötä sen tähtenä toimii jälleen supersotilas Master Chief. Kysymysmerkiksi jääkin kuinka Halon ja Päällikön matka jatkuu uuden veturin matkassa.

Halo 4:n tapahtumat sijoittuvat aikaan neljä vuotta kolmannen osan jälkeen. Master Chiefin ja tämän uskollisen apurin, Cortana-tekoälyn, uskotaan kuolleen edellisen pelin jälkimeiningeissä, mutta tosiasiassa kaksikko on ajelehtinut hylätyn UNSC-risteilijä Forward Unto Dawnin kyydissä. Peli alkaa, kun Cortana herättää staasikammiossa makaavan Master Chiefin: covenant on hyökkäämässä.

Covenantin hyökkäystä torjuttaessa selviää, että alus on ajautunut Requiemiksi kutsutun Forerunner-planeetan läheisyyteen. Kuten arvata saattaa, planeetan painovoimakaivo imaisee aluksen matkustajineen sisäänsä, ja pian Master Chief huomaa taistelevansa unohdetulla planeetalla covenantien invaasiota vastaan. Valitettavan pian selviää myös miksi: forerunnerit ovat palanneet.

Uusi, vai pitäisikö sanoa vanha rotu lisääkin peliin uuden ulottuvuuden. Forerunnereilla on omat vastineensa sekä aseille että osalle covenant-yksiköistä. Uusiin aseisiin sekä vihollisiin tottuminen onkin ehdottomasti yksinpelikampanjan kiehtovimpia elementtejä.

Apokalyptinen ja painostava tarina on selkeä edistysaskel sekä Reachista että ODST:stä. Kolmen ensimmäisen Halon vaikuttavuuteen tarina ei valitettavasti ihan pääse, mutta kaiken kaikkiaan tarjolla on melko palkitseva scifi-eepos, joka avaa Halo-universumia ja erityisesti forerunnereiden historiaa vielä entisestään.

Ranteet auki

Halojen suhteen olen melko itsetuhoinen ihminen. En ole koskaan ollut niissä erityisen hyvä, mutta alitajuisesti jokin on aina pakottanut minua pelaamaan niitä vähintään heroicilla. Niin myös tällä kertaa. Lopputulos luonnollisesti oli se, että kiroilin pelin parissa todennäköisesti enemmän kuin Dark Soulsin ääressä.

Henki on jatkuvasti hellässä ja erityisesti uudet viholliset tuottivat ongelmia erityisesti ennen oikeiden taktiikoiden löytymistä. Esimerkiksi forerunnereiden vastine eliteille ovat promethean knightit, raskaasti aseistetut, teleporttailevat ja kestävät veijarit, joilla on iloisena ominaisuutena myös kyky laukaista sisältään pieniä droideja. Ylimääräisen tulivoiman lisäksi nämä pikku ystävät osaavat esimerkiksi herättää vaivalla teilatut ritarit henkiin, mikäli droideja ei tuhoa tarpeeksi ajoissa.

Ankara kuoleminen ei suurimman osan ajasta kuitenkaan haittaa, ainoastaan silloin kun Haloista valitettavan tuttu mielivaltainen tallennusmekaniikka ei toimi järkevästi. Välillä tuntuu että peli tallentaa parin minuutin välein, välillä vihollisia saa tappaa kolmekin aaltoa ilman apuja. Näiden kahden ääripään välissä vaikeustaso on kuitenkin loppujen lopuksi järkevä ja tasapainotettu, mutta pidätän silti itselläni oikeiden sekä nillitttää asiasta että kiroilla.

Forerunnerit eivät tuo mukanaan kuitenkaan pelkästään ongelmia, sillä kehittyneen rodun asevalikoima on kauttaaltaan miellyttävä. Esimerkiksi Scattershot-haulikko on paljon vanhoja versioita tehokkaampi, ja sama pätee myös esimerkiksi sinko- ja rynnäkkökiväärivastineisiin.

Kaiken kaikkiaan forerunnerit tuovat tuttuun muottiin mukavasti piristystä, covenantin suhteen uutena juttuna on lähinnä plasmakiväärin korvaaminen uudella Storm Rifle -rynnäkkökiväärillä.

Loputon sota

Uuden Reclaimer-trilogian käynnistävä kampanja tarjoaa hiukan alle kymmenen tehtävää, joista suurin osa on varsin pitkiä. Toisin kuin Reachissa, tarina ei tehtävien määrässä tunnu keinotekoisesti venytetyltä. Muutamaan otteeseen massiivisia vihollisaaltoja olisi toivonut astetta vähemmän, mutta toisaalta Halo 4 ei myöskään harrasta Reachista tuttua kimppakivaa viiden eliten kanssa ahtaassa salissa. Osittain homma kuitenkin uhkaa mennä asemasodaksi, sillä henki on heikoimpienkin vastustajien suhteen välillä höllässä. Luonnollisesti helpotusta tilanteeseen saa maksimissaan neljän hengen moninpelillä, jolloin Halo on parhaimmillaan.

Kymmenisen tuntia kestävä kampanja on kuitenkin vasta alkusoittoa: Halojen tärkein juttu on aina ollut ja tulee olemaankin moninpeli. Tähän on panostettu tälläkin kertaa. Infinity-moninpelitila jakautuu episodipohjaiseen, kevyen tarinan ryydittämään Spartan Opsiin ja perinteisempään War Gamesiin. Spartan Ops on viiden viikoittaisen episodin rytmittämä yhteispelikampanja, joka seuraa Spartan-yksikön seikkailuja Requiem-planeetalla puolisen vuotta pääpelin tapahtumien jälkeen. Kymmenen viikon mittaiseksi luvatulle kampanjalle on puolivirallisten lähteiden mukaan tulossa vielä jatkoakin.

War Games taas on perinteisempää räimettä kuolonmatseineen ja lipunryöstöineen, johon eloa tuovat luvatut karttapaketit, kattavan oloiset hahmonkehitysmahdollisuudet ja Forge-karttaeditori. Hahmonkehitystä korostaa vielä se, että myös Spartan Opsin pelaaminen kerryttää moninpelikokemusta. Vanha Firefight-pelitila on saanut väistyä Spartan Opsin tieltä, joskin pelitila nojaa suurimmilta osin samanlaiseen aaltomaiseen rakenteeseen, edistyvällä tarinalla ja vaihtelevammilla maastoilla ryyditettynä.

Verrattuna Bungien kahteen viimeiseen Haloon on Halo 4 positiivinen yllätys. Se ei scifi-eepoksena aivan pärjää kolmososalle tai vaikkapa Mass Effecteille, mutta Master Chiefin edesottamuksia ja Halo-juonikaaren oikeaa etenemistä seuraa tuhat kertaa mieluummin kuin satunnaisten mosuri X:ien seikkailuja. Kampanjaan olisi tosin toivonut astetta enemmän laajamittaista sotatoimintaa: tätä tarjotessaan Halo 4 on ehdottomasti elementissään, ja välillä eteen sattuvat ylipitkät asemataistelut luovat kokonaisuudesta ristiriitaisen vaikutelman.

343 Industriesin ensimmäiseksi oikeaksi Halo-peliksi sarjan nelososa on kuitenkin miellyttävä yllätys, joka lupaa Reclaimer-trilogian jatkolta hyvää. Moninpelipuolella paketti on tätäkin vaikuttavampi, ja koko Infinity-setti Spartan Opseineen pitää Halo-fanit otteessaan varmasti pitkään, vaikkei perinteinen moninpeli innostaisikaan. Kaiken kaikkiaan hyvä suoritus, joskin kampanjan epätasaisuus maksaa tällä kertaa noin peukalon verran.

 

Toinen mielipide

 

Lisätietoja: Nelinpeli.com

 

Kolmas mielipide

Ainoa asia jonka Halo 4:stä vois sanoa – niin hyvässä kuin pahassa – on että se on Halo. Kaikessa suuruudessaan. Microsoftin lippulaiva seilaa jo neljännessä osassaan, jos joitakin Halo: Reachin ja Halo: ODST:n kaltaisia harharetkiä ei lasketa mukaan, eikä se näe juuri vaivaa uudistuakseen.

Ja miksi pitäisi. Kaava on ajan testissä hyväksi havaittu. Fanit tuskin innostuisivat mullistavista muutoksista, vaikka se saattaisi olla juuri se elementti joka nostaisi Halon uudelleen menneiden aikojen suuruuteen. Tällaisenaan se on eittämättä tekninen mestariteos. Välinäytökset asettavat merkkipaalun visuaalisuuden saralla, grafiikoiden ollessa puolestaan lupaus siitä, mitä seuraava konsolisukupolvi tuo mukanaan. Sisäinen mekaniikka on raudanluja kontrolleja ja ruudunpäivitystä myöten. Moninpeli toimii yhtä hyvin kuin ennenkin, eikä ole vaikea uumoilla joidenkin upottavan satoja tunteja toisiaan lahdaten intterwebin taistelukentillä.

Silti takaraivossani nakertaa ikävä tunne siitä, ettei tämä ole tarpeeksi. Sillä jos innovaatioista puhutaan, Halolta niitä on turha odottaa. Se on kuin NHL-pelisarjan uusi osa, joka on vuosi vuodelta enemmän mittatilaustyönä tehty tuote faneille, jonka ei ole tarkoituskaan houkutella uusia käyttäjiä pariinsa.

Siksi on paljolti makukysymys pitääkö Halosta vai eikö. Itse en vain kyennyt uppoutumaan pelin maailmaan samalla intohimolla, joka polttaa pelisarjan fanien rahat kaikkeen mahdolliseen krääsään aina kirjallisuudesta kypäriin ja niin päin pois. Ehkä ongelma on tapa jolla Halo käsittelee sen universumiin vihkiytymättömiä. Vasta kampanjan läpäisyn jälkeen sain kuulla että tarina avautuu tyystin eri tavalla jos on katsonut ennen pelin julkaisua esitetyt lyhytelokuvat. Tai että pelin viralliseen kaanoneihin kuuluvaan kirjallisuuteen viitataan tuon tuosta ties millä hämärillä termeillä, jotka jäivät itselleni täysin pimentoon ensimmäisellä peluukerralla.

Vaikuttaa siltä että Microsoft on lihottanut pelisarjaa oheismateriaalilla siihen pisteeseen asti, että sen kirjoittajat eivät enää kykene työstämään tarinaa vetämättä mukaan joitakin omituisia tapahtumia, joista kerrottiin edellisen pelin collectors editionin mukana tulleessa muistivihossa, jossa käytiin läpi spartalaisten kehittäneiden tiedemiesten sielunelämää.

Minä en kuitenkaan halua lukea kirjaa ymmärtääkseni mistä pelissä on kysymys. Ehkä siksi Halo 4:n kampanja tuntui lähinnä irvokkaalta. En missään vaiheessa kyennyt hyväksymään sitä, että pääosa pelin motivaatiosta koostuu tekoälyn pelastamisesta. Tekoälyn johon MasterChiefilla on tai ei ole romanttista suhdetta. Asiaa käsitellään epämääräisesti, eikä tarinassa tulla koskaan mihinkään lopputulokseen asian tiimoilta. Toisaalta, yhtä epämääräiseksi jää myös pelin uusi vihollisrotu, jonka olemassaolon peruste tuntuisi olevan yleistä tietoa kaikille paitsi minulle. Mene ja tiedä, kenties näihin robotteihin on joskus viitattu jossain, lähimuistini alkaa muutenkin olemaan näinä päivinä kissanpennun luokkaa. Mutta jos asia tehtiin selväksi pelin aikana, se tehtiin takuuvarmasti jossakin äänitallenteessa joka oli piilotettu jonkun tuntemattoman kentän vihoviimeiseen nurkkaukseen, ja tämän lokaatio oli kenties kerrottu ensimmäisen Halon uusintapainoksessa levyn takapuolella näkymättömällä musteella.

Liioittelut sikseen. Mutta olen aina tuntenut olevani jollain tavalla hukassa Haloa pelatessani. Tarina on käytännössä varmasti hieno, kunhan asiaan viitsii paneutua. Minä en viitsi. Onneksi moninpeli pelastaa päivän, ja on useimmille syy ostaa peli alunperinkin.

Moninpelissä Halo on löytänyt upean tasapainon. Aseiden voima ja ammusten suhteet ovat äärimmäisen mietittyjä, eikä mikään kombo ole toistaan parempi osaavissa käsissä. Saman ylistyksen kokee myös kenttäsuunnittelu. On oikeastaan aivan sama mikä kenttä osuu kohdalle, sillä yksikään niistä ei ole ainakaan tylsä. Faneja ajatellen myös vanhoja kenttiä on kierrätetty mukaan. Avattavia haasteita on tarpeeksi, ja lisäsisältöä on ilmeisesti tiedossa muodossa tai toisessa. Ja niille jotka pitävät enemmän yhteistyöstä on Spartan Ops, lyhyitä haasteita joiden ainoa tavoite on yksinkertaisesti selviytyä. Kaikki tämä on fantastista, mutta entä sitten?

Pohjimmiltaan Halo on sitä mitä odotin, eikä tämä ole välttämättä hyvä asia. Se ei tehnyt tälläkään kertaa elettäkään voittaakseen minua puolelleen. Moninpeli epäilemättä viihdyttää vielä aikansa, mutta entä sen jälkeen?

Halo 4 on mestariteos. Ei epäilystäkään. Se on myös ennalta-arvattava, ja tarinassa on vihkiytymättömän silmiin valtavasti ongelmia. Tämä on tuote faneille, ja sellaisena se tulee tyydyttämään edellisistä osista pitäneet. Mutta jos olet yhtä kuutamolla pelin kaanoninsta kuin minä, Call of Duty tarjonnee tyydyttävämmän juonentyngän.

Heikki Takala

 

Neljäs mielipide

Hän on täällä taas. Odottelin Master Chiefin uusia taisteluita ja eihän Halo 4 sitten pettänyt. Vaikka Halo Reach olikin ihan kiva peli ja tutustutti pelaajat sekä Reach-planeetan tuhoon että spartaneiden kohtaloon, on fakta silti se, että Master Chief on ”se” juttu.

Neljännen rinkulan juonesta voi olla montaa mieltä, mutta minulle se oli aivan sopiva. Toki odotukset Chiefin neljättä tulemista kohtaan olivat korkealla, ja kun pelin takana on uusi tiimi, niin pelko mokaamisesta oli ilmoilla. Peli kuitenkin palkitsee monin tavoin. Tarina aloitti uuden trilogian tyylillä ja prometheansitkin ovat tervetulleita.

Mukavana lisänä peliin on tehty myös Spartan Ops -muoto. Pelaa sitten yksin tai kavereiden kanssa, on se sopivan kevyt juonijatkumo kampanjan jälkeiseen elämään. Tosin SO:ssa kentät ovat suhteellisen pieniä ja suoraviivaisia, samoin samoja kenttiä kierrätetään häpeilemättä usein, joten toisinaan pelimuotoa ei jaksanut paria kenttää pidemmälle. Ja on typerää, että Spartan Ops korvasi Firefight-tikan. Firefight oli hauskan suoraviivaista ja haastavaa räiskettä, ja olisi siitä nauttinut nytkin.

Moninpelin osalta Halot eivät tarvitse kauheasti mainostusta. Kaikki tarvittava on mukana. Hieman muita pelejä matkien voivat pelaajat tehdä itselleen myös ne nii tutut aseluokat. Peliin on lisätty myös juokseminen vakiona, mikä on muuttanut hitusen pelin luonnetta. Kaikesta huolimatta Halo on silti edelleen Halo, eikä moninpelaajile uusia asioita juurikaan taida olla, uusia aseita ja kykyjä lukuun ottamatta.

Halo on myös graafisesti erittäin nätti, vaikka Xbox alkaa olemaan jo vanhaa rautaa. Toki kompromisseja on jouduttu tekemään, mutta eivät ne ainakaan itseäni haitanneet, koska kaikki loisto kuitenkin on suoraan silmien alla. Toinen maininta on aivan pakko antaa äänimaailmalle, sillä pelissä on ehdottomasti vuoden parhaimpiin lukeutuvat aseäänet.

Peli on kokonaisuudessaan viimeisen päälle hiottu joka puolelta. Microsoftin satsaus vuoden suurimpaan julkaisuunsa näkyy ja kuuluu. Halo 4 on ehdottomasti kokeilemisen arvoinen paketti. Ei ehkä vuoden peli materiaalia, mutta eittämättä päihittää monet first-person shootterit.

Kalle Laakso

 

 

Lue myös

Assassin’s Creed III (PC, PS3, Xbox 360)

Bad Piggies (Android, iOS, Mac, PC)

Carrier Command Gaea Mission (PC, Xbox 360)

F1 2012 (PC, PS3, Xbox 360)

Hotline Miami (Mac, PC)

Medal of Honor: Warfighter (PC, PS3, Xbox 360)

New Super Mario Bros. 2 (3DS)

Unfinished Swan (PS3)