Harry Potter and the Deathly Hallows – Part 1 (PC, PS3, Xbox 360, Wii)

09.12.2010 14:30 Juho Anttila

Tekijä: EA Bright Light Studio
Julkaisija: Electronic Arts
Testattu: Xbox 360
Saatavilla: DS, PC, PlayStation 3, Wii, Xbox 360
Pelaajia: 1 (1-2 Kinect-haasteissa samalla konsolilla)
Pelin kotisivu: http://www.harrypotter.ea.com
Arvostelija: Juho Anttila

Harry Potter aikuistuu ja synkistyy lopun lähestyessä. Vaikka samaa ei välttämättä voi sanoa sarjan faneista, kertyy heillekin ikää. Leikkimielinen seikkailu voi tuntua jo liian lapselliselta, mutta mitä tarjotaan tilalle?

Kolmannen persoonan kuurupiiloräiskinnät ovat nyt muotia, joten mikä sen parempi idea kuin tehdä Potteristakin kulman takaa kuikuileva joukkoteurastaja. Tällainen suunnitelmahan ei voi epäonnistua. Eihän?

Kuten nykyään tapana on gaziljoonia tienaavien menestyssarjojen kohdalla, on Harry Potterin viimeinen venytys jaettu kahteen elokuvaan. Sama toistuu tietenkin myös pelisarjan puolella, sillä silloin on lypsettävä, kun utareet pullottavat. Tällä kertaa olisi kyllä kannattanut hieman odottaa. Siis jos julkaisijoilla olisi ollut minkäänlaista ammattiylpeyttä.

Tyhmää tarinankerrontaa

Kirjan lukeneet tai elokuvan nähneet tietävät kertoa, että Harry Potterin viimeinen taistelu tylsänilkeää Voldemortia vastaan koostuu kyseisen herran sielun palasia sisältävien hirnyrkkien metsästämisestä. Ne, jotka eivät ole tutustuneet kirjaan tai sen elokuvaversiointiin eivät tätä opi myöskään pelistä, sen verran tökeröä tarinankerrontaa faneille tarjotaan.

Juonta kuljetetaan eteenpäin kömpelöillä välianimaatioilla, poislukien yksi suoraan elokuvasta kopioitu, jotka muistuttavat lähinnä tarinan jo tunteville, missä nyt mennään. Jotta ummikko ei turhaan pääsisi kiinni punaiseen lankaan, katkaistaan tarina useampaan otteeseen kolmen pakollisen sivutehtävän nipuilla.

Haasteet on pakko suorittaa, vaikka niiden järjestyksen saakin valita itse. Ne eivät liity itse tarinaan millään tavalla, joten kyse lienee hätäisesti kokoon kyhätyistä täytekentistä, joilla pelin kesto saadaan kiskottua viiden tunnin paremmalle puolelle. Ei olisi tarvinnut, sillä toiminta on jo nyt aivan käsittämättömän tylsää ja itseään toistavaa, ilmankin ylimääräistä venytystä. Mutta tähän palaamme hetken kuluttua.

Sinällään tarina tukee uutta räiskintäsuuntausta hyvin. Harry Potter on epätoivoisella pakomatkalla. Pahat kuolonsyöjät vaanivat jokaisen nurkan takana. Ei mikään ihme, että pelkän puheen sijaan taikasauva saa laulaa. Ja niin se laulaakin, kunnes ääni on käheä kuin kuudenkymmenen vuoden viskiputken jäljiltä.

Kyykkyyn, ylös

Kuten ylempänä vihjailtiinkin, Harry Potter mallia ”joulumarkkinat 2010” on pohjimmiltaan Gears of War -klooni. Sellainen kolmannen persoonan suojautumisräiskintä, joita tänäkin vuonna on ehditty nähdä jo niin sanotusti muutama. Tuliaseet on vain tällä kertaa korvattu tutuilla taioilla. Stupefy vastaa peruspistoolia, muut kirjassakin nähdyt loitsut taas löytävät vastaavuutensa pääasiassa ammuskelupelien perusaseista. Valikoimasta löytyy niin sarjatuliloitsu, kranaatinheitinloitsu kuin haulikkoloitsukin.

Tosiasiassa taikavalikoimalla ei kuitenkaan tee mitään, sillä koko peli on parin esteen räjäyttämistä lukuun ottamatta läpäistävissä pelkkää perusstupefyä nakuttamalla. Ainoa haittapuoli on se, että liipaisinsormi kipeytyy pahasti ennen kuin eteen tulviva rutkasti yli tuhannen vihollisen joukko on kellistetty.

Suojautumisräiskinnästä puhuminen on oikeastaan väärin, sillä koko suojautumismekanismi on rikki. Harry tarraa kiinni esteeseen jos tarraa. Yleensä vihollisten loitsut osuvat silti, tai sitten kamera zoomaa niin lähelle sankarin takaraivoa, ettei ammuskelusta tule mitään. Aivan yhtä viihdyttävää on käyttää räjähtävää loitsua tai ympäristöstä kerättäviä räjähdepulloja vain huomatakseen, että heitto kilpistyy samaan esteeseen, jonka takana Potter itse kykkii. Pum sanoo pommi. Poks sanoo verisuoni päässä.

Mainitut pullot ovat muuten hauska yksityiskohta. Neljän aseena toimivan kerättävän esineen lisäksi viholliset pudottavat mystisiä, heti nostettavia pulloja. Missään ei tosin kerrota, mitä kyseiset pullot tekevät. Jotkut ilmeisesti palauttavat elämänvoimaa, toiset taas tekevät jotain muuta. Ken tietää, minä en.

Koska pelin suojautumismekanismi ei toimi, on paras taktiikka lähes jokaisessa tilanteessa juosta vain edes takaisin sivusuunnassa ja räiskiä kunnes kaikki tyhjästä ilmestyvät viholliset on tuhottu. Tämä ei ole järin vaikeaa, sillä vihollisten osumatarkkuus herättää lähinnä myötähäpeää. Pahimmaksi viholliseksi nousee kamera, joka tahtoo itsepintaisesti kiertää Potterin taakse samalla, kun pelaaja yrittää kääntää sitä aivan eri suuntaan.

Jotta peli ei menisi pelkäksi räiskeeksi, on mukana myös hiiviskelyjaksoja. Niissä Harry piileskelee näkymättömyysviitan alla ja yrittää päästä kohteeseen jäämättä kiinni. Jos pelaaja liikkuu tai odottelee liian lähellä vihollisia, tippuu näkymättömyysmittarin lukema. Paikallaan ollessa se palautuu suorastaan raivostuttavan hitaasti. Sillä välin kuolonsyöjä materialisoituu tyhjästä Harryn taakse ja kävelee päin, jolloin koko roska menee uusiksi. Usein useamman minuutin pelisuorituksen takaa, sillä Deadly Hallowsin tallennuspaikkasijoittelu on sadistista. Ette uskokaan, kuinka tympii.

Kierrätystä ja kierrätyksen kierrätystä

Ehkä eniten uudessa Potterissa tympii se, että idea olisi oikeasti ollut toteuttamiskelpoinen. Aikaa on vain ollut aivan liian vähän. Se ei näy niinkään bugeissa, joita niitäkin riittää vaan yllä mainitussa keskeneräisyydessä ja toisaalta sisällön kierrättämisessä.

Ei riitä, että samaa noin kolmea kuolonsyöjämallia ylikäytetään törkeästi eikä muunkaanlaisia vihollisia riitä kovinkaan monelle sormelle. Myös ympäristöt toistavat itseään. Pahasti. Ja jos se ei riitä, noin puolessa kentistä juostaan sama monotoninen reitti läpi molempiin suuntiin. Kysyn yhä: miksi tämä piti venyttää yli viiden tunnin mittaiseksi?

Kehitysaikaa on ilmeisesti silti riittänyt myös kikkailuun, sillä erilaisten haastekenttien lisäksi pelin Xbox 360 -versioon on upotettu myös Kinect-sisältöä. Liikkeentunnistuhaasteet ovat silkkaa raideräiskintää, jossa pelaajan tehtäväksi jää heilutella käsiä ja toivoa, että jompi kumpi kussakin kentässä käytössä olevista kahdesta loitsusta suvaitsisi laueta ja osua vihollisiin. Yleensä ei suvaitse, käsi vain kipeytyy mutta ruudulla ei silti tapahdu juuri mitään. Koko hommassa haisee niin mätä hätäilevän rahastuksen leima, että otan pelin kannessa lukevan ”Better with Kinect sensor”-ilmoituksen henkilökohtaisena loukkauksena.

Eihän se nyt tietenkään yllätys ole kenellekään, että lisenssipeli on surkea. Etenkin, kun kehitysaikaa ei yleensä ole riittävästi. Harry Potter and the Deadly Hallows – Part 1 suututtaa kuitenkin erityisen paljon siksi, että tähän mennessä julkaistuissa Potter-peleissä on ollut yleensä edes jotain ideaa. Onnistuminen on ollut monta kertaa niin sanotusti huulilla. Siksi on täysin käsittämätöntä, että hyvän kaavan hiomisen sijaan markkinoille tungetaan aivan eri lajityyppiä edustava itseään toistava ja täysin viimeistelemätön kökkäre. Harry Potter -pelattavaa halajavien kannattaa kääntää katse suosiolla takaisin Lego Harry Potterin suuntaan. Sen pelaaminen on sentään oikeasti hauskaa.