Limbo (Xbox 360)
Tyttö, joka on kateissa. Poika, joka tahtoo löytää siskonsa. Maailma pelkkiä harmaan sävyjä elämän ja Helvetin välillä. Petollinen hiljaisuus, joka kätkee taakseen kuolettavan ansan toisensa jälkeen. Uni, tai paremminkin painajainen, josta ei tahdo herätä.
Limbo rakentuu samoista aineksista lukuisien muiden indiepelien kanssa. Tasohyppelyä, fysiikkamoottori ja puzzleja. Mutta kun liimana käytetään huikeaa tunnelmaa ja aitoa rakkautta, on lopputulos enemmän kuin osiensa summa.
Tarinaa ei juuri yllä mainittua enempää selitellä. Se, mitä todella tapahtuu ja missä oikeasti ollaan, jää pelaajan oman tulkinnan varaan. Missä Limbo oikeasti sijaitsee? Onko päähenkilö elävä vai kuollut? Onko toivoa enää jäljellä vai odottaako sankaria vain loputon pimeys? Kuten kaikessa hyvässä taiteessa, vastauksia ei tarjoilla valmiiksi pureskeltuina. Sen sijaan pääosaan nousee tunnelma.
Mustan eri sävyt
Kuvatkin sen kertovat. Limbo on synkkä, sanan kaikissa merkityksissä. Värit on pesty pois kokonaan, jäljellä on mustaa, valkoista ja harmaata. Hahmotkin ovat pelkkiä silhuetteja sumun peittämässä maailmassa.
Matka on aavemainen, pelottava, ahdistavakin, mutta myös äärimmäisen kaunis. Pinnan alta löytyy yksityiskohtia. Välitila ei ole eloton, mutta harva vastaantulija on ystävä. Minimalismi toistuu äänimaailmassa. Hiljaisuus kertoo enemmän kuin täysikokoinen sinfoniaorkesteri.
Limbo ei ole peli hätäisille. Liikkuminen on verkkaista. Odottelultakaan ei vältytä. Sivulta kuvattu tasohyppely haastaa rauhoittumaan, miettimään ja odottamaankin. Tästä nauttiminen vaatii kykyä antaa teoksen viedä mukanaan omaan tahtiinsa.
Välillä odotellaan, välillä taas liikutaan aivan hitaasti. Poika ei ole toimintasankari vaan lapsi keskellä outoa ja painajaismaista maailmaa. Pelokas, mutta määrätietoinen. Haavoittuvaisuudessaan sataa aseenheiluttelijaa aidompi sankari.
Julma pieni tarina
Tarina on ehkä synkän kaunis, mutta myös julma. Välitila on täynnä uhkaa. Pohjattomia kuiluja, karhunrautoja, sähköansoja. Eivätkä Limbon asukitkaan ole vaarattomia, puhumattakaan vaikkapa yhdestä pelihistorian pelottavimmista hämähäkeistä. Kun koko maailma muuttuu mekaaniseksi ja kääntyy pelaajaa vastaan, herää väistämättä epäilys siitä, voiko tämä päättyä kuin kyyneliin.
Limbo haastaa pelaajan ajattelemaan. Hätäilyn ja virheiden palkka on kuolema, usein vielä verinen sellainen. Aina ratkaisu tai oikea etenemissuunta ei ole se, mikä ensimmäisenä näytetään. Välillä ratkaisu löytyy palaamalla takaisin omia jälkiään ja katsomalla mikä unohtui, mikä on muuttunut.
Vaikeustaso kasvaa asteittain. Varomaton pääsee hengestään jo aivan alussakin, mutta siinä vaiheessa, kun koko maailma lähtee kääntymään ja painovoimakin temppuilee, otetaan pelaajasta mittaa toden teolla. Ja sitten peli onkin ohi.
Laatu on kestoa tärkeämpää
Loppu on katkeransuloinen ja selittelemätön. Kaunis, mutta kuten niin monessa tällaisessa teoksessa, se myös tulee vastaan liian aikaisin. Limbo on koettu muutamassa tunnissa, parhaimmillaan tai pahimmillaan yhdellä istumalla. Jäljelle jää ovelasti piilotettujen saavutusten metsästäminen tai viimeinen haaste: Koko pelin läpäiseminen ilman taukoja ja kuolemalla korkeintaan viisi kertaa.
Kuten alussa mainitsinkin, Limbo on monella tapaa tyypillinen indiepeli. Megabudjetin puutetta korvataan tyylillä, omaperäisillä ideoilla ja riskinotolla. Eikä indie todellakaan tarkoita heikkoa laatua. Limbo on myös teknisesti erinomainen, lähes virheetön peli.
Pelitunteja euroa kohti laskeville peli on pettymys. 1200 pistettä on monelle liikaa yhden, korkeintaan kahden illan huvista. Joskus kokemuksen vahvuus ja ainutkertaisuus nousee kuitenkin sen kestoa tärkeämmäksi. Limbo lumoaa, järkyttää ja haastaa koko lyhyen kestonsa ajan. Sieluun jää jälki, jotain, mihin kovin harva laajempi peli pystyy.
Tekijä: PlayDead Studios
Julkaisija: Microsoft Game Studios
Testattu: Xbox 360
Saatavilla: Xbox 360
Huomioitavaa: Ladattava peli XBLA-palvelussa, hinta 1200 MS-pistettä
Pelaajia: 1
Pelin kotisivu: http://www.limbogame.org
Juho Anttila
Toinen mielipide
Norjalaisen PlayDeadin Limbo muistuttaa monessa suhteessa Braidia. Se julkaistaan vain nettipalvelussa, se on tekijöidensä esikoinen, taiteellinen ja sekä arvostelu- että myyntimenestys.
Limbo alkaa tyylikkäästi – ei valikkoa, ei ohjeita, vain pelihahmo ja synkkä metsä. Eteenpäin mennään, mutta pelaajalla ei ole hajuakaan, että miksi ja minne. Vaikeustaso kasvaa asteittain. Pian huomaa, että metsä kätkee sisäänsä salakavalia ansoja ja vihollisia.
Vaikka juonta ei varsinaisesti olekaan, tunnelma on käsinkosketeltava. Se on upean minimalistisen ulkoasun ja musiikin ansiota. Värit on pesty pois kokonaan, jäljellä on mustaa, valkoista ja harmaata. Hahmotkin ovat pelkkiä silhuetteja.
Limbo haastaa pelaajan ajattelemaan ja on ainutlaatuinen kokemus, jota voi suositella kaikille. Se jättää jäljen, mihin harva peli pystyy.
Simon Elo
Lue myös
All Points Bulletin (APB) (PC)
Ghost Pirates of Vooju Island (PC)
Sam & Max Episode 304: Beyond the Alley of Dolls (iPad, Mac, PC, PS3)
WarioWare: Do It Yourself (DS)
