Heavy Rain (PS3)

11.02.2010 19:35 Miikka Lehtonen

Sonyn kauan odotettu ja pariin kertaan lykätty murhaeepos Heavy Rain on monta asiaa. Se on eräs alkuvuoden puhutuimmista ja erikoisimmista peleistä, todellinen merkkipaalu toteutuksensa ja tarinankerrontansa puolesta. Näistä samoista syistä se on myös eräs alkuvuoden vaikeimmin arvosteltavimmista peleistä.

Heavy Rain on puhututtanut pelaajia siitä saakka kun se esiteltiin muutama vuosi sitten E3-messuilla. Tuolloin pelistä ei vielä tiedetty mitään, mutta huippukomea grafiikka luonnollisesti puhutteli pelaajia. Kun tiedon määrä lisääntyi, kansa jakaantui: toiset odottivat David Cagen uusinta kokeilua interaktiivisen tarinankerronnan saralla kuin kuuta nousevaa, toiset lähinnä kauhuissaan. En syytä heitä.

Sanotaan David Cagesta mitä muuta tahansa, miehellä riittää pokkaa pienen kylän tarpeisiin. Yhdessä tiiminsä kanssa Cage on tehnyt vähän pelejä ja aina täysin normaalin pelaamisen rajojen ulkopuolella. Tarinankerronnan kehittäminen ja rohkean kokeelliset ratkaisut ovat aina olleet miehen tavaramerkkejä, eikä Heavy Rain tee poikkeusta paitsi yhdessä asiassa: tällä kertaa miehen kokeilut osuvat napakymppiin.

Philadelphiassa mättää

Heavy Rainin tapahtumapaikkana toimiva Philadelphia ei ole kiva kaupunki. Nykyään hieman ironisesti veljellisen rakkauden kaupunkina tunnettu suurkaupunki on rikosluvuiltaan Amerikan synkimpiä paikkoja, eikä rannikkosää tee kaupungista muutenkaan hirvittävän hilpeää paikkaa. Mikä siis olisikaan parempi tapahtumapaikka pikimustalle ja raa’alle rikostarinalle?

Kun syksyn sateet tulevat, Philadelphian asukkailla on muitakin syitä masentumiseen kuin nouseva kosteusprosentti. Kaupunkia riivaa nimittäin Origami-tappajana tunnettu massamurhaaja, joka iskee aina rankkasateiden alkaessa. Hän vaanii nuoria poikia, jotka katoavat kotiensa läheltä ilman jälkeäkään ja löytyvät noin viikon kuluttua kuolleina origami-eläin rintansa päällä. Kenelläkään ei ole aavistustakaan siitä, kuka on rikosaallon takana tai miksi.

Origami-tappajan aloittaessa uusinta sykliään tarina koskettaa henkilökohtaisella tasolla neljää sankariamme, kutakin heistä erilaisista syistä. Pelin sankareista kaksi kokee Origami-tappajan tekojen vaikutukset henkilökohtaisesti, kaksi heistä taas tutkii niitä. Näin peli onnistuu tarjoilemaan neljä erilaista perspektiiviä tapahtumiin ja kunkin myötä vielä omanlaisiaan skenaarioita. Yksityisetsivä ja FBI-agentti jäljittävät kuumeisesti murhaajaa, samoin kuin tapahtuman lähellä olevat siviilitkin, kukin keinoillaan.

Pelin hyppiessä henkilöstä ja paikasta toiseen tunnelma kiristyy jatkuvasti, sillä kaikki tietävät, että siepatulla pojalla on vain muutama päivä elinaikaa ja murhaaja on mestari peittämään jälkensä.

Haastavaa tarinankerrontaa

Vaikka Heavy Rain onkin pääasiassa rikosdraama, se ei ole pelin ainoaa sisältöä, vaan Cagen tiimille tyypillisesti tarinaa pohjustetaan ja rytmitetään erinomaisesti arkisen uskottavilla hetkillä. Moni netissä on pyöritellyt silmiään kohtauksille, joissa Ethan Mars tekee poikansa kanssa läksyjä tai valmistaa tälle iltapalaa. Nämä ihmiset missaavat pointin.

David Cage varoitti jo ennakkoon, että Heavy Rain ei ole varsinainen peli. Toki se sisältää pelillisiä elementtejä, mutta rytmitykseltään ja tyyliltään se on paljon lähempänä elokuvaa tai vielä osuvammin kirjaa.

Peli uskaltaa käyttää reippaasti aikaa hahmojensa persoonallisuuksien ja taustojen kartoittamiseen, mutta tyylikkäästi: mitään ei lyödä selvänä tekstinä ruudulle, vaan pelaajan tehtäväksi jää itse tajuta hahmojen persoonallisuuksien ja ympäristöjen perusteella, mistä on kyse. On ihailtava sitä, että Quantic Dream uskaltaa asettaa näin paljon vastuuta pelaajien harteille, mutta jos pelin ääreen osuu oikean tyyppinen pelaaja, vaikutus on fantastinen.

En muista, koska olen viimeksi välittänyt näin paljon pelihahmojen kohtaloista ja elämistä. Kun minut oli saatu näin koukkuun, pelin raskas ja brutaali maailma tuntui sitä iskevämmältä ja tehokkaammalta. Normaalissa pelissä harva pysähtyisi hetkeksikään miettimään monia pelin kipeimpiä ja vaikeimpia ratkaisuhetkiä, mutta Heavy Rainissa valintojen paino tuntuu.

Tätä loistavaa tunteellista sitoutumista korostaa entisestään se, että peli haarautuu ja muokkautuu pelaajan tekemien valintojen perusteella. Kokonaisia kohtauksia jää välistä tai ilmestyy peliin valintojen mukaan ja pienemmät ja suuremmat yksityiskohdat muuttuvat sen perusteella, miten peliään pelaa ja millaisia ratkaisuja tekee.

Lopputuloksena on peli, joka tuskin tulee aivan heti tarjoamaan kahta samanlaista läpipeluukertaa. Sinun Heavy Rainisi on luultavasti radikaalisti erilainen kuin minun kokemukseni, mutta molemmat ovat yhtä päteviä.

Ohjain sauhuaa

Kaiken tämän tarinankerronnallisen riemulaulun keskellä on toki hyvä puhua myös siitä, miten Heavy Rainia oikeasti pelataan, sillä uskon, että juuri tämä pelin osa-alue tulee jakamaan mielipiteitä rankasti. Uskon tosin myös, että mielipiteet jakautuvat positiivisiin ja negatiivisiin pitkälti sen mukaan, kuka on oikeasti pelannut peliä ja kuka vain kuullut siitä.

Tunnustan, että paperilla kaikki kuulostaa oudolta. PlayStation 3:n ohjaimen kaikki napit ja molemmat tikut ovat aktiivisessa käytössä vuoden erikoisimman ohjaussysteemin arvonimen pokkaavassa kehitelmässä. Pääasiassa ideana on se, että vasen analogitikku ohjaa hahmon päätä ja toinen oikeista liipasimista kävelyttää tätä katselun suuntaan.

Oikealla tikulla taas tehdään eleitä, joilla käytetään kaikkea mahdollista pelimaailmassa. Maassa olevia jalanjälkiä kumarrutaan tarkastelemaan painamalla tikkua alaspäin, palohaavaan hierotaan balsamia pyörittämällä tikkua ja makuuhuoneen ovi vedetään hitaasti kiinni tekemällä varovaisen rauhallinen sivuttaisliike.

Systeemi toimii, koska eleet ovat johdonmukaisia ja alkuharjoittelun jälkeen ruudulle ilmestyviä kuvakkeita ei tarvitse kuin korkeintaan sen ilmaisemiseen, että ruudulla on jotain käytettävää.

Myös muille napeille löytyy käyttöä, joskin pääasiassa runsaissa quick time eventeissä. Okei, nyt viimeistään moni lukija kiroaa hartaasti minut ja pelin alimpaan helvettiin. Kestäkää silti hetki ja yrittäkää uskoa, kun sanon, että Heavy Rainissa quick time eventit toimivat.

QTEt, eli siis käytännössä välianimaatiot, joissa pelaajan pitää välillä painella nappeja tai heilutella tattia, jotta tarina etenisi, ovat pelin toimintakohtausten pääasiallinen toimintamuoto. Takaa-ajot, tappelut ja muut tiukemmat tilanteet hoidetaan nappien ja analogitikun oikea-aikaisella käytöllä.

Moni peli on yrittänyt samaa ja usein turhauttanut pelaajaansa, mutta Heavy Rainissa idea toimii muutamasta syystä. Näistä ensimmäinen on se, että muiden kontrollien tavoin myös QTE-ohjaus on loogista ja yhtenäistä. Esimerkiksi hypyt ylöspäin tehdään aina joko heilauttamalla tikkua tai koko ohjainta ylös. Näin pelaajan ei tarvitse arpoa paniikissa mitä nappia painaa.

Vielä merkittävämmin muun pelin tavoin myös quick time eventit haarautuvat. Yksi tai edes useampi epäonnistuminen ei merkitse kuolemaa, kohtaus vain haarautuu eri tavalla ja jatkuu sitten. Todellinen epäonnistuminen vaatii sitkeää ja toistuvaa kämmäilyä ja siltikään peli ei useimmiten pääty, vaan jatkuu vain hieman huonommista asetelmista.

Kaikki kuulostaa paperilla kovin sekavalta, mutta viimeistään demoa testattuaan suurin osa huomannee, että piru vie, sehän toimii.

Ainutlaatuinen pelikokemus

Arvostelu venähti jo nyt melkoiseksi eepokseksi, mutta jos saisin vapaat kädet, se olisi ehkä vielä tuplasti pitempi. Heavy Rainista nimittäin riittäisi puhuttavaa. Ei vain sen takia, että se on oikeasti aivan tautisen hyvä peli – ja se on – vaan myös sen takia, että se tekee paljon sellaisia asioita, joista videopeleissä ei ole uskallettu edes haaveilla.

Nyt puhun pääasiassa tarinasta ja siitä, miten Heavy Rain sen kertoo. Jo lähtökohtaisesti se, että peli on tehty oikeasti aikuiseen makuun, viehätti minua. Aikuinen maku ei tarkoita vain tissejä ja väkivaltaa, vaan sitä, että peli uskaltaa puuttua vaikeisiin ja kipeisiin asioihin ja tehdä sen pelaajansa harkinta- ja huomiokykyyn luottaen. Tätä peliä ei ole tehty ADHD-lääkityksensä hävittäneille teininäädille.

Vielä enemmän pidin siitä, että Heavy Rainin tarinaa kerrotaan kuin hyvässä kirjassa. Peli uskaltaa luottaa siihen, että pelaaja ymmärtää tarinankerronnan ja sen keinojen päälle ja tietää, mitä esimerkiksi epäluotettavan kertojan käsite tarkoittaa. Oli suorastaan huikeaa tajuta pelin aikana, että Heavy Rain ei suinkaan kerro pelaajalle absoluuttista totuutta, vaan totuuden niin kuin kukin pelihahmo vuorollaan sen itse käsitti.

Kaiken tämän hehkutuksen jälkeen on todettava, että pelissä on pienet ongelmansa. Kontrolleissa yllättäen juuri liikkuminen on välillä vaikeaa, kun kamerakulma vaihtuu juuri väärään aikaan ja hahmo pyörii paikallaan. Pelin ääninäyttelijät ovat myös niin umpiselvästi ranskalaisia kuin olla voi. Pääasiassa puheesta saa sentään selvää, mutta muutama pikkurooli on vedetty selvästi Remu-tyyliin lukemalla äänteitä paperista ilman tajua sisällöstä.

Heavy Rain kärsii myös hieman siitä, että Uncharted 2 ehti ensin markkinoille. Vaikka peli on todella nätin näköinen ja hyvällä tavalla taiteellinen, Uncharted 2:n kasvoanimaatiot olivat jotain niin hillittömän upeaa, että oksat pois. Toistan silti: Heavy Rain on myös nätti peli.

Tämä on kuitenkin vain pelkkää sivulöpinää, sillä nämä ongelmat eivät vaikuta pätkääkään siihen pelin parhaaseen myyntiargumenttiin: Heavy Rain tarjoilee pelikokemuksen, jolle ei löydy vertaista mistään. Se on mahdollisuus kokea jotain todella ainutlaatuista huipputyylikkäästi toteutettuna. Yksi niitä harvoja oikeita aikuisten pelejä.

Tekijä: Quantic Dream
Julkaisija: Sony Computer Entertainment
Testattu: PlayStation 3
Saatavilla: PlayStation 3 (julkaistaan 24.2.10)
Pelaajia: 1
Pelin kotisivu: http://www.heavyrainps3.com
Miikka Lehtonen

Toinen mielipide

Pelien tarinankerronta on viimeisten vuosien aikana lähestynyt huimaa vauhtia Hollywood-elokuvien luomia standardeja. Vaikka lajityyppien välisen kuilun ylitse onkin huudeltu ja välillä on päästy melkein kättelemäänkin, ovat kaksi viihdemuotoa silti pysyneet pohjimmiltaan omilla vahvuusalueillaan. Heavy Rain hylkää reviirirajat ja rakentaa, ehkä ensimmäistä kertaa onnistuneesti, sillan medioita erottavan railon ylitse.

Kunnianhimo näkyy jo aihevalinnassa. Toimintaelokuvakuvaston ympärille olisi helppo rakentaa interaktiota, mutta rauhallisempi rikosmysteeri pakottaa hidastamaan vauhtia ja viemään kerronnan rytmitystä verkkaisempaan, lähinnä seikkailupeleistä tuttuun suuntaan.

Heavy Rain ei kuitenkaan lähde ”osoita ja klikkaa”-tielle. Mysteerin selvittämiseen ei tarvita kummoisia seikkailijantaitoja, juoni haarautuu ennen kaikkea valintojen ja quick time eventtien vaatiman sorminäppäryyden määräämällä tavalla.

Pelimekaniikka onkin herättänyt kosolti skeptisyyttä. Oikea-aikaisiin napinpainalluksiin perustuva ohjaustapa ei ymmärrettävistä syistä nauti suurta suosiota tosipelaajien keskuudessa. Yksi Heavy Rainin suurimmista onnistumisista onkin se, kuinka tiukasti pelaajaa saadaan kiskaistua mukaan tapahtumiin lähtökohtaisesti yksinkertaisesta ohjauksesta huolimatta.

Toisin, kuin virhepainalluksesta pysähtyvät lajitoverinsa, Heavy Rain ei juuri töksähtele. Onnistumiset ja virheet virtaavat saumattomasti yhteen muodostaen joukon piinaavan hengästyttäviä toimintakohtauksia. Liikeohjausta, tärinäefektiä ja reaktiopelejä yhdistellään tavalla, joka saa ohjausmenetelmän yksinkertaisuuden unohtumaan.

Pulssi nousee, lihakset jännittyvät, hikoiluttaa. Heavy Rain veti minut toistuvasti mukaansa tavalla, josta moni ”oikeampi” peli saisi ottaa mallia. Vertailukohtana esimerkiksi itselläni tätä kirjoittaessa kesken oleva Battlefield: Bad Company 2 ei ole yksinpelitarinansa aikana saanut vielä kertaakaan aikaiseksi yhtä vahvaa siellä olemisen tunnetta, vaikka kyseessä sentään on QTE-tykityksen sijasta ihan oikea peli.

Innovatiivinen, vaikkakin tietyllä tavalla myös perinteinen, ohjausmetodi on kuitenkin vain osa kokonaisuutta. Heavy Rainin pääosaan nousee tarina. Se on juuri sitä, mitä odotettiinkin. Synkkä, tunnelmallinen, aikuisille suunnattu jännäri, jollaisia ei pelipuolella olla totuttu näkemään. Se myös onnistui lopulta yllättämään aidosti. Saavutus, jossa moni Hollywood-elokuvakin on Usual Suspectsin menestystä tavoitellessaan epäonnistunut kurjasti.

Mahtuuhan mukaan toki tukku stereotyyppisiä hahmoja ja miljoonaan kertaan nähtyjä juonikuvioita. Se, mikä peleissä on uutta ja ihmeellistä on elokuvamaailmassa nähty jo moneen kertaan. Riskejä on kuitenkin otettu pelin kehityksessä niin paljon, että varman päälle pelaaminen joillakin osa-alueilla on helppo antaa anteeksi.

Suurin puute löytyy, ehkä jopa hieman yllättäen, uudelleenpeluuarvon puolelta. Muuttuvat lopetukset ja yksittäisten kohtausten mahdollisuus kulkea uusia polkuja viekoittelisi katsomaan ja kokeilemaan, mutta mysteerin ratkettua jännitys ei enää nouse samalle tasolle. Pelimekaniikan viehätys rapistuu ankarasti ja etenkin hitaammat kohtaukset muuttuvat tylsäksi puurtamiseksi.

Heavy Rain on joka tapauksessa peli, joka tekee melko pitkälti kaiken sen, mitä lupaakin. Se on ehkä ensimmäinen interaktiivinen elokuva, joka ansaitsee nimityksen aidosti. Lisäksi se on myös rohkea, kypsä ja ennen kaikkea piinaavan jännittävä peli, joka kannattaa kokea ainakin kerran.

Juho Anttila

Kolmas mielipide

Nykypelit junnaavat paikoillaan. Grafiikat toki paranevat ja fysiikkamallinnus on ottanut isoja askeleita eteenpäin, mutta silti pelit eivät eroa pääperiaatteiltaan hirveästi vuosikymmeniä vanhoilta raiteiltaan. Tätä mieltä on Quantic Dreamsin David Cage. Hänen vastauksensa ongelmaan on Heavy Rain, joka yrittää lisätä peleihin hieman aikuismaisempia teemoja sekä tarjota uudenlaisen pelikokemuksen. Pienistä kompuroinneista huolimatta se myös onnistuu.

Heavy Rain tarjoaa film noirmaisen tarinan, joka pitää otteessaan alusta loppuun saakka. Tarina kulkee eteenpäin ripeällä tahdilla unohtamatta kuitenkaan hidastaa tahtia silloin kun se on tarpeen. Dialogin taso heittelee välillä niin kirjoituksen kuin ääninäyttelynkin tason puolesta keskinkertaisuuden puolelle, mutta kokonaisuutena Heavy Rain tarjoaa monia voimakkaita kohtauksia, joita vain vahvistaa se, että pelaaja pääsee itse vaikuttamaan niihin monin tavoin.

Heavy Rain onnistuu hyvin tavoitteessaan tarjota jotain uutta. Vain harvat kohtaukset ovat suunnittelultaan tyypillisten pelien kaltaisia ja niidenkin pelimäisyys on usein ymmärrettävää, kun ottaa juonen huomioon. Sen sijaan hahmot joutuvat hyvinkin erilaisiin tilanteisiin, jollaisia ei peleissä ole usein nähty. Vaikka pelaaminen sisältää melko paljon toimintaa, iso osa tilanteista painottaa valintojen tekemistä. Valinnat voivat olla joskus huonoja, mutta Heavy Rainin tapauksessa kannattaa jatkaa pelaamista ja jättää toisenlaisten ratkaisujen tekemisen toiseen pelikertaan.

Ympäristön tutkiskelu, vuorovaikutus eri asioiden kanssa ja QTE-painotteisemmat toimintakohtaukset eivät itsessään ole mitään peleille uutta. Heavy Rainista tekee omalaatuisen juurikin ne monet tilanteet, joihin pelaaja joutuu pelin aikana, sekä se miten niissä voi toimia ja mihin eri teot johtavat.

Heavy Rainissa on nähty uskomattoman paljon vaivaa yksityiskohtien kanssa. Kaupunki tuntuu erittäin autenttiselta peliympäristöltä. Hahmojen saaman iskut näkyvät mustelmina ja . Hahmo- ja kasvoanimaatio ovat suurimmaksi osaksi erinomaista. Välillä kasvot näyttävät ilmeettömiltä ja hahmojen liikkeet ovat aika ajoin turhankin jäykkiä, mutta nämä ovat vain pieniä vikoja muuten tasokkaassa tuotoksessa. Vahvaa graafista tyyliä ja tunnelmaa vahvistaa entisestään erinomainen musiikillinen anti. Tarvittaessa musiikki pysyy taka-alalla luoden tunnelmaa hienovaraisemmin ja kun on sen aika, peli ei säästele vahvempienkaan melodioiden kanssa.

Heavy Rain ei suinkaan ole täydellinen. Dialogi voisi paikoitellen olla parempaa, juonessa on aukkoja ja hahmot ovat turhankin kestäviä tapaturmille, vaikka alun perin heidän kuolevaisuuttaan mainostettiin kovasti. Vahva tunnelma korvaa kuitenkin muiden osa-alueiden puutteita. Pelityyli ei varmastikaan sovi kaikille, jotka haluavat peleiltään suoraviivaisempaa toimintaa sekä selkeämpiä tuloksia ja onnistumisen tunteita. Jos on kuitenkin halukas kokemaan jotain erilaista, Heavy Rainille kannattaa ehdottomasti antaa mahdollisuus.

Petteri Kaakinen