Homefront: the Revolution – Korea vs USA -sota tökkii ja bugaa (PC, PS4, Xbox One)
Tekijä: Dambuster Studios
Julkaisija: Deep Silver
Testattu: PC Windows 10, Core i5-4670k, 16 Gt muistia, GeForce GTX 970
Saatavilla: PC, PlayStation 4, Xbox One
Laitevaatimukset: PC Windows 7 tai uudempi, Intel Core i5-4570T, 6 Gt muistia, GeForce GTX 560
Pelaajia: 1, 2-4 (intenetissä)
Pelin kotisivu: https://www.homefront-game.com
Arvostelija: Miikka Lehtonen
Kuvittele: kotimaasi on miehitetty. Vihollinen kaukaa idästä vyöryi rajan yli, valloitti maasi ja orjuutti kansasi. Kaikkialla on kurjuutta, kärsimystä ja kuolemaa. Hartiat painuvat, kyyneleet virtaavat ja tunnelmat synkistyvät.
Mitä tekisit? Alistuisitko kohtaloosi? Vai tarttuisitko aseisiin ja nousisit kapinaan valloittajia vastaan vapaus tai kuolema –hengessä?
Homefront: the Revolutionin olemassaolo on ihme. Sen edeltäjä oli huonosti arvosteltu ja vähälle huomiolle jäänyt tusinaräiskintä, mikä jo lähtökohtaisesti yleensä tarkoittaa, että jatkoa ei kannata odotella. Homefrontin tapauksessa matkaa mutkisti entisestään se, että ensimmäisen pelin julkaissut THQ otti ja kaatui konkurssiin.
Jatko-osa onkin kulkenut pitkän ja kivisen tien edes päästäkseen meidän pelattavaksemme. Sympaattisesti pelin lopputeksteissä tuottaja kiittelee tiimiään siitä, että nämä miltei mahdottomissa olosuhteissa saivat yleensäkään mitään aikaiseksi ja ylistää sitä, miten valtavan työn tiimi teki pelinsä eteen.
Uskon kyllä sen aivan mainiosti, sillä Homefront: The Revolutionissa on paljon sydäntä. Valitettavasti siinä on myös paljon ongelmia.
Sodan jälkeen
Alkuperäinen Homefront kertoi epätodennäköisen tarinan siitä, miten Pohjois-Korea hyökkäsi Yhdysvaltoihin ja vieläpä onnistui saamaan jenkkiarmeijan alakynteen. Vastarintaliikkeen sissit yhdessä armeijan jämien kanssa kävivät epätoivoista puolustustaisteluaan, ja peli päättyikin voitollisiin tunnelmiin porukan tuulettaessa – muistaakseni – Golden Gate –sillan kupeessa korealaisarmeijan pysäytettyään.
Tarinan jatko ei sitten ollutkaan kovin onnellinen, sillä vaikka taistelu voitettiin, sota hävittiin. Amerikasta tuli Pohjois-Korean talloma ja hallitsema vasallialue, jossa populaatio elää jatkuvassa pelossa valloittajajoukkojen jaloissa.
Suuri osa väestöstä on alistunut siihen, että määräykset tulevat nykyään lännestä, mutta eivät kaikki. Vastarintaliike kun käy varjoissa yhä epätoivoista taisteluaan. Tapahtumat pyörähtävät käyntiin, kun vastarintaliikkeen karismaattinen johtaja joutuu korealaisten vangiksi. Sissialokas aloittaa kokeneempien jermujen kanssa taistelun johtajansa pelastamiseksi ja Philadelphian kaupungin vapauttamiseksi.
Edessä on reilut 10 tuntia avoimen maailman sotaa, johon on hyvin selkeästi lainailtu ideoita vähän mistä sattuu. Se oma anti onkin sitten aika vähissä.
Punainen vaara, punainen vyöhyke
Philadelphian kaupunki on maailmassa jaettu sektoreihin. Itsenäiset ja kohtalaisen kokoiset hiekkalaatikot jakautuvat kahteen kategoriaan, punaisiin ja keltaisiin vyöhykkeisiin. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että keltaisissa vyöhykkeissä olisi tarkoitus hiippailla ja taistella varjoista, kun taas punaisilla vyöhykkeillä mennään aseet laulaen.
Tarjolla on vino pino erilaisia juonitehtäviä, jotka vievät pelaajaa milloin minnekin. Ne ovat kuitenkin vain pieni osa sisällöstä, sillä valtaosa ajasta menee avoimen maailman puuhailun parissa. Tässä kohtaa inspiraationa on selvästi toiminut Ubisoft. Lähtökohtaisesti Philadelphian kartta on tyhjä, mutta pelaajan hakkeroidessa pitkin aluetta sijoitettuja verkkopäätteitä se täyttyy erilaisia aktiviteetteja kuvaavilla ikoneilla.
Tekemistä riittää sektorin tyypistä riippuen joka lähtöön. Punaiset vyöhykkeet ovat täpötäynnä korealaisten linnoituksia, tarkka-ampuja-asemia ja muita tukikohtia, jotka vallataan ampumalla henkilökunta ja hakkeroimalla niiden sydämenä toimiva tietokone. Tämän jälkeen vastarintaliikkeen jantterit maalaavat kaiken siniseksi ja kykkivät ikkunoissa tähystämässä.
Keltaisilla vyöhykkeillä homman nimenä on innostaa kansa avoimeen kapinaan korealaisia vastaan sabotoimalla alueelle sijoiteltuja radiolähettimiä, pelastamalla siviileitä korealaisten saappaiden alta sekä tekemällä muita pieniä tehtäviä. Jokainen isku nostaa väestön taistelutahtoa pikkuisen ja kun mittari on täynnä, on aika antaa radion välityksellä hyökkäyskäsky, minkä jälkeen kadut ovat täynnä mellakoivia jenkkejä.
Näin sitten edetään alue kerrallaan Philadelphian läpi. Tarinatehtävät pakottavat tekemään sivutehtäviä, sillä usein niiden etenemisen ehtona on vyöhykkeen kansan kannustaminen taisteluun tai tiettyjen laitosten valloittaminen, mikä taas ei vain onnistu ennen kuin kapina on käynnissä.
Tarina on hyvinkin kliseistä vastarintafiktiota, sillä mukaan mahtuvat kaikki mahdolliset arvattavat käänteet ja yllätykset. Peli yrittää myös herättää syviä kysymyksiä siitä, mitä vastarintaliikkeen taistelu tarkoittaa tavallisen sivustakatsojan elämän kannalta, mutta hyvin kömpelösti. Käytännössä vähän väliä pelaajan omanatuntona toimiva lääkäri vain paukahtaa esiin ruumista kärräten, viittoo sitä kohti ja huutaa ”katso, mitä sait riehumisellasi aikaan”. Enkä nyt edes juuri liioittele.
Hyviä ideoita, löperöä toteutusta
Homefront: The Revolution on ideatasolla hauska juttu. Avoimen maailman sissisimulaatio voisi olla paremmin toteutettuna oikein hyvä peli-idea. Aloitetaan taistelu ryysyissä ja roska-aseilla ylivertaista vihollista vastaan, isketään varjoista ennalta valmisteltuja ansoja hyödyntäen ja kadotaan taas raunioihin, ennen kuin apuvoimat ehtivät paikalle.
Tätä Homefrontkin yrittää, mutta ei se siinä onnistu. Koko homma ottaa reippaasti takapakkia jo siitä, että kaikki on niin videopelimäistä. On se nyt vain vähän koomista katsella alueen karttaa, jossa vierekkäiset korttelit sisältävät korealaisten keskitysleirin ja vastarintaliikkeen ”salaisen” tukikohdan, jonka oven yläpuolella lukee ”suksikaa helvettiin, korealaiset” ja jonka ympärillä kykkii tyyppejä kiväärien kanssa.
Samaten kansan kiihottaminen vastarintaan tuntuu todella tympeältä. Hiippailu keltaisilla vyöhykkeillä on penseää, sillä korealaiset supersotilaat tunnistavat pelaajan vaikka korttelin päästä, jos vain sattuvat katsomaan kohti. Sitten juostaan ja kykitään piilossa, kunnes hälytysmittari laskee nollaan ja taas jatketaan. Tekoäly on luokattoman huono ja helposti jallitettava, joten itse ainakin alun jälkeen siirryin keltaisissa vyöhykkeissä avoimeen taisteluun, mitä nyt käytin rynkkyjen sijaan varsijousia ja muita hiljaisia aseita. Ruumispinot kasvavat ja korealaisen autosaattueen räjäyttäminen radio-ohjattavalla pommilla unohdetaan 10 sekunnin roskiksessa istumisen jälkeen kokonaan.
Aseiden kustomointi ja tuunailu on niitä pelin harvoja oikeasti toimivia ja hauskoja ideoita. Käytössä on lähtökohtaisesti vain muutama perusase, joita voi sitten tuunata. Ensinnäkin voi ostella kustomointisarjoja, joilla vaikka rynkyn voi muuttaa kevyeksi konekivääriksi tai varsijousen liekinheittimeksi. Lisäksi aseisiin voi pulttailla kiinni irto-osia, kuten erilaisia tähtäimiä ja muita kiinnikkeitä. Itse toki löysin jo varsin varhaisessa vaiheessa ne mielestäni parhaat konfiguraatiot, enkä niistä sitten enää poikennutkaan sivupoluille, mutta onpa ainakin vaihtoehtoja.
Peli kärsii myös runsaista bugeista. Osa niistä on riemukkaita. Korealainen panssariauto singahtaa fysiikkamoottorin bugatessa spontaanisti 50 metrin korkeuteen, putoaa kavereidensa keskelle ja räjähtää tappaen kaikki. Kerran myös katselin, miten kadulla tapahtuvasta eventistä oli skriptausbugin myötä hävinnyt korealainen sotilas. Jäljelle jäi amerikkalainen siviili, joka veti hyvin uskottavaa pantomiimiesitystä pahoinpidellyksi tulemisesta. Välillä ruumiit nykivät ja hyppivät pitkin katua ja niin edelleen.
Mutta toisinaan ei kamalasti naurata. Vaikka silloin, kun pitkä hiippailutehtävä päättää kusta siihen, että korealainen vartija huomaa pelaajan seinän läpi, kun peli yllättäen päättää pelaajan syttyneen tuleen ja palavan sitten hitaasti kuoliaaksi rappukäytävässä. Tai kun skriptaus kusee kesken pitkän välianimaation. Tällöin edessä on usein paljon takapakkia ja kiroilua.
Ongelmia siis riittää kotitarpeiksi. Hetkittäin Homefront kuitenkin toimii. Aseet ovat mukavan mielikuvituksellisia. Esimerkiksi radio-ohjattaviin autoihin kiinnitetyillä pommeilla on hiton hauska räjäytellä korealaisten saattueita. Aseissa on mukavasti tehoa ja hiljalleen parantuva varustus tuo pelaajalle kivasti voimaantumisen tunnetta. Vähän paremmalla toteutuksella kyseessä olisi voinut olla ihan mukiinmenevä räiskintäpeli!
Myös moninpelaajille
Alkuperäisen Homefrontin parempi puolisko oli sen kilpahenkinen moninpeli, jossa sodittiin kohtalaisen suurilla kartoilla toisia pelaajia vastaan ajoneuvojen tukemana. Tällä kertaa sellaista ei löydy, vaan moninpeli on co-opia. Kolmen muun pelaajan kanssa ajetaan läpi purkitettuja tehtäviä, joissa vapautetaan vankeja, sabotoidaan korealaisten rakennuksia ja tehdään muita sissihommia.
Tehtävistä palkitaan kokemuspisteillä ja valuutalla, jolla voi parannella hahmoaan. Kokemuspisteillä voi ostella uusia kykyjä, jotka vastaavat suunnilleen Call of Dutyn perkejä. Yhdellä voi herättää kavereitaan henkiin kauempaa, toisella kustomoida aseitaan nopeasti, kolmannella ottaa taisteluun mukaan ylimääräisen aseen.
Rahalla taas ostellaan sokkolaatikoita. Niitä on hirveästi erilaisia ja ne kaikki sisältävät enemmän tai vähemmän harvinaista kamaa, varustetta, boosteria tai muuta tilpehööriä. Näin on yritetty paikata sitä, että varsinaista pelillistä sisältöä ei ole kamalan paljon. Sokkolaatikoiden ostelulla ja harvinaisen kaman jahtaamisella yritetään saada pelaajat pelaamaan samoja tehtäviä uudelleen ja uudelleen.
Veikkaan, että ei tule onnistumaan. Moninpeli on ihan hauskaa, sillä se tarjoaa rempseää räiskintämenoa ilman sen suurempia hidasteita. Pelaajamäärät vain ovat jo nyt, pari päivää julkaisun jälkeen, aika vähäiset. Seuran löytyminen kestää pitkään ja usein sen pitkän odottelun jälkeen paukahtaa takaisin samaan porukkaan, josta viisi minuuttia aiemmin lähti.
Teknistä sotkua
Homefrontin suurimmat ongelmat ovat kuitenkin teknisiä. Pelasi millä alustalla tahansa, pelikokemus jökkii. Konsoliversioiden ruudunpäivitysnopeus pyörii Digital Foundryn testien mukaan siinä 20:n kieppeillä, ja dippailee usein selvästi alemmas. Tämä oli kokemukseni myös PC:llä. Peli itse ehdotti korkeita detailiasetuksia, joilla ruudunpäivitysnopeus pyöri 15-20:n kieppeillä. Kun kaiken karsi low- tai medium-tasolle ja resoluution pudotti 1080p:hen, päästiin jo parempiin lukuihin. Tällöin peli tosin sitten näyttääkin jo hyvin rujolta. Tuntuu että pyöriminen on tuurista ja kuun asennosta kiinni, sillä monet Titan-tason näytönohjaimilla varustetut pelaajatkin ovat raportoineet alle 20 FPS:n nopeuksia, mikä on jo aika pahuksen heikko suoritus.
Haluaisin kovasti pitää Homefrontista. Tunnen suurta sympatiaa sen kehitystiimiä kohtaan. Vaikka heidän vaikeutensa eivät toki lopputulokseen ja sen arvosanaan mitenkään vaikutakaan, pystyn silti kuvittelemaan, miten valtavan ja hankalan tien tiimi on kulkenut saadakseen teoksensa ulos. Yritystä on ollut ja kunnianhimoisia ideoita löytyy. Valitettavasti myös paljon ongelmia, puutteita ja töppejä.
Jos kaikki toimisi, kyseessä voisi olla ihan mukiinmenevä räiskintäpeli. Ei todellakaan mikään vuoden parhaisiin kuuluva tai edes mitenkään erinomainen peli, mutta sellainen ”kyllä tätä nyt pelaa” –tasoinen. Mutta kun kaikki ei toimi. Peli tökkii, peli bugaa, peli pyörii huonosti.
Kannattaa ehkä palata asiaan parin kuukauden päästä, sillä jos kehitystiimi saa pahimmat rosoisuudet hiottua pois ja sopiva Steam-ale osuu vastaan, niin tuunatusta Homefront: The Revolutionista voi saada viikonlopuksi ihan OK-tason räiskintäviihdettä.
Lisää aiheesta
Homefront on selvästi kahden puoliskon peli. Tarjolla on niin yksin- kuin moninpelikin ja vaikka ne ovat teoriassa saman pelin eri muotoja, eroa on kuin yöllä ja päivällä. Tyylissä ja toteutuksen tasossa.
Tarina ei valitettavasti ole Red Dawnia nähnytkään, sillä se on haudanvakava. Jo alusta saakka nähdään Kim Jong Ilin sotarikos-valikoiman suurimpia hittejä, kun korealaiset ampuvat kadulla äitejä itkevien lastensa edessä, mattopommittavat rauhallisia lähiöitä ja polttavat taloja asukkaineen päivineen.
Homefront ei edes yritä sisältää mitään harmaan sävyjä: korealaiset ovat sarjakuvamaisen pahoja tyyppejä, joiden kumoon tykittäminen on tyydyttävää hommaa. Ettepä enää potki koiria ja polta pikkutyttöjä 7,62 millimetrin lyijyannoksen jälkeen, paskiaiset!
