Lightning Returns: Final Fantasy XIII (PS3, Xbox 360)

26.04.2014 16:36 Julius Jämsén

Tekijä: Square Enix
Julkaisija: Square Enix
Testattu: PlayStation 3
Saatavilla: PlayStation 3, Xbox 360
Pelaajia: 1
Pelin kotisivu: http://www.lightningreturns.com
Arvostelija: Julius Jämsén

Pelin nimikin vihjaa, että nyt ollaan kaukana Final Fantasyn juurilta. Lightningin on aika viedä XIII:n saaga loppuun pelissä, joka ei juonellisesti lisää sarjaan oikeastaan mitään.

Lightning herätetään vuosisatoja kestäneiltä päiväuniltaan juuri ennen maailmanloppua. Hän saa uuden roolin Jumalan Pelastajana, myyttisenä sankarittarena, jonka tehtävä on tuoda armahdus sieluille ja saattaa ne uuteen maailmaan. Suunnitelmassa on kuitenkin pieni ongelma, sillä jumala on aikatauluttanut suunnitelmansa heikosti ja tarvitsee lisäaikaa. Onkin kätevää, että sieluja keräämällä raahataan myös maailman viimeistä käyttöpäivää tulevaisuuteen.

Tällä minuutissa selitetyllä juonella oikeutetaan seuraavat kolmekymmentä tuntia enemmän tai vähemmän yhdentekeviä sivutehtäviä. Rauhan ihmisten sieluille Lightning tuo muun muassa käymällä treffeillä, hankkimalla viinaa alkoholistille ja ostamalla asustekaupan tyhjäksi. Näiden perinteisten jumalallisen pelastajan puuhien lisäksi peli tarjoaa toki myös perinteisiä ”tapa vihollinen x kertaa y” –tehtäviä.

Jokaiselle neljälle alueelle, joista kaksi ovat kaupunkeja ja kaksi laajempia metsiä, sekä näitä kaveeraavat aavikkoalueet on omat päätehtävänsä. Ne sisältävät kolme osaa: ensiksi tutkitaan mystistä tapausta, toiseksi huomataan jonkun menneisyydestä tutun hahmon liittyvän tapaukseen ja kolmanneksi joko vedetään menneisyydestä tuttua hahmoa pataan, tai muistutetaan yhteistyön voimalla kolmannelle osapuolelle kaapin sijainnista. Päivien välissä juonta kuljetetaan välianimaatioilla, joissa häiritsevän paljon Lightningin siskoa muistuttava Lumina vihjailee Lightningin olevan sokea kokonaiskuvalle. Sankarittaremme tätä pohtiessa, on pelaaja jo arvannut millainen on juonen loppu. Pääjuoni onkin yhtä paksu ja läpinäkyvä kuin tuorekelmu.

Otithan varavaatteet mukaan?

Taisteluissa Lightning löytää sisäisen muotisuunnittelijansa. Yksinäisellä matkallaan neito näet täyttää kaikki perinteiset roolipeliroolit, sillä kerrastoa vaihtamalla sankarittaresta löytyy niin maagi kuin lähitaistelijakin. Muuntautuminen tulipalloja tanssiaispuvussa heittelevästä maagista maastohousuissa puukottavaksi ninjaksi on teorian tasolla melkein toimiva. Harmittavasti toteutus vesittää mahdollisen potentiaalin.

Kerralla Lightning voi ”pukeutua” kolmeen eri asuun, joista jokaiseen on sidottuna neljä kykyä ja statistiikkoja parantavaa asustetta. Taistelussa kullakin kolmesta asukokonaisuudesta on oma mittarinsa, jota kukin kyky kuluttaa oman määränsä. Heikkoa vahinkoa yhteen kohteeseen tekevä miekansivallus on ”halvempi” kuin koko kentän räjäyttävä tulipallo.

Jossain syvällä saattaa olla tasapainoinen ja monipuolinen taistelumekaniikka, mutta se on piilotettu erittäin perusteellisesti. On hyvä, ettei yksittäisten kykyjen kehittämiselle ei ole annettu painoarvoa, sillä Stagger-mekaniikka ja vastustajien heikkouksien painottaminen pakottavat pelaajan varautumaan kaikkeen. Kuoleman korjatessa ensimmäinen muutos on asukokonaisuuksien ja kykyjen vaihtaminen vastustajan heikkouksia vastaaviksi.

Joku viisaampi voi kertoa minulle, miksi minun maagillani on pakko olla miekka ja kilpi. Ehkä kehittäjät ymmärsivät itsekin, että asukokonaisuuksien keskittäminen akselin maagi-lähitaistelija päihin ei vain ole mahdollista. Vastustajan ollessa lähes poikkeuksetta heikompi jompaakumpaa kohden, on varmempaa pukeutua ”vähän kaikkeen”: jokainen maagi tarvitsee fyysisen lyönnin ja päinvastoin. Muuten taistelussa huomaa äkkiä ettei yhdestä tai kahdesta asukokonaisuudesta ole mitään apua.

Kokemus on yliarvostettua

Final Fantasy ilman kirjainyhdistelmää ”exp” on todellisuutta, eikä se ole hyvä asia. Perinteisen vihollislauman grindaamisen sijasta Lightning kehittyy pelastamiensa sielujen myötä. Jokainen sivutehtävä antaa hieman lisää healthia sekä fyysisiä ja/tai maagisia voimia, kun taas päätehtävät palkitsevat runsaammin. Sivutehtävistä kertyjät edut ovat kuitenkin merkittäviä ja saapa niistä laskujeni mukaan tarpeellisia lisäpäiviäkin.

Mitä kaaoksen luomien olentojen teurastaminen sitten hyödyttää? Joko mainitsin pelin sisältävän kymmeniä ”tapa vihollinen x kertaa y” –tehtäviä? Jos ostoslistaltasi ei löydy eteen hyppäävän kummajaisen päänahkaa, voit vain kiertää olennon hieman kauempaa ja jatkaa matkaasi.

Ihan kivan näköinen

Graafinen ulkoasu on sentään jokseenkin kunnossa. Mistään nykysukupolvesta viimeisiä tippoja irti puristavasta mestariteoksesta ei ole kysymys. Ulkoasu on tasavarmaa ”ihan ok” –luokkaa. Pieniä ongelmia siellä täällä mutta ei mitään maailman loppua aiheuttavaa. Bugeja ei vastaan tullut, vaan suurimmat harmistuksen aiheuttajat ovat puhtaasti suunnittelijoidensa ajatusvirheitä.

Joissain tilanteissa vain näkee kuinka kehittäjiä on laiskottanut. Pelissä on esimerkiksi mahdollisuus metsästää kukin vihollistyyppi sukupuuttoon ja jokaisen lajin viimeinen on erikoisvahva yksilö, jonka merkkinä tämän yksilön päälle on heitetty ämpärillinen pinkkiä talomaalia. Söpöimmillä palleroilla tällaisen ratkaisun vielä ymmärtäisi mutta, kun luolastossa vastaan astelee vaaleanpunainen kaksimetrinen luuranko, alkaa vitsi käydä vanhaksi.

Kello käy

Koko pelin idea pyörii vahvasti vuorokausirytmin ympärillä. Yleensä vaikutukset ovat todella väkinäisiä: öiset saalistajat vielä ymmärtää, mutta miksi kaupungin slummit ovat suljettuna päivisin? Ja miksi hädissään lääkettä tarvitseva nukkuu 14 tuntia vuorokaudesta? Vaikka hukattu potentiaali onkin selvästi pelin teema, on surullista että, niinkin monimuotoinen mahdollisuus, kuin oman vuorokausirytmin sisällyttäminen peliin, on käytetty täysin pelaajan ärsyttämiseen.

Jos onnistuu kuitenkin kuluttamaan päivänsä loppuun, vaikka nukkumalla neljä päivää majatalossa, peli aloittaa itsensä automaattisesti New Game + -muodossa. Vaikka Chocobolla ratsastaminen on aina mahtavaa ja osa sivutehtävistä on mielenkiintoisia, ei tätä toiseen kertaan pysty pelaamaan. Helmet vain uppoavat keskinkertaisuuden valtamereen.

Ongelma arvostelussa on se, että peli tekee sen mitä sen on tarkoituskin. Grafiikka ja musiikki ovat ”ihan ok”, tarinat ovat ”ihan ok” ja pelimekaniikka on ”ihan ok”. Peli on melkein, muttei aivan, täysin jotain muuta kuin Final Fantasy. Mikäli pelistä olisi karsittu pois yksi kaupunki, puolet päätehtävästä ja kaikki ”rukousten taululta” saadut sivutehtävät, jotka ovat tasoa ”tarvitsen tuhat kanan päätä koska lapio”, olisi jäljellä loistava kymmenisen tuntia kestävä pelikokemus. Tällaisenaan olisi Lightningin paluu tullut jättää tekijöidensä pöytälaatikkoon maatumaan. Toisaalta mikäli Lightningin puuhat kiinnostavat, eikä odota suurta eeppisyyttä, ei varmasti tule pettymäänkään.