Kid Icarus: Uprising (3DS)
Tekijä: Project Sora
Julkaisija: Nintendo
Testattu: 3DS
Saatavilla: 3DS
Pelaajia: 1, 2-6 (internetissä)
Pelin kotisivu: http://kidicarus.nintendo.com/uprising/
Arvostelija: Juho Anttila
Harvoin saa sankari odottaa uutta omaa peliään niin pitkään kuin Pit, Kid Icarus -pelisarjan enkelisiipinen sankari. Edellisestä kerrasta on nimittäin yli 20 vuotta. Maailma on muuttunut, mutta muuttunut on myös Kid Icarus.
Muistamme toki, että uudenkin pelin piti ilmestyä jo paljon aiemmin. Project Sora tahtoi kuitenkin hioa pelinsä valmiiksi, ja siksi näemme yhden 3DS-konsolin odotetuimmista julkaisuista vasta nyt. Lopputulos ihastuttaa ja hämmentää.
Sankari Pit on siis enkeli, joka palvelee jumalatar Palutenaa. Maailma muistuttaa antiikin Kreikkaa siinä missä anime korkeakulttuuria. Tuttuja nimiä vilahtelee, joskus jopa melkein oikeissa yhteyksissä. Kuten esimerkiksi Medusa, joka tahtoo tuhota maailman. Temppu on estettävä, mutta tämä on vasta alkua.
Lisää muovia kotiin
Kid Icarus toimitetaan tavallista suuremmassa pakkauksessa. Pelin lisäksi laatikosta löytyy kokoontaitettava pöytäteline, jonka päälle 3DS-konsoli voidaan laittaa lepäämään. Miksi näin? Sen kerron hetken kuluttua.
Pit on tomera nuori sankari, joka osaa myös lentää. Ainakin sen aikaa, mihin Palutena voiminensa pystyy venymään. Tämä määritteleekin pelikokemuksen rytmin. Kenttä toisensa jälkeen toistaa samaa kaavaa. Ensin lennetään raiteilla räiskien, sitten laskeudutaan maahan ja jatketaan apostolin kyydillä. Sanaleikki on tahaton.
Ohjausmetodi on innovatiivinen silloin, kun se ei tunnu infernaaliselta. Enkeliä ohjataan vasemmalla tatilla, ampuminen tapahtuu vasemmalla puskurinäppäimellä ja tähtääminen puolestaan sujuu kosketusnäytön avulla. Kokeilkaapas huvin vuoksi, miten tukevalta tällainen tuntuu silloin, kun pidätte konsolianne kädessä. Aivan, mukana toimitettavan muovitelineen olemassaolon syy paljastui juuri.
Raideräiskinnän aikaan kontrollit toimivat hyvin. Korjaan. Suorastaan erinomaisesti. Maan pinnalla ei niinkään. Kääntyminen kosketusnäyttöä suhimalla on huono idea, kuten myös se, että liian nopea tyrkkäys analogitatilla saa Pitin hyppäämään liikkeen suuntaan. Usein tämä hyppy vie suoraan, hehe, pohjattomaan kuiluun. Harmittaa.
Apua ei löydy myöskään vaihtoehtoisista kontrollimetodeista. Tähtäimen siirtely nappuloiden avulla on kosketusnäyttötiirailuun verrattuna suorastaan käyttökelvotonta. Circle Pad Pro -lisäohjaintakin tuetaan, mutta surkeasti: vekotin kelpaa vain alkuperäisen ohjausmenetelmän vasenkätiseen versioon.
Kontrollikatastrofista ei toki ole kyse, mutta kovasti kokemus haiskahtaa siltä, että raidekontrollit keksittiin ensin eikä muita peliosioita varten vain osattu keksiä yhtä toimivaa ratkaisua. Erityisesti juosten kustu Circle Pad Pro -tuki jää harmittamaan.
Letkeä meininkiä
Mutta siirrytäänpä positiivisempiin asioihin, sillä niitä riittää. Mainitsinkin jo raideräiskintäosuuksien erinomaiset kontrollit. Myös visuaalinen toteutus on hieno, ellei jopa huima. Pit kiitää hurjaa vauhtia mitä näyttävimmissä ympäristöissä räiskien vastaan lentäviä alamaailman kätyreitä.
Se ei riitä, että yläruudulla vilisee. Palatena, Pit ja joskus joku muukin juttelevat mukavia toiminnan keskellä. Iso osa dialogista menee ohi, koska siihen ei kerta kaikkiaan ehdi keskittymään. Harmi, sillä käsikirjoitus on vinksahtaneella tavalla hykerryttävä.
Koska kyse on japanilaisesta tuotannosta, ei sellaisiin pikkuasioihin kuin toimivaan dramaturgiaan tai vaikkapa siihen, että henkilöhahmot eivät tietäisi olevansa pelissä kiinnitetä huomiota. Myös vanhat Kid Icarus -pelit muistetaan, tuttuihin tapahtumapaikkoihin viitataan ja välillä ruudulla vilahtaa jopa antiikkista grafiikkaa. Hieno kumarrus vanhojen fanien suuntaan, jos sellaisia yhä jostain löytyy. Tosikoiden kannattaa puolestaan kiertää koko peli kaukaa.
Jos valitinkin patikkaosuuksien kehnoista kontrolleista, en käy kieltämään, etteikö pelaaminen olisi silloinkin hauskaa. Viholliset ovat hauskoja omaperäisiä, vauhtia riittää ja välillä peli innostuu kikkailemaan. Mainittakoon esimerkkinä vaikka Pandoran petosten labyrintti.
Sydän syrjällään
Pelaaminen on hauskaa ja toiminta näyttävää, mutta oivalluksia löytyy myös toiminnan ulkopuolelta. Kaikki pyörii sydänten ympärillä. Sydämiä saa kenttien läpäisystä ja niillä puolestaan ostetaan parempia aseita tai muuta mukavaa.
Sydämillä toimii myös pelin vaikeustasojärjestelmä, joka on yksi nokkelimmista ikinä. Ennen kentän alkua pelaaja valitsee, kuinka paljon sydämiä asettaa panokseksi. Mitä suurempi potti, sitä vaikeampi vastus. Jos kuolema korjaa, pienenee potti ja pelikin helpottuu. Jotkut alueet vaativat tarpeeksi haastavan vaikeustason, tai ne joutuu ohittamaan kokonaan.
Mainittuja aseita riittää myös melkoinen määrä. Erilaisia asetyyppejä on kymmenkunta. Joillakin ammutaan pitkälle, toiset toimivat paremmin lähitaistelussa. Aseita voi myös yhdistää, jolloin kahdesta hyvästä syntyy mahdollisesti vielä parempi.
Kenttien sisältä löytyy erilaisia erikoiskykyjä, joista kerrallaan mahtuu käytettäväksi vain osa. Kuinka suuri osa ja mitkä kyvyt, se riippuu siitä, miten pelaaja sovittaa kykyjä kuvaavat erikokoiset ja -muotoiset palikat rajatun kokoiselle ruudukolle.
Niin, ja löytyy tuotoksesta moninpelikin. Tavanomaista kuolonottelumenoa varioidaan pelimuodolla, jossa tavoitteena on tappaa vastustajan voimakkain sankari. Tämä puolestaan houkutellaan esille tappamalla mahdollisimman monta vastustajaa. Moninpelistä saatu nautinto riippuu täysin siitä, kuinka hyvin pystyy elämään patikkakontrollien puutteiden kera. Jos ne eivät ole kynnyskysymys, riittää pelistä hupia pitkäksikin aikaa.
Ei sillä, etteikö jo yksinpelikin viihdyttäisi tuntitolkulla. Tarinassa riittää pituutta ja käänteitä useammankin pelin tarpeisiin. Harmimpi juttu on se, että vaihtelua nähdään lähinnä visuaalisella puolella. Pelillisesti samaa kaavaa toistetaan aivan liian paljon. Ei tätä kovin montaa kenttää jaksa kerrallaan.
Siitä se hämmentävyyskin syntyy. Kid Icarus: Uprising on peli, joka ärsyttää ja ihastuttaa samanaikaisesti. Kontrollit ja toisto käyvä hermoon, visuaalinen ilme ja raideosuuksien mutkaton pelaaminen ihastuttavat puhumattakaan dramaattisista käänteistään huolimatta hyväntuulisesti kerrotusta tarinasta.
Pitkään hiotun ja hierotun pelin kohdalla joutuukin toteamaan, että vaikka kyse on oikein hyvästä pelistä, olisi tiettyjä osa-alueita voinut viimeistellä vielä hieman enemmän. Muotoilisin asian jopa niin, että kyse on erinomaisesta pelistä, jossa olisi ollut potentiaalia klassikoksi. Nyt kun joku vielä kertoo minulle, miten tällaista kontrolleillaan pöytään sidottua käsikonsolipeliä pelaa järjellisesti esimerkiksi bussimatkan aikana.
Toinen mielipide
Kid Icarus. Peli, josta niin kovasti haluaisin pitää ja josta niin lähes pidänkin. Onhan pelissä tehty todella paljon oikein: kevyttä RPG:tä, tiukkaa toimintaa, hämäriä sivukeikkoja ja lennokasta tarinaa. Kaikki aineksia, joilla perinteisesti päästään suoraan Lehtosen sydämeen.
Jokin kuitenkin tökkii ja taidan tietää, mikä se jokin on: kontrollit. 3DS:n piteleminen samalla kun yrittää ohjailla ruudulla heiluvaa Pit-enkeliä ja toisella kädellä tähtäillä vauhdikkaasti liikkuvia vihollisia osoittautui alusta saakka hyvin haastavaksi kokemukseksi, eikä valitettavasti hyvällä tavalla.
Pelin fyysisen version mukana tiettävästi tulee jonkinlainen ständi, jolla 3DS:n voi pistää pöydälle pystyyn kuin pienen kolikkopelin konsanaan. Valitettavasti minun pelailuuni osui digiversio, jossa moisesta ei tietenkään ole tietoakaan. Niinpä yritin tasapainotella laitetta kädessäni, esineiden päälle, sylissäni ja jopa kissan päällä. Ei auttanut. Mihin konsolin pistinkin, jokin tökki vastaan.
Ja niinpä Kid Icarus: Uprising jäi turhauttavan lyhytikäiseksi tuttavuudeksi. Peli tekee todella paljon oikein ja jos sen pelaaminen ei olisi niin tuskallista kuin se minulle oli, olisin varmasti pitänyt siitä suuresti. Mutta pirulauta, kun kädet kramppaavat ja V-käyrä nousee huippulukemiin, niin milläs siinä nautit pelaamisesta?
Miikka Lehtonen
Osallistu myös kilpailuihimme:
Lue myös
Resident Evil: Operation Raccoon City (PC, PS3, Xbox 360)
Resident Evil: Revelations (3DS)
