Legend of Grimrock (PC)

13.04.2012 13:50 Henri Heikkinen

Tekijä: Almost Human
Julkaisija: Almost Human
Testattu: PC Windows 7, Core 2 Q6600, 4 Gt muistia, Geforce 470 GTX 1280 MB
Saatavilla: PC
Laitevaatimukset: PC: Windows XP tai uudempi, 2 Ghz Core 2 Duo tai vastaava prosessori, DX9c – yhteensopiva näytönohjain 512 MB muistilla ja shader 3.0 -tuella, 1 Gt kiintolevytilaa, 2 Gt muistia.
Pelaajia: 1
Pelin kotisivu: www.grimrock.net
Arvostelija: Henri Heikkinen

Joskus neljännesvuosisata sitten ilmestynyt Dungeon Master -roolipeli oli jotain todella uutta ja ihmeellistä. Reaaliaikainen ensimmäisen persoonan luolastoseikkailu, jossa taistelu ja muu interaktio hoidettiin uudella tavalla – hiirellä. Tekniikka rajoitti liikkumisen 90 asteen kulmiin, mutta se ei menoa haitannut. Peli ei ollut pelkästään teknologinen edisysaskel, vaan sisälsi myös huomattavasti sisällöllisiä oivalluksia ja määritteli kokonaisen peligenren.

Dungeon Masterin jälkiliukkailta syntyi 90-luvun kulta-aikoina paljon loistavia pelejä kuten Eye of the Beholderit, Wizardryt, Might & Magicit (ei se Heroes of Might and Magic mitä nykyään pelataan) ja henkilökohtainen suosikkini Lands of Lore. Kaikki hyvä kuitenkin päättyy aikanaan ja genre pikkuhiljaa kuoli pois, tai oikeammin kehittyi Skyrim kaltaisiksi eepoksiksi. Monet näistä klassikoista löytyvät muuten Good Old Games –verkkokaupasta edullisina digilatauksina.

Legenda on täyteläisen hienostunut

Grimrock käynnistyy tarkoituksellisen kliseisesti, kun neljä vankia tuupataan munasillaan Grimrock –vuoren vankityrmään, josta kukaan ei koskaan ole paennut. Sankariryhmän voi rakennella itse kolmen hahmoluokan ja neljän rodun valikoimasta, tai ottaa valmiiksi tarjottu perussetti. Rotukavalkadi koostuu ihmisestä, minotaurista, liskomiehestä sekä kärpäsmiehestä (ts. insektoidi).

Ammatiltaan vuoren sisään heitetyt rikolliset ovat joko taistelijoita, varkaita tai velhoja. Jokaisella rodulla on se luokka johon hän parhaiten sopii, paitsi yleismiesjantunen Ihmisellä. Hahmoilla on luonnollisesti erilaisia luokasta riippuvia ominaisuuksia, joihin tasonnousujen yhteydessä laitetaan pisteitä. Matkan varrelta löytyy luonnollisesti erilaisia aseita, varusteita ja kilkkeitä joita hahmot seikkailussaan käyttävät.

Jo ensimetreistä lähtien peli tuntuu äärimmäisen tutulta. Seinältä otetaan soihtu, maasta kivi, nappia painamalla seinä avautuu ja laittamalla oikeiden laattojen päälle esineitä tapahtuu jotain jännää. Jos grafiikka ei olisi lähestulkoon viimeisten standardien mukaista, voisi kuvitella pelaavansa emulaattorilla jotain vanhaa klassikkopeliä.

Grafiikan ohella myös kreivi Stakulan työstämä musiikki ansaitsee erityiskiitosmaininnan. Mahtipontinen intromusiikki saa pelin vaikuttamaan heti käynnistyksessä kokoaan suuremmalta. Varsinaisen luolakomppauksen aikana äänimaailma koostuu erilaisista luolaston luonnonäänistä, jotka luovat erinomaisen tiiviin tunnelman. Tätä peliä ei ole mieltä pelata ilman ääniä. Lähestyvä vihollinen on tunnistettavissa äänestä, samoin salaluukun aukeaminen tai ansan laukeaminen.

Legendassa on korkea kantavierre

Legend of Grimrockin kasariperintö näkyy myös sisällössä. Nykymallin mukaista kädestäpitämistä ei ole, vaan pulmat on ratkaistava ennen etenemistä. Jotain kertonee, että kyselyjen jälkeen Almost Humanin kaverit laittoivat lehdistölle vinkkisivuston, josta saa vihjeitä jumiin jäädessään. Pääsiäisen pelisession aikana minulla meni useammankin kerran toivo pelin parissa, mutta ylösnousemuksen jälkeisen aamuna löytyi aina se oikea etenemistapa.

Hieman kritiikkiä voisi kyllä antaa pulmien suunnittelusta. Mielestäni pelissä on turhan paljon sellaisia “missä Jallu luuraa” –hetkiä, joissa etenemisreitti löytyy lähinnä tamppaamalla seiniä sentti kerrallaan. Toki kyse on myös osittain omasta typeryydestäni ja konsolipelien pehmentämästä aivokudoksesta. Vastaavasti mukana oli muutama sellainen, jonka ratkaisusta tuli mukavaa onnistumisen iloa.

Luolakomppauksesta kun on kyse, on mukana toki vähintäänkin riittävä määrä vihollisia. Luurankolegioonat, myrkkyhämähäkit ja tuliset demonit partioivat luolastoa ruutu kerrallaan 90 asteen kulmissa kääntyillen. Myös jo kaksikymmentä vuotta sitten vihaamani vihreä lima on päässyt peliin mukaan. Vihollisiin olisin toivonut vähän enemmän vaihtelua, sillä nyt uuden vihollistyypin kohtaaminen on aina eräänlainen kohokohta. Paitsi jos vastassa on limaa.

Taistelu hoituu näppärästi aseita klikkailemalla ja viholliset lakoavat kun niiden ympärillä jaksaa pyöriä, eikä jää tuleen makaamaan. Neljän ryhmästä kun vain ensimmäiset ottavat kontaktia viholliseen. Taistelun jälkeen (tai kesken taistelun) mennään luonnollisesti nurkan taakse nukkumaan, kunnes kaikki ovat taas iskukunnossa.

Mättö ei ole kuitenkaan pelkkää ruusuilla tanssimista. Voi sitä paniikin tunnetta kun kuulee oven takanaan menevän lukkoon, huomaa tulleensa hämähäkkien piirittämäksi ja lyönnin sijasta painaa väärää nappia, jolloin ase lähtee pois kädestä. Kuolema korjaa huolimattoman soturin nopeasti, mutta onneksi matkan varrelta löytyy henkiinherätyskristalleja.

Taistelumekaniikka ei tarjoa mitään nykypäivän herkkuja, kuten useammalla aseella taistelu tai monimutkaisten näppäinyhdistelmien takana olevat erikoisliikkeet. Loitsimisen suhteen Almost Human on tehnyt mielestäni ihan innovatiivisen oman systeemin. Loitsut naputellaan hiirellä eri riimuyhdistelmistä, eikä niitä laitella pikanäppäimen taakse.

Legendan jälkimaku on kevyen humalainen

Uusien ideoiden loppuessa ovat vanhojen klassikkopelien uudelleenlämmittelyt olleet viime aikoina tapetilla. Harva on kuitenkin niin pöljä, että lähtee kopioimaan 80-luvun pelimekaniikkaa sellaisenaan. Onneksi kotimaisen Almost Human –studion kaverit ovat. Pelimekaniikaltaan ja pelisuunnittelultaan täysin uskollinen kasaripeli niin hyvässä kuin pahassa osoittaa, että pyörää ei aina kannata keksiä uudelleen. Aika ei ole sittenkään kullannut dementikon muistoja, vaan perinteinen pelityyppi toimii yhä.

Kaikkien virtaviivaistuksien sijaan tämä on juurikin se tyyli millä vanhoista peleistä tehdään uudisversiot. Mietitään, että miksi peli oli silloin junnuna niin hyvä, ja tehdään siitä sellainen. Suuren julkaisijan markkinatiimi olisi varmasti casual-yleisöä karkottavana poistattanut 90 asteen kulmat, puzzlet ja ansaluukut. Lisännyt avoimen maailman, keskusteluja, grindausta, farmausta, kauppaa ja moninpelin. Sitten tekijätiimi ihmettelisi, että miksi paska Skyrim-klooni ei saakaan huippuarvosteluja.

Viidentoista euron peliksi Grimrockissa on ajallisesti pelattavaa enemmän kuin tarpeeksi, mutta sisältö jäi kieltämättä hieman laimeaksi. Aivan kuin legendaani olisi vähän vedellä lantrattu. Olisinkin toivonut vähän enemmän sälää aina aseista ja vihollisista hahmojen naamagrafiikkoihin. Oikeastaan eniten olisi auttanut jonkin olemassa olevan lisenssin hyödyntäminen. Lisäosaa on kuitenkin tulossa ja tiimi ottaa varmasti pelaajien kommentit huomioon.

Nykyisessä työssäni opettajana turhaudun välillä kun “jonnet ei muista”. Liian moni pelialan ammattilaiseksi havitteleva nuorukainen ei tunne niitä klassikkopelejä, joista aina puhutaan. Ehkä Grimrock voisi olla maitoparroille sellainen kevyt huume, josta porttiteorian myötä päätyy pian pelaamaan alkuperäistä Dungeon Masteria. Tiedä häntä, mutta ainakin itselleni jäi sellainen nälkä päälle, että taidan asennella Lands of Loren pitkästä aikaa koneelleni.