inFamous: Second Son (PS4)

03.04.2014 14:30 Miikka Lehtonen

Tekijä: Sucker Punch
Julkaisija: Sony
Testattu: PlayStation 4
Saatavilla: PlayStation 4
Pelaajia: 1
Pelin kotisivu: inFamous: Second Son
Arvostelija: Miikka Lehtonen

Alkuperäinen inFamous oli mielestäni mainio peli. Supersankaritoiminta jaksoi pitää otteessaan ja meno tasapainotteli mainiosti haasteen ja voimafantasian välimaastossa. Kakkososa meni sitten kokonaan raiteiltaan oli mielestäni aikamoinen pannukakku.

Odotukset kolmososan suhteen olivat korkealla. Kehitystiimi puhui ennakkoon kovia ja lupaili kuutakin taivaalta. Lopputulos? No, se on kahden edellisen pelin välimaastossa.

Kun inFamous: Second Sonin tuottaja pari vuotta sitten E3-messuilla piti mahtipontista ja olevinaan maailmaa vavistelevaa puhettaan kansalaistottelemattomuuksista, vapauden hinnasta ja muusta yliampuvasta bullshitistä, koko pelaava maailma pyöritteli silmiään. Itsekin odottelin kauhulla, että millaista yliampuvaa anarkomarko-angstia Sucker Punchin peli tulisikaan tarjoilemaan, mutta turhaanpa pelkäsin.

Vaikka inFamous: Second Son yrittääkin naarata näitä syviä vesiä, se ei oikeasti laske kauhaansa paljon pintaa syvemmälle. Pelin päähenkilö on Seattlen osavaltiosta kotoisin oleva nuorukainen, joka viettää aikaansa kapinoiden yhteiskuntaa vastaan spraytaiteensa avulla.

Kun hän sitten yllättäen saa supervoimia ja maailman mutantti… eikun conduit-populaatiota polkevan totalitäärisen järjestön nokkanainen pistää hänen heimonsa päreiksi puhtaasta paskamaisuudestaan, Delsin lähtee Seattleen tasoittamaan tilejä ja etsimään paikkaansa maailmassa.

Pelin tarina ei tarjoile mitään sen kummempaa sanomaa kuin että eiks se hei ooki vähän mälsää et erilaisii pistetään keskitysleiriin ja hallitus vakoilee meit ja silleen? Onhan se. Mutta olisi kiva, jos asiasta olisi löydetty jotain vähän omaperäisempää sanottavaa kuin jotain, mitä voisi odottaa löytävänsä 13-vuotiaan anarkomarkon blogista.

Nyt käy nimittäin niin, että inFamous: Second Sonin tarina on aikamoinen klisekokoelma. Kun palaset ovat alkutuntien jälkeen asettuneet uomiinsa, suuri osa pelaajista pystyisi todennäköisesti kirjoittamaan loput tarinasta enempää pelaamatta paperille.

Siitä on nostettava Sucker Punchille hattua, että tarina ainakin kerrotaan hyvin. Hahmomallit ovat todella nätin näköisiä ja pehmeästi animoituja. Niille äänensä lainanneet näyttelijät taas vetävät roolisuorituksensa läpi kunnialla ja saavat tarinan tuntumaan kivalta ja kiinnostavalta. Ja lopulta, tämä on supersankaripeli. Ei siltä nyt toki tarinansa puolesta tarvitse ihmeitä odottaa, mutta olisi kiva, jos synkeä hupparituottaja olisi itsekin muistanut sen ja pitänyt puheensa parodiahorisontin tällä puolella.

Löydä oma makusi

Tarinan puolesta ollaan siis ehkä menty hieman takapakkia aiempiin peleihin verrattuna, mutta miten on pelattavuuden laita? Pintapuolisesti ainakin vaihtelua on tullut lisää, sillä matkansa aikana Delsin oppii käyttämään alun savu- ja tulivoimiensa ohella myös mielikuvituksellisemmilta kuulostavia neon- ja televisiovoimia, sekä aivan lopuksi vielä betonivoimiakin. Kyllä, betoni.

Kykyjä vaihdellaan simppelisti, mutta välillä rasittavasti. Mitään varsinaista valintamekanismia ei ole, vaan Delsin käyttää sitä voimavalikoimaa, minkä latauspisteestä sattui itseensä mehua imaisemaan: palavasta autosta, neon-valaistusta kyltistä vai telkkarin ruudusta. Rasitus tulee siitä, että aina kaikkia lataustapoja ei ole saatavilla, joten joskus ei voi vain käyttää vaikka neon-kykyjä, vaikka miten haluaisi

Nopeasti käy ilmi, että erot ovat pääasiassa kosmeettisia, sillä kaikki kykyvalikoimat tarjoavat samanlaisia kykyjä pienillä tuunauksilla. Löytyy normaalia hyökkäystä, suurempaa sinkopamahdusta ja liikkumiseen tarkoitettuja voimia. Erojakin on, mutta ne ovat sangen pieniä. Neon-voimien perushyökkäys esimerkiksi hidastaa hieman aikaa tähdättäessä, TV-voimien peruspyssy taas on kuin digitaalinen rynkky. Molemmilla pärjää.

Suurempi ongelma on se, että kykyvalikoimasta puuttu taas paljon elämää helpottavia juttuja. Delsin on pelin loppuun saakka todella heiveröinen eikä kestä juurikaan kuritusta, eikä asiaan löydy mitään ratkaisua kykyjen tai kustomoinnin muodossa. Samaten liikkuminen on myös hitaampaa ja kankeampaa kuin voisi toivoa. Kukin voima tarjoaa omat liikkumiskykynsä, joissa kaikissa on omat rajoituksensa eikä yksikään niistä ole tarpeeksi nopea tai sujuva. Lupaavin on neon-voimien kyky juosta ”valon nopeudella”, joka on kuitenkin käytännössä vain hieman normaalia hölkkäämistä nopeampaa liikkumista. Koita siinä sitten navigoida suuressa maailmassa.

Tarjolla on myös kevyttä kustomointia kykypuun muodossa, mutta sekään ei varsinaisesti tarjoa juuri valintoja, vaan enemmänkin rastitettavia ruutuja. Delsinin keräillessä maailmasta kykypisteinä toimivia kristalleja hänen energiapalkkinsa kasvaa, singon ammuksia mahtuu virtuaalireppuun enemmän ja vihollisia voi vaikka tainnutella tappamisen sijaan.

Tämä on tärkeää myös sen inFamous-sarjan perinteisen moraalisysteemin kannalta. Delsin kun voi olla joko kirkasotsainen hyvis tai läpeensä paha paskiainen. Pääasiassa valinnat tehdään tarinatehtävissä ja ne ovat kirjaimellisesti mallia ”haluatko olla hyvä vai paha”. Ja sitten painetaan nappia sen mukaan, haluaako pelastaa orpokodin vai polttaa sen maan tasalle.

Moraalisysteemi vaikuttaa sangen vähän tarinaan. Parin sivuhenkilön tehtävät haarautuvat ja käyttöönsä saa vähän erilaisia kykyjä. Tuttua kamaa aiemmista peleistä, siis. Se tuntuu vähän uudemmalta, että kunkin voimatyypin megahyökkäystä ladataan taistelemalla joko kiltisti tai tuhmasti. Jos ammuskelee vihollisia jalkoihin eikä tapa siviiliressukoita, saa hyvää karmaa. Jos taas pistää kaiken paskaksi ja palamaan, saa huonoa karmaa. Vääränlaisen karman saaminen on huono juttu, koska vain karmaputkilla saa ladattua sitä megahyökkäystä.

Suurimman osan ajasta voimien kanssa rällääminen on ihan hauskaa. Ne ainakin näyttävät todella hyviltä, sillä Sucker Punch on vääntänyt partikkeliefektit aivan kaakkoon. Kun Delsin paukuttaa menemään neon-voimillaan, ruutu on täynnä vihollisten kivi- ja tulihyökkäyksiä, sekä mukavan hohtavia pinkin sävyjä.

inFamous: Second Son onkin aivan pahuksen nätti peli. Todennäköisesti PlayStation 4:n nätein. Eikä vain teknisesti, sillä myös taidesuunnittelu on todella hyvää tasoa. Seattle näyttää ja tuntuu elävältä kaupungilta, jota tutkii ja ihmettelee mielellään. Valitettavasti optimointi on jäänyt hieman vaiheeseen, sillä 30 FPS:ään tähdätty ruudunpäivitysnopeus dippailee säännöllisesti paljon matalammallekin. Mutta hei, miltei julkaisupeli! Kyllä se siitä!

Merkittävä poikkeus siihen hauskaan ja luovuudesta palkitsevaan taisteluun ovat pomomatsit, jotka ovat todella pliisuja, turhauttavia ja ärsyttäviä kokemuksia. Ne ovat parhaimmillaankin tylsiä, kestävät liian pitkään ja usein vielä rajoittavat pelityyliä ikävästi. Onneksi niitä on vain muutama.

Lisäsisällön puutteessa

inFamous: Second Sonin suurin ongelma on, että sitä ei ole kovin paljon. Koska kyseessä on avoimen maailman peli, pelaajat toki odottavat paljon löydettäviä salaisuuksia, suoritettavia sivutehtäviä ja muuta mukavaa. Ja OK, paketin takakantta varten onkin voitu rastittaa kaikki ruudut, sillä kaikkia näitä löytyy. Mutta vähän. Ja tylsästi.

Sivutehtävät ovat kaikki silmäräpäyksessä ohi meneviä audiologien etsintöjä, spraykuvien maalailuja ja muita hetken hupeja. Kätkettävät salaisuudet taas ovat pitkin karttaa lenteleviä vakoiludroneja, joista saa kerättyä kykypisteitä.

Kun sivutehtävistä ei paljon hupia irtoa, suurimmaksi koukuksi jää se tarinatila. Kehitystiimi on kyllä siinä käyttänyt kivasti mielikuvitustaan ja tarjoilee hauskoja tehtäviä, mutta ei niitäkään kovin paljon. Arvioisin, että tarinalla on pituutta vajaat kymmenen tuntia, eikä mitään juonellisia sivutehtäviä ole tarjolla.

Mainittakoon myös juttu, josta moni on netissä näyttänyt kohisevan: kosketuspaneelikontrollit. inFamous käyttää PlayStation 4 –ohjaimen kosketuspintaa, mutta ihan laadukkaasti. Sillä tehdään välillä pieniä pyyhkäisyeleitä vaikkapa ovien avaamiseksi, mutta pääasiassa sitä käytetään vain ylimääräisenä nappina. Ja tämä on ehkä se paras tapa käyttää ohjainta. Itse en aivan alun jälkeen kokenut kosketuspaneelia ongelmaksi, vaikka ei se toki myöskään kauheasti peliin lisää.

Tiivistyksenä sanoisin, että inFamous: Second Son on ihan hyvä pelinavaus. Se todistaa, että Sucker Punchilla riittää hyviä ja tuoreita ideoita, mutta tällä kertaa ei ehkä ihan aikaa sen vision toteuttamiseen. Tätä tukee myös se, että tarina ottaa loppuaan kohti pari ihmeellistä loogista harppausta, ihan kuin välistä puuttuisi kohtauksia ja pätkiä. Jäivätkö ne leikkaushuoneen lattialle? Sen kun tietäisi.

Tarjolla on kuitenkin sikamaisen nätti ja pääasiassa mukavan sujuva pelikokemus, joka ei välttämättä räjäytä tajuntaa, mutta tarjoaa kyllä PlayStation 4:lle jotain muutakin käyttöä kuin Netflixin katselun. Jään innolla odottamaan, mitä Sucker Punch saa tehtyä seuraavaksi, kun teknologiaa on hiottu hieman lisää ja toivottavasti paremmalla ajalla.

Toinen mielipide

Hoidetaan tärkein alta pois heti alkuun: inFamous: Second Son on huikean näyttävä ja sangen viihdyttävä peli, jonka tahkoaa mieluusti läpi kertaalleen. Se ei vaan riitä, kun kyseessä on pelipulasta kärsivän uuden konsolin yksinoikeusjulkaisu, jonka olisi tarkoitus perustella skeptikoille kalliin laitteen hankkiminen.

Omaa pelikokemustani kuvaa parhaiten ensimmäinen ilta, kun aikaa oli upottaa pelaamiseen pitkästä aikaa kunnolla. Kolme tuntia sivutehtäviä tahkottuani ja salaisuuksia etsittyäni huomasin tylsistyneeni, aivan kuin kaikki tämä oltaisiin nähty jo aiemmin. Ei mikään ihme, sillä kyllähän se onkin, paitsi jo ensimmäisessä inFamousissa, myös monessa muussa avoimen maailman pelikokemuksessa.

Asiaa ei yhtään auta se, että pelin päähenkilö ei ole kovinkaan kiinnostava persoona. Delsin Rowen merkitsevä luonteenpiirre tuntuu olevan alkupelin lievähkö innostus omista voimista sekä taipumus graffittien väsäämiseen. Muuten koko heppu jää ohkaiseksi siinä missä oikeastaan pelin tarina yleensäkin.

inFamous: Second Son ei siis ole sitä timanttia, jota peliltä odotettiin. Kuten jo mainitsin, ihan hyvä peli se on silti. Supervoimissa, vaikka niissä voisikin olla enemmän potkua, on sentään yritetty tehdä jotain uudella tavalla. Pelattavuus on sujuvaa ja liikkuminen voimavalikoiman laajentuessa tyydyttävää. Kaupungin vertikaalisuus tuo toimintaan mukavaa kolmiulotteisuutta. Efekti-ilotulitus alleviivaa sitä, että kyse on nyt selvästi uuden sukupolven pelikokemuksesta.

Siviilielämän rajoitteiden vuoksi pelasin inFamousin lopulta pääosin tunnin parin pätkissä, vähän kerrallaan. Pienissä pyrähdyksissä nautittuna toisto ei päässyt tylsistyttämään ja kokemuksesta sai enemmän irti. Ehkä juuri tästä syystä mittari kääntyi lopulta omalta osaltani plussan puolelle. Takaraivoon jäi kuitenkin huoli siitä, pystyykö Sucker Punch enää ikinä nousemaan alkuperäisen Sly-trilogian ja ensimmäisen inFamousin tasolle. Studion uutukaisesta kun huokuu liian vahvasti virkamiesmäisen suorittamisen tuntu.

Juho Anttila

Lisää aiheesta

inFamous (PS3)

Colella on mennyt joskus paremminkin. Normaali työpäivä kuriirina saa ikävän lopun, kun miehen kuljettama paketti paljastuu oudoksi pommiksi, joka räjähtää hänen käsissään. Sähköaalto pyyhkäisee läpi New Yorkin… eikun siis Empire Cityn ja tuhoaa siitä suuren osan. Kuten tällaisissa tilanteissa on tapana, kivitaloja kaatava sähköaalto ei kuitenkaan tapa Colea, vaan muuttaa hänet sähköiseksi supersankariksi.

inFamous 2 (PS3)

Tarina vie Colen New York –henkisestä Empire Citystä kohti New Orleansia, eikun siis New Maraisia. Aidon Orleansin tavoin myös New Marais on rämeiden keskellä sijaitseva paheiden tyyssija, jossa tulva on muistuttanut ihmisiä siitä, ettei taivaan isä tykkää liiallisesta hedonismista.