Legendary (PS3, 360)

02.01.2009 18:00 Miikka Lehtonen

Pelihistoria on täynnä tapauksia, joissa hyvä idea ja huono toteutus ovat kulkeneet käsi kädessä alttarille kuin sisäsiittoiset punaniskat konsanaan. Aidon esikuvansa tapaan seurauksena on lapsukainen, jota edes sen äiti ei voisi rakastaa.

Näin käy myös Legendaryn tapauksessa. Mitä huikein peli-idea on saanut tuekseen umpisurkean toteutuksen. Näin pelattavaksi ilmestyy peli, joka rasittaa, masentaa ja itkettää jo alkuhetkeiltään saakka.

Legendaryn peli-idea on todellakin mitä huikein. Onneton sankarimme onnistuu avaamaan Pandoran lippaan ja näin vapauttamaan maailmaan kaikki mytologian pedot. Hetken päästä New Yorkin taivaat ovat täynnä aarnikotkia, kaduilla kulkee demoneita ja ihmissudet syövät ihmisiä viemäreissä. Jumangegga, antakaa MP5 ja päästäkää minut irti!

Into ei kuitenkaan kestä pitkään, sillä peli ei hyödynnä mahtavaa alkuasetelmaansa juuri millään tavalla. Toki viholliset näyttävät mytologian örmelöiltä – joskin PlayStation 2 –pelistä nostetuilta örmelöiltä – mutta itse peli etenee prikulleen samalla tavalla kuin kaikki kymmenet tusinaräiskinnät ennen sitä.

Kehitystiimi ei ole myöskään uskonut omaan ideaansa, sillä jo alkumetreillä mukaan heitetään Paha Hallituksen Erikoisjoukko, joka jahtaa pelaajaa. Näin monissa kentissä taistellaan puhtaasti ihmisiä vastaan alitehoisilla aseilla ja rajoittuneella pelimekaniikalla. Jipii.

Ongelmien paraati

Pelin ongelmat ulottuvat vaisua grafiikkaa ja tylsiä hirviöitä pitemmälle, sillä peli onnistuu tyrmistyttämään ja hämmentämään joka välissä. Tyypillisessä kohtauksessa pelaaja seisoo romupinojen ja raunioiden keskellä tavoitteenaan ”avata ovi”. Mikä ovi? Missä? Peli ei kerro. Miten sinne pääsee? Valitsemalla sen yhden ainoan reitin loputtomien romulabyrinttien läpi, sillä sankarimme ei osaa esimerkiksi kiivetä polvenkorkuisten romupinojen yli.

Legendaryn sisäinen logiikka jaksaa myös hämmästyttää. Kun pelaaja kohtaa ensimmäistä kertaa ihmissuden, peli neuvoo, ettei susi pysy kuolleena, ellei sen päätä irroita. Hei, sehän sopii! Saimmehan kuitenkin juuri pari huonetta sitten kirveen! Kirves ei kuitenkaan tee mitään. Ei vaikka suden hakkaisi kumoon sillä. Ei vaikka sillä yrittäisi hakata kaatuneen suden päätä irti. Lopulta örmö tuupertui kun osuin kirveelläni vahingossa lähellä olevaan tynnyriin, joka räjähti.

Pandoran lippaan avaamisen myötä pelaaja sai myös taikavoimia, joilla hän voi imeä kuolleiden vihollisten sielut sisäänsä ja käyttää näitä loitsujen heittelyyn. Loitsuilla voi esimerkiksi tuuppia vihollisia kauemmas tai parantaa itseään. Kiva idea, mutta nämä – ja monet muut toiminnot – on sijoiteltu samojen näppäinten taakse. Kasvoille höökivä ihmissusi ei lennäkään pois, koska peli tulkitsi napin painalluksen yritykseksi parantaa sitä puuttuvaa kestopisteprosenttia ja näin tulee turpaan tauotta.

Mikäli kehitystiimi olisi ymmärtänyt mitään käyttöliittymän suunnittelusta tai pelin rytmityksestä, Legendary olisi voinut olla ihan passeli perustason räiskintäpeli, sellainen uusi Haze. Näin ei kuitenkaan tapahtunut, joten tuloksena on peli, jossa kaikki on hankalaa, työlästä ja rasittavaa. Peli ärsyttää, turhauttaa ja väsyttää jo alkumetreiltään saakka, joten en keksi yhtään hyvää syytä pelata sitä, kun markkinoilla on kirjaimellisesti kymmeniä parempia räiskintäpelejä.

PC-version arvostelu: Legendary (PC)

Tekijä: Spark Unlimited
Julkaisija: Gamecock
Testattu: PlayStation 3, Xbox 360
Saatavilla: PlayStation 3, Xbox 360
Pelaajia: 1
Pelin kotisivu: http://www.legendarythegame.com/
Miikka Lehtonen