Homefront (PC, PS3, Xbox 360)

22.03.2011 13:40 | Miikka Lehtonen

Tekijä: Kaos Studios
Julkaisija: THQ
Testattu: Xbox 360
Saatavilla: PC, PlayStation 3, Xbox 360
Laitevaatimukset: PC, Windows XP, Core 2 Duo E4400 / Athlon 64 X2 4600, 2 Gt keskusmuistia, GeForce GTX 260 tai nopeampi DirectX 9.0c -yhteensopiva näytönohjain
Pelaajia: 1, 2-32 (internet)
Pelin kotisivu: http://www.homefront-game.com/
Arvostelija: Miikka Lehtonen

Odotin Homefrontia innolla ennakkoon. Peli näytti olevan ihan pätevä räiskintäpeli, jossa oli paljon perinteistä ”amerikkalaiset Irakissa” –juonta mielenkiintoisempi tarina. No, puolet tästä ennakko-odotuksesta pitikin paikkansa.

Se toinen puoli kuitenkin osoitti taas kerran, että ennakko-odotuksista ei ole kuin haittaa. Mutta kumpi puoli on kumpi?

Homefrontilla on jo alusta saakka pari valttikorttia hihassaan. Sen on tehnyt kehitystiimi, joka julkaisi pari vuotta sitten mielenkiintoisen Frontlines: Fuel of War –pelin. Sehän oli sinänsä ongelmallinen, mutta hyviä ideoita sisältävä räiskintäpeli, joka pyrki yhdistelemään perinteiseen nettiräiskintään kevyttä RTS:ää komentajan ominaisuuksien muodossa.

Peli oli sangen jees ja oletin toki, että kun Kaos Studios pääsi toista kertaa lyöntivuoroon, he paikkaisivat edellisen pelinsä ongelmia ja tekisivät jotain muikeaa. Tästä kieli myös se, että Homefrontia mainostettiin ennakkoon urakalla. Ei kai THQ tuhlaisi rahojaan torttuun?

Eikä sovi myöskään unohtaa sitä, että pelin on käsikirjoittanut muun muassa Red Dawnista tuttu John Milius. Kyseisessä 80-luvun juustoklassikossahan venäläiset tekevät maihinnousun Yhdysvaltoihin ja vain lauma lukio-oppilaita voi pysäyttää heidät.

Nyt mennään samalla teemalla. Korealaiset ovat hyökänneet Yhdysvaltoihin ja vain muutama karvainen vuorimies voi pelastaa vapauden tyyssijan. Voiko tästä asetelmasta muka tulla huono FPS? No voi!

Piru vieköön!

Homefront on selvästi kahden puoliskon peli. Tarjolla on niin yksin- kuin moninpelikin ja vaikka ne ovat teoriassa saman pelin eri muotoja, eroa on kuin yöllä ja päivällä. Tyylissä ja toteutuksen tasossa.

Yksinpeli on näistä se heikoin ja todellinen häviäjän vaihtoehto. Ensinnäkin yksinpeli on anteliaasti mitattuna rapiat neljä tuntia pitkä. Tämän vielä ymmärtäisi, jos ne neljä tuntia olisivat täynnä armotonta tykitystä ja hillitöntä toimintaa. Vaan eivät ole.

Tarina ei valitettavasti ole Red Dawnia nähnytkään, sillä se on haudanvakava. Jo alusta saakka nähdään Kim Jong Ilin sotarikos-valikoiman suurimpia hittejä, kun korealaiset ampuvat kadulla äitejä itkevien lastensa edessä, mattopommittavat rauhallisia lähiöitä ja polttavat taloja asukkaineen päivineen.

Homefront ei edes yritä sisältää mitään harmaan sävyjä: korealaiset ovat sarjakuvamaisen pahoja tyyppejä, joiden kumoon tykittäminen on tyydyttävää hommaa. Ettepä enää potki koiria ja polta pikkutyttöjä 7,62 millimetrin lyijyannoksen jälkeen, paskiaiset!

Mutta se loppupeli… voih. Tarina jakautuu periaatteessa kolmeen osioon, joita toistetaan loputtomiin neljä tuntia. Ensin juostaan ränneissä seuraten ryhmänjohtajaa. Vähän väliä eteen tulee avoin tila ja sitten on aika kohdata toinen pelin toimintakohtauksista. Joko ideana on puolustaa paikkaa vihollisilta hetken aikaa, tai sitten edetä paikan läpi vaikkapa räjäyttämään tykkitorni, avaamaan ovi tai jotain muuta sotilaallista.

Ja aina kun näin tapahtuu, edessä on loputtomasti spawnaava vihollisaalto. Ja todellakin spawnaava, sillä jos pelaaja on onnistunut menemään metrin tai pari ryhmäänsä edelle tai oletetusta sijainnista sivuun, hän pääsee näkemään, miten korealaiset paukahtavat toisesta ulottuvuudesta keskelle katua. Hyvää skriptausta!

Eipä silti, nämä taitavat muutenkin olla jotain taika-korealaisia, sillä niitä tuntuu kiinnostavan vain pelaajan eliminointi. Pelin aikana näkee usein, miten korealaiset juoksevat iloisesti nenäänsä kaivavien jenkkien ohi vain päästäkseen porukalla tykittämään pelaajaa.

Koska pelaaja ei juuri osumia kestä ja vihollisetkin tuntuvat tämän tietävän, kuolemat ovat yleisiä. Ja kun kuolo korjaa, edessä on usein paluu minuuttikaupalla taaksepäin, iloisesti vaikka pitkän ja skippaamattoman välianimaation etupuolelle. Siinä se verenpaine kohoaa!

Mukaan mahtuu pari ihan hauskaakin kohtausta ja ammuskelu on sinänsä tyydyttävää, sillä aseissa on mukavasti tehoa ja painoa, mutta kokonaisuutena yksinpeli on suunnaton pettymys. En voisi sanoa enää asiaa selvemmin: yksinpelaajat, älkää ostako Homefrontia.

Mutta entä moninpeli?

Snipujen paratiisissa

Homefrontin moninpeli on pari metriä sen yksinpeliä parempi suoritus, mutta yksinpelin onnettoman laadun huomioiden tämä ei ole suurikaan saavutus. Kyse on kuitenkin enemmänkin siitä, että moninpeli on oikeasti hyvä ja hauska tapaus. Ainakin pääasiassa.

Väittäisinkin tosissani, että Homefront on tehty alunperin puhtaaksi moninpeliksi ja yksinpeli on pultattu mukaan vasta loppuvaiheessa, kenties markkinointiosaston poikien painostuksesta. Harmi, sillä jos Homefrontia voisi tarkastella puhtaana moninpelinä, hymyni olisi leveämpi.

Ensisilmäykseltä pelin moninpeli tuntuu kovin tutulta, sillä se on selvästi veistetty siitä tutusta Call of Duty –puusta. Tempo ja aseiden tuntu on kovin samanlainen ja kartatkin yrittävät apinoida esikuvaa täysillä. Yrittävät, mutta eivät ihan onnistu: niitä on masentavan vähän, ne ovat liian pieniä ja niiden suunnittelu on ongelmallista. Mutta siitä lisää kohta. Puhutaan ensin onnistumisista.

Kepeän hahmonkehityksen, avattavien varusteiden, perkien sekä muiden Call of Duty –koukkujen ohella pelistä löytyy omaperäisiäkin ideoita. Pelin pääasiallinen pelitila on lähempänä Bad Companya, sillä idea on valloittaa kartalle sijoitettuja kiintopisteitä. Niiden hallussa pitäminen kasvattaa mittaria ja kun se täyttyy, tiimi voittaa erän ja kartalle spawnataan uudet kiintopisteet, joista kisataan sitten entistä suuremmalla vimmalla. Hauskaa puuhaa!

Omaperäistä on myös se, että peli ei sinänsä sisällä mitään kill streak –bonuksia. Pelaaja saa ennen matsia valita itselleen kaksi ottelun aikana käytettävää bonus-ominaisuutta, jotka voivat olla vaikka luotiliivejä, ilmaiskuja tai kentälle nakattavia, kauko-ohjattavia sotakoneita.  Näitä sitten ostellaan jokaisesta taposta ja suorituksesta kertyvillä pisteillä. Mitä muikeampi bonus, sitä kalliimpi hinta.

Pisteillään voi myös ostaa itselleen jo spawnin yhteydessä ajoneuvon, joita avautuu kokemustasojen myötä enemmän ja enemmän.

Näin tuloksena on aika omalaatuinen pelikokemus, jossa taistelu on tiivistä, pelaajat suhaavat ympäriinsä tankeissa ja helikoptereissa ja kaikkialla räjähtelee. Paperilla pahuksen hauskaa ja kun pelasimme peliä ennen sen julkaisua muiden toimittajien ja pelin kehitystiimin kanssa, myös käytännössä. Parhaimmillaan Homefrontin moninpeli on sen verran lystiä, että olisin valmis maksamaan siitä. Parhaimmillaan.

Pelaajilta ei kuitenkaan mennyt kuin muutama tunti siihen, että peli oli rikottu. Ei mennyt aikaakaan, ennen kuin sniput olivat huomanneet, että pelin tarkkuuskiväärit ampuvat vaikka 500 metrin päästä prikulleen siihen, mihin tähtäin näyttää. Ja monissa kartoissa on vielä erinomaisen hyviä kämppimispaikkoja.

No, periaatteessahan peli on ladattu täyteen hienoja aseita, joilla kämppijöitä voi kurittaa. Teoriassa ilmaisku mäen harjalle vie hymyt innokkaammaltakin snipulta, mutta kun jatkuvassa tulituksessa elinaika mitataan sekunneissa, niitä kallisarvoisia pisteitä hintaviin ilmaiskuihin ei niin vain tule. Ja niinpä ollaan tilanteessa, jossa ”väärin” pelaaminen on monta kertaa helpompaa ja palkitsevampaa kuin ”oikein” pelaaminen.

Tämä on siis Homefrontin surullinen todellisuus, josta en rehellisesti sanoen maksaisi mitään. Kun pelaajat päättävät perseillä, pelistä ei irtoa iloa.

Toivo elää

Ei kuitenkaan kannata heittää vielä Homefrontia romukoppaan, sillä elämmehän päivitettävien pelien maailmassa. On ihan mahdollista, että Kaoksen pojat ottavat taltan kauniiseen käteen ja tekevät pelin ongelmille jotain. He ovat niistä kyllä tietoisia, sillä pelaajien palaute on ollut lukuista ja äänekästä.

Jos näin tapahtuu, tai satut saamaan kasaan hyvän ja pelin hengessä pelaavan porukan, Homefrontin moninpeli on oikeasti hauskaa ja palkitsevaa puuhaa. Itse hukkasin sen parissa yhden viikon iltani ja olisin pelannut sitä ennakko-moninpeliä ilokseni paljon enemmänkin. Ja muistakaa: minä en normaalisti edes pidä nettiräiskinnästä!

Jossittelu ei kuitenkaan ole ennenkään pelejä pelastanut. Me arvostelemme sen pelin, joka meille toimitetaan, ja tällä kertaa meille toimitettu peli on ongelmallisen tapauksen oppikirja-esimerkki. Luokaton yksinpeli ja paperilla mainio, mutta käytännössä turhan ongelmallinen moninpeli ovat kuitenkin aika isoja vastaiskuja.

Joten mikä on lopullinen tuomio? Kuten jo totesin, yksinpelaajien ei Homefrontia kannata ostaa. Moninpelaajien jo kenties, sillä tarjolla on hauska ja palkitseva moninpelikokemus, joka yhdistelee hauskasti tuttuja ja uudenlaisia ideoita. Heillekin ostos on vähän riskaabeli, sillä peliseuran taso vaikuttaa todella suuresti Homefrontin toimivuuteen. Harmin paikka!

 

Lisää aiheesta

Homefront saa lisäreitä vain Xboxilla

Homefront-pelin PC-versio ei ole mikään peruskonsolikäännös

Homefrontin saamat arvosanat laittoivat THQ:n pörssikurssin pahaan syöksyyn

Homefront-ennakko (PC, PS3, Xbox 360)

Mikä on pahempi kuin kommunisti? No tietenkin sinun kotinurkillesi väkisin pesiytynyt kommunisti. Tämä muodostuu oikeaksi ongelmaksi siinä vaiheessa, kun ei enää puhuta squatilla jopoaan korjaavan rastapään tai katua valtaavan ituhipin aiheuttamasta pikku kiusanteosta.

Lue myös

Bulletstorm (PC, PS3, Xbox 360)

Hard Corps: Uprising (PS3, Xbox 360)

Kingdom Hearts Re:Coded (DS)

Zeit2 (PC, Xbox 360)

 

Muropaketin uusimmat