Left 4 Dead 2 (PC, Xbox 360)

04.12.2009 16:30 Miikka Lehtonen

On vaikea uskoa, että siitä on vain vuosi, kun Left 4 Dead näytti pelaajille ympäri maailman, että zombikauhusta saa aikaan pahuksen hyviä pelejä. On vielä vaikeampi uskoa, että yleensä pienen ikuisuuden peleihinsä käyttävä Valve on puskemassa ulos jatko-osaa jo nyt. Voiko vuodessa saada aikaan mitään muuta kuin ylihintaisen lisälevyn?

Left 4 Dead sai viime vuonna aikaan melkoisen kohun kun pelaajat huomasivat, että zombivetoinen co-op oli pirun hauskaa ja jännittävää puuhaa. Aidon zombi-viruksen tavoin myös Left 4 Dead valtasi nopeasti haltuunsa ainakin meikäläisen kaverilistan, eikä infestaatio ole vieläkään päästänyt kaikkia otteestaan.

Itse alkuperäisen pelin puhki edestakaisin pelanneena otin kesällä vastaan riemuiten uutiset siitä, että Valve valmistautui julkaisemaan pelille näin pian jatko-osan. Hei, lisää Left 4 Deadia missä tahansa muodossa on hyvä juttu! Mielipiteitä löytyi kuitenkin toisenkinlaisia.

Monet olivat sitä mieltä, että Left 4 Dead 2 oli suoranainen keskarin osoitus kohti Valven faneja. Jatko-osa näin pian? Eihän ykköseenkään julkaistu juuri yhtään ladattavaa lisäsisältöä! Left 4 Dead 2:n ominaisuudet kuulostivat myös monien mielestä siltä, että nyt yritettiin vedättää ja kunnolla. Vaan kävikö näin?

Etelän helteessä

Left 4 Dead 2 ei ole nimestään huolimatta jatkoa alkuperäiselle pelille, vaan tapahtuu samaan aikaan sen rinnalla. Alkuperäisen pelin tiimin käydessä omaa taisteluaan toinen neljän selviytyjän porukka sissittelee etelävaltioissa. Gumbo tuoksuu, räme rämisee ja aurinko paahtaa kun neljä oman paikkansa stereotyyppiä taistelee selviytymisestään.

Eteleän rempseät stereotyypit eivät kuitenkaan ole se suurin uudistus, sillä eiväthän ne luonnollisesti tarjoa peliin mitään merkittävää uutta – paitsi Coachin muodossa vihdoin hahmon, johon meikäläinen voi kunnolla samaistua.

Neljä hahmoamme taistelevat tiensä läpi viiden uuden nelikenttäisen kampanjan, jotka sijoittuvat hahmojensa tavoin sangen sterotyyppisiin, ettei jopa kliseisiin etelävaltioiden maisemiin. Eräässä kentässä taistellaan kiertävässä tivolissa, toisessa rämmitään läpi hurrikaanin pitkin sokeritehtaan raunioita ja kolmannessa ihmetellään zombi-invaasiota keskipäivän paahteessa pienen joenvarsikaupungin kaduilla ja laitureilla.

En suinkaan nostanut esiin auringonpaahteista rantakaupunkia ja vesisateen peittämää sokeritehdasta sattumalta, sillä tämän kaltaiset sääilmiöt ovat eräs pelin suurimmista uudistuksista. Kun tarjolla on muutakin kuin alkuillan hämärää, pelimaailma tuntuu heti selvästi elävämmältä ja aidommalta paikalta.

Vaikka auringonpaiste on ihan kivaa vaihtelua, sokeritehtaan hurrikaani on selvästi pelin parasta antia. Välillä sade ja tuuli yltyvät niin voimakkaiksi, etteivät pelaajat näe kahta metriä kauemmas tai edes kuule zombien tai toistensa ääniä. Huikean hienoa. Koska tunnelma kuitenkin oli alkuperäisen pelin vahvoja puolia, tätä käännettä ei voi kuin tervehtiä riemulla.

Arsenaali kasvaa

Kumpikin pelin osapuolista saa käyttöönsä uusia leluja. Selviytyjät voivat vihdoin varustautua melee-aseilla ja onkin hienoa hujauttaa vaikka moottorisahalla viiden zombin torsot riekaleiksi. Tarjolla on myös adrenaliinipiikkejä, boomerin sappea sisältäviä kranaatteja ja kuolleiden elvytykseen tarkoitettuja sähköpedaaleita. Hauskin selviytyjien uudistus on kuitenkin mahdollisuus lipastaa aseisiin vaikka räjähtäviä tai palavia ammuksia.

Kaikkia uusia leluja tarvitaan, sillä vastapuoli on saanut vielä tuntuvampia uudistuksia kolmen uuden erikoiszombin muodossa. Yksi sylkee suustaan happolätäköitä, joilla voi vaikka tukkia hetkeksi käytäviä tai pistää jumiin jääneet selviytyjät todella helisemään.

Toinen on kuin pieni tankki, joka vauhtiin päästyään jyrää selviytyjien läpi tykin kuulan tavoin. Jos joku jää jumiin, niin charger takoo onnetonta uhriaan räsynuken lailla seiniin ja lattiaan. Riemukkain on silti jockey, joka esikuvansa tavoin hyppää uhrinsa selkään ja ratsastaa tällä kuin hevosella konsanaan, vieden uhriltaan ohjauskyvyn.

Kuten aina ennenkin, zombit ovat yksinään vaarallisia mutta oikein ryhmässä käytettynä todellisia helvetinkoneita. Jockey ohjaa yhden pois ryhmästä samalla kun Charger paukauttaa muut selälleen ja spitter peittää kaikki hapolla. Siihen päälle vielä horden hyökkäys ja se onkin sitten wipe.

Wipeistä puheen ollen en voi olla toteamatta, että Left 4 Dead 2 on vaikea peli. Aivan järkyttävän. Jo yksinpelissä ja co-opissa tulee jatkuvasti vastaan tilanteita, joissa peli heittää niskaan horden ja pari tai kolme erikoiszombia. Tai miltä kuulostaisi kahden tankin yhtäaikaishyökkäys? Tai puoli tusinaa noitaa ripoteltuna pitkin yhtä taloa?

Pelissä on myös uudenlaisia kohtauksia, joissa pelaajien pitää taistella tiensä läpi miltei loputtoman horden päästäkseen vaikka sammuttamaan tivolin toisella laidalla pyörivän ja zombeja houkuttelevan karusellin, tai ylittääkseen ruuhkaisen ja hälyttäviä autoja täynnä olevan moottoritiesillan.

Nämä ovat myös niitä kohtia, joissa uusittu ja entistä V-mäisempi tekoälyn ohjaaja järjestää yllä kuvattuja kakkakepposia. Useampi pelisessioistamme päättyi turhautuneeseen kiroamiseen, kun lopputaistelu meni haastavasta mahdottomaksi vaikkapa kahden tankin ja 50 pikkuzombin hyökkäyksen ansiosta, tietenkin juuri kun olimme voittamassa. Tuntuukin siltä, että peli on suunniteltu veteraaneille, joiden mielestä alkuperäinen Left 4 Dead oli liian helppo. Nyypät siis varokoon.

Uusia pelimuotoja

Jos tavanomainen co-op ei miellytä, tarjolla on muutakin. Ensinnäkin jokaisen pelin kampanjoista voi nyt pelata läpi niin, että toinen ihmistiimi komentaa zombeja. Tämä on suuri ero verrattuna alkuperäiseen, joka sai vastaavan ominaisuuden vasta aivan Left 4 Dead 2:n kynnyksellä.

Pelitilojakin on uusittu. Aiemmat toki löytyvät, mutta suoranaista uutta on scavenge-pelitila, joissa pelialue on normaalia rajatumpi, eikä tarkoituksena ole enää pyrkiä mihinkään, vaan kerätä alueelta bensakanistereja keskellä sijaitsevaan generaattoriin. Jokainen kerätty kannu pidentää hieman aikarajaa, mutta zombeja riittää. Jos parin tunnin kampanjasessio kuulostaa liian pitkältä, Scavenge on erittäin hauska makupala.

Uutta on myös realism, joka ei niinkään ole uusi pelitila, vaan vipu, jolla peliään voi vaikeuttaa entisestään. Realism-tilassa kaatuneet pelaajat pitää elvyttää elvytyspedaalien avulla ja zombit pysähtyvät vain päälaukauksilla. Realism osoittautui tosin sen verran haastavaksi, että itse jätimme sen suosiolla odottamaan sitä hetkeä, kun Left 4 Dead 2 tuntuu liian helpolta – mihin voi mennä hetki.

Vain sosiaalisille

Moni on ihmetellyt kommenteissa, miksi Left 4 Dead 2:n arvostelu viipyy sen verran kun se nyt teki. Syy tähän on helppo: halusin punnita harvinaisen tarkkaan pelin lopullisen arvion tiedostaen ne odotukset – positiiviset ja negatiiviset – joita monet siihen kohdistivat ennakkoon.

Yksi asia on selvä: Left 4 Dead 2 ei ole halpa rahastus, joka olisi voitu julkaista DLC:nä. Ei ainakaan mitenkään järkevästi. Uutta sisältöä on valtava määrä ja lisäksi taustalla pyörivää moottoria ja directorin tekoälyä on muokattu sen verran radikaalisti, että olisi kohtuutonta odottaa saavansa tätä kaikkea pikkurahalla. Erikseen ostettuna kaikelle pelin sälälle kertyisi hintaa varmasti saman verran kuin nytkin, ellei enemmänkin.

Peli on siis hintansa väärti, mutta ei automaattisesti, eikä kaikille. Kuten jo mainitsin, Left 4 Dead 2 ei tunnu niinkään jatko-osalta, kuin ehkä jonkinlaiselta Left 4 Dead Extreme Editionilta, sen verran haastavampi peli on. Hyvien pelaajien kesken pelatussa co-op-kampanjassa uudistus on tervetullut, sillä vanhasta pelistä oli haaste kadonnut jo aikaa sitten.

Jos kuitenkin pelaat yksin tai yleensäkin tekoälyn tukemana, peli tulee luultavasti turhauttamaan enemmän kuin riemastuttamaan. Director on sen verran pirullisempi kuin ennen, että game over –ruutu tulee aivottomien tiimikaverien kanssa vastaan vähän väliä. Kun näin käy, edessä on joskus joka vartin takapakki, mitä ei voi pitää mitenkään kohtuullisena.

Jostain oudosta syystä ongelma tuntuu entistä pahemmalta nimenomaan Xbox 360:lla, jonka director tuntuu heittelevän eteen kakkakepposia PC-versiota enemmän. Kun tähän lasketaan mukaan se, että niin hyvä kuin se onkin, pad-ohjaus ei ole hiiren ja näppiksen veroinen, 360-versio tuntuu suorastaan epäreilun vaikealta. Muuten käännös on oikein mainio. Grafiikka on kelvollista, ruudunpäivitys oikein vikkelää ja tekniikka muutenkin kunnossa.

Tämä asettaakin arvostelijan ikävään välikäteen, sillä Left 4 Dead 2:n yksinpeli ei saanut minusta irti suuria hurraa-huutoja. Se on väärällä tavalla vaikea, pitkiä kampanjoita on tylsä pelata yksin ja tiimikaverien tekoäly on luokaton, siis niin luokaton että usein kolme muuta kaveria seisoo vieressä katsomassa kun charger hakkaa ihmispelaajan hengiltä eväänsä heilauttamatta. Mutta…

Left 4 Dead 2:ta ei ole oikeasti suunniteltu yksinpeliksi. Kyse on niin puhtaasta co-op-pelistä kuin vain olla voi. Hyvien ihmispelaajien kanssa nautittuna peli onkin edelleen mitä parhainta viihdettä, jopa parempaa kuin alkuperäinen. Näin ostopäätöstä pohtiessaan kannattaakin miettiä myös seuraavaa kysymystä: tunnenko kolme muutakin pelin omistajaa, joiden kanssa haluan pelata? Jos vastaus on kyllä, myös ostopäätös kannattaa.

Tekijä: Valve
Julkaisija: Valve / EA
Testattu: PC: Windows 7 x64, Intel Core 2 Duo E6600, Radeon HD4870, 4 Gt keskusmuistia / Xbox 360
Saatavilla: PC, Xbox 360
Laitevaatimukset: Windows XP, Pentium 4 3.0GHz, 1 Gt keskusmuistia (2 Gt Vistassa), DirectX 9.0c -yhteensopiva näytönohjain, joka tukee Shader Model 2.0:aa.
Pelaajia: 1-8 (lähiverkko, Internet)
Pelin kotisivu: http://www.l4d.com/
Miikka Lehtonen

Nam nam!

Toinen mielipide

Left 4 Dead 2 on toinen vuoden kahdesta boikottipelistä. Vaikka debatti ensimmäisen, arvaatte varmaan mihin viittaan, ympärillä jatkuukin todennäköisesti hamaan tulevaisuuteen saakka, voidaan keskustelu Valven zombimätön ympärillä lopettaa suosiolla. Kyse on nimittäin aidosti tunnelmallisesta ja vauhdikkaasta pelistä.

Zombit eivät ole teknisesti ottaen edes eläviä kuolleita, vaan 28-sarjasta tuttuja raivotautisia vahvistettuna entistä kattavammalla kokoelmalla tavallista vaarallisempia mutantteja. Raato vai taudinkantaja, sillä ei lopulta ole suurempaa väliä.

Kun peto katsoo syvälle silmiin ja kysyy vienosti ”saanko haukata palan aivojasi”, on paras tarjota vaihtoehtolounaaksi vaikka pesäpallomailaa. Nälkäisten almun anojien määrän lähestyessä viittäkymmentä kaipaa karskimpikin karju vierelleen jo kaveria.

Kyse onkin edeltäjänsä tavoin puhtaasta moninpelistä. Yksin bottien kanssa sisältö kelpaa lähinnä harjoitteluun, mutta nettiveikkosten seurassa samojen kenttien jauhamista jaksaa kerta toisensa jälkeen.

On mukava huomata, kuinka pelimekaniikka ohjaa yhteistyöhön melkein huomaamattomasti. Jos lauma vyöryy niskaan kahdelta suunnalta ja kaveri ampuu jo vasemmalle, ei normaalihoksottimilla varustettu soturi tarvitse juuri kommunikaatiota suunnatakseen haulikkonsa oikeaan. Hei, nyt jo tehdäänkin yhteistyötä. Kuolo korjaa sooloilijan nopeasti, joten vierustoveri kannattaa pitää pelikunnossa.

Sanomattakin on selvää, että nettiseura on kuin se Tom Hanksin maailmankuuluksi tekemä suklaarasia. Parhaimmillaan porukka hitsautuu yhteen kuin ikänsä toisensa tunteneet, kaveri autetaan pulasta eikä ketään jätetä jälkeen. Toisessa ääripäässä ovat sitten putkinäköiset sooloilijat ja todelliset kiusantekijät, joiden peli-ilo kumpuaa toisten kokemuksen tahallisesta tuhoamisesta.

Väliin jää sitten kokemus, jota voisi kuvailla parhaiten sanalla realistinen. Yhdessä ollaan, koska on pakko ja pulaan joutunut pelastetaan, jotta itse saisi luottaa samaan turvaan. Tilanteen käydessä kovin tukalaksi oma selviytyminen nousee kuitenkin tärkeimmäksi. Kun itse jää zombilauman alle haikailemaan taivaalle katoavan helikopterin perään, nousee mieleen harmistuksen lisäksi oivallus. Näinhän siinä oikeastikin kävisi.

Hieno pelihän Left 4 Dead 2 on, varsinkin tuttujen kanssa pelatessa. Ihmispelaajien housuissa pelottaa oikeasti, zombijoukkueen jäsenenä ei niinkään. Synnyn, teen vauriota ja kuolen -sykliä toistaessa tunnelma ei pääse nousemaan yhtä korkealle kuin henkikultansa puolesta taistelevaa ihmishahmoa ohjatessa. Samaa vikaa taisi löytyä jo sarjan ensimmäisestä osasta.

Vauhtia, verta ja kauhua sisältävä paketti ei ehkä nouse ihan vuoden peliksi, mutta kampanjan mittaisina satunnaisannoksina teos maistuu makealta. Siinä nimittäin lepää sekä sielu että mieli, kun raskaan työpäivän päätteeksi maalaa Amerikan syvän etelän häpeilemättömän verenpunaiseksi.

Juho Anttila