Mad Max (PC, PS4, Xbox One)
Tekijä: Avalanche Studios
Julkaisija: Warner Bros
Testattu: PlayStation 4
Saatavilla: PC, PlayStation 4, Xbox One
Laitevaatimukset: Windows Vista 64 bit, Intel Core i5-650, 6 Gt muistia, DirectX 11 -yhteensopiva näytönohjain kahden gigatavun muistilla, 32 Gt levytilaa
Pelaajia: 1
Pelin kotisivu: http://www.madmaxgame.com
Arvostelija: Miikka Lehtonen
Mad Max on ollut tänä vuonna taas pitkästä aikaa otsikoissa kiitos George Millerin erinomaisen Fury Road –elokuvan. Ennakkoon ihmeteltiin, että miksiköhän olevinaan elokuvaan pohjautuva peli ilmestyy useita kuukausia leffan jälkeen, mutta vastaus on simppeli: Mad Max –peli ei ole elokuvapeli.
Sen sijaan se on avoimen maailman kohelluspeli, jossa on yksinkertainen tavoite: paskiaiset veivät autoni. Nyt ne kuolevat.
Mad Max –videopeli ei tosiaankaan ole mikään Fury Road –lisenssipeli, mutta yhtenäisyyksiä on. Pelissä viitataan usein epäsuorasti elokuvan tapahtumiin. Vihollisten joukossa kekkuloi leffastakin tuttuja sotapoikia, tarinan pääpahiksena toimiva Scabrous Scrotus on kuulemma elokuvan pääpahis Immortan Joen poika ja niin edelleen.
Peli myös alkaa samalla tavalla kuin elokuva: autiomaassa harhaileva Max Rockatansky joutuu sotapoikien väijyttämäksi. Siinä missä leffassa Max raahattiin sotapoikien vangiksi, nyt kohtalona on vain turpakeikka ja kaiken omaisuuden pölliminen. Myös Maxin rakkaan ja elokuvista tutun V8 Interceptor –auton, mikä on vähän huonompi juttu.
Peli ei ole oikein ehtinyt introstaan ulos, kun V8 on jo romuna ilman toivoa korjauksesta. Maxin onneksi tämä törmää kyttyräselkäiseen mekaanikkoon, joka lupaa, että jos kaksikko lyö hynttyynsä yhteen, he voivat yhdessä rakentaa vielä paremman auton. Matka myyttisen veekasin perässä on pitkä ja mutkikas, mutta onneksi myös pääosin hyvin viihdyttävä.
Lisää upeita pelivideoita eDomen videokanavalta osoitteesta https://www.youtube.com/user/wwweDomenet.
Tarina on turhaa
Ihan rehellisesti sanoen tarina ei ole Mad Max –pelissä paljon tärkeämpi kuin Fury Roadissakaan. Se on motivaattori, joka sysää tapahtumat liikkeelle, eli tässä tapauksessa ajaa Maxin ja Chumbucket-mekaanikon harhailemaan pitkin Australian perämaita sotalordin linnakkeesta toiselle. V8-moottorit, autojen rungot, paremmat jouset ja muut tuunausosat eivät kasva puissa, joten niitä haaliakseen Maxin täytyy heittää keikkaa näille autiomaata hallitseville sotaherroille ja –rouville, mikä tietenkin tarkoittaa käytännössä miljoonan sivutehtävän tekemistä.
Pelialue on suurikokoinen ja jaettu useisiin sektoreihin, jotka ryppäissä muodostavat kolmen sotalordin hallitsemia alueita. Kaikilla on oma tyylinsä, mutta myös paljon yhtäläisyyksiä: Scrotuksen ote sektoreista on rautainen. Sotapoikien autot päristelevät teillä, jumalattomat rautapatsaat ja ampumatornit täplittävät maaseutua ja suunnattomat saattueet jyräävät teillä loputtomissa kierroksissa.
Max voi joko heittää ihan tarinallisia tehtäviä (”saattue joutui sotapoikien uhriksi tuolla joutomaan perällä, mutta ehkä jotain olisi vielä odottamassa loottijaansa?”) tai sitten pureutua runsaaseen sivusisältöön. Pelaaja kiertää pitkin joutomaata tyhjentämässä leirejä vihollisista ja aarteista, kaatamassa vartiotorneja, voittamassa autokilpailuita ja pysäyttämässä saattueita.
Kuten suunnilleen kaikissa muissakin avoimen maailman peleissä nykyään, myös Mad Maxissa kartat ovat alkujaan sumun peitossa. Sitä hälvennetään etsimällä kartalta kuumailmapalloja, nousemalla niiden kanssa hii-taas-ti korkeuksiin ja sitten kurkkimalla kiikarien avulla ympäristöstä kiintopisteitä. Ratkaisu ei ole kovin hyvä, sillä ilmapallojen kanssa plärääminen on hidasta puuhaa, eikä varsinaisesti lisää peliin kuin lisää säätöä. Usein ilmapallot vaativat bensakanisterien etsimistä, kiinnitysköysien irroittelua ja muuta sähellystä. Enkö voisi vain painaa kolmiota ja nähdä juttuja kartalla?
Lisää upeita pelivideoita eDomen videokanavalta osoitteesta https://www.youtube.com/user/wwweDomenet.
Toisin kuin monissa muissa peleissä, avoimen maailman kohellus ei ole oikeastaan hirveän vapaaehtoista touhua, vaan sitä on pakko harrastaa jopa aika paljon. Monet päätarinan tehtävät vaativat auetakseen, että Max joko suoraan tekee sivutehtäviä (”tämä sotaherra ei luota sinuun ennen kuin puhdistat kolme leiriä ja kasvatat mainettasi tämän verran”) tai vaatii autoon tiettyjä parannusosia, joita taas ei saa ostettua ennen kuin on laskenut Scrotuksen hallintaa eri alueilla tekemällä sivutehtäviä. Toisaalta taas monia parannusosia on sidottu tarinatehtävien taakse, eikä mikään määrä grindausta auta, ellei tee oikeita tehtäviä.
Itse en tästä kauheasti piitannut, sillä jos rehellisiä ollaan, Mad Maxissa hauskinta on juuri se kohellus. Pyyhältää auton kanssa pitkin autiomaata taistellen bandiitteja vastaan, kaataen tolppia ja etsien tyhjennettäviä leirejä. Vauhdin tuntu on suunnaton, kun kaahaa V6 – ja myöhemmin V8 – ulvoen teillä. Tekemistä riittää valtavasti ja vaikka suuri osa siitä onkin yksinkertaisten juttujen toistoa, jotenkin homma toimii pääasiassa ihan hyvin.
Ehkä toimivuus selittyy osittain sillä, että progression fiilis on jatkuva. Pelaaminen avaa koko ajan uusia juttuja, joko Maxin auton parannusosien muodossa tai tuomalla Maxille lisää kykypisteitä. Niitä kerätään vähän erikoisesti täyttämällä pelin sisäisiä tavoitteita (”tapa 200 Scrotuksen kätyriä”). Ei huono idea, sillä tavoitevalikoima on laaja ja orgaaninen. Pelaamalla ihan normaalisti saa koko ajan jotain kivaa.
Jos Mad Maxissa olisi muutama juttu tehty vähän paremmin, se olisi suorastaan erinomainen peli.
Lisää upeita pelivideoita eDomen videokanavalta osoitteesta https://www.youtube.com/user/wwweDomenet.
Toistavaa, tökkivää taistelua
Mad Max on luonnollisesti peli, jossa taistellaan paljon, jalan tai autossa. Kun Max liikkuu jalan, taistelu on taas kerran sitä avoimen pelimaailman pelien vakiokamaa. Jos olet pelannut WB Interactiven Batmaneita, Shadow of Mordoria tai vaikka Assassin’s Creedejä, tiedät tasan tarkkaan, mistä on kyse. Ja todennäköisesti myös toivot, että pelaisit mielummin niitä esimerkkipelejä, sillä niissä taistelu toimii huomattavasti paremmin.
Myös Mad Maxissa taistelu on sitä, että mätkitään ringissä ympärillä seisovia vihollisia ja odotellaan sitä, että joku aloittaa oman vastahyökkäyksensä. Tällöin pään päälle ilmestyy blokkinappi, jonka oikea-aikaisella painalluksella Max torjuu iskun ja vetäisee hyökkääjää vastapalloon turpaan. Ainakin joskus. Blokkaus on nimittäin yllättävän ronkelia puuhaa ja usein aivan taatusti oikeaan aikaan painettu blokkinappi ei tuottanut haluttua tulosta. Max ei kovin paljon osumia kestä, joten varsinkin aluksi kuolee tiuhaa.
Mad Maxin taistelu kärsii myös vähän siitä, että se on niin peruskamaa. Kykyjen kertyessä Max oppii kyllä pöllimään vihollisilta aseita käsistä, tekemään vastaiskujen sijaan blokkien seurauksena kerrasta tappavia iskuja ja muuta. Pelattavuus ei vain muutu tästä juuri monipuolisemmaksi, koska kaikki on jemmattu samojen parin napin taakse ja liikkeet riippuvat puhtaasti kontekstista.
Tämä on pelissä muutenkin ongelma: samat pari nappia tekevät miljoonaa eri asiaa riippuen tilanteesta. On meinaan aika turhauttavaa, kun yrittää tankata autoaan bensakanisterin kanssa, mutta Max sytyttää kannun tuleen. Sama nappi ja erona on se, onko pelin mielestä tankkauspaikassa vai ei. Tai kun yrittää kiivetä portaita, mutta Max pudottaakin aseensa maahan. Pieniä juttuja, mutta 20 pelitunnin aikana jatkuvat ”huoh, ei taas” –välikohtaukset rapistavat väistämättä vähän peli-intoa.
Autotaistelu toimii teknisesti paremmin. Mad Max –elokuvien tapaan taisteluissa ajetaan kovaa, tuupitaan muita autoja ja yritetään romuttaa niiden heikkoja kohtia kuten renkaita ja punaisena hohtavia bensakannuja. Käytössä on sen hyvinkin törmäilykykyisen auton ohella Maxin haulikko hyvin rajallisten ammustensa kanssa, sekä lavalla keikkuva Chumbucket. Chumbucketilla on käytössään harppuuna, jolla voi tehdä jos jonkinlaista. Sillä voi repiä autoista ihmisiä, panssareita tai renkaita. Koska peli nojaa fysiikkamalliin, tilanteesta riippuen harppuunalla voi myös pyöräyttää vihollisauton ulos tieltä ihan puhtaasti nykäisemällä sopivassa paikassa vähän kyljestä.
Autotaistelu on pahuksen hauskaa, mutta lopulta aika turhaa puuhaa. Tuhotusta vihollisautosta saa kourallisen romurautaa, mikä ei kamalasti lämmitä, kun uusi moottori maksaa vaikka 600 romua. Enemmän ideaa on jahdata niitä suurempia saattueita, jotka suhaavat kukin omaa rinkiään jossain päin autiomaata. Ei siitäkään paljon romurautaa saa, mutta saattueiden johtoautoilla on kyydissään maagisia keulakoristeita, joista saa autolle buffeja. Siis ihan oikeasti.
Saattueet kärsivät eniten Mad Maxin perusongelmasta, toistosta. Oikeastaan kaikki saattueet ovat saman parin arkkityypin toistoa. Samaten myös pelin pomot. Autiomaasta löytyy linnakkeita, joiden huipulla istuu paikallinen Scrotuksen luutnantti. Tämän tappamalla saa pöllittyä näiden sotamaalit, eli maalattua Magnum Opuksen vaikka punaiseksi. Hyvä idea, mutta kun niitä pomoja on kaksi erilaista: yksi hidas, mutta vahva ja toinen heikko mutta nopea. Näitä sitten toistetaan kirjaimellisesti samoilla grafiikoilla ja mekaniikoilla monta kertaa.
Versiolla voi olla väliä
Sananen vielä tekniikasta. Itse sain testiin Mad Maxin PlayStation 4 –version, joka näyttää ihan hyvältä, mutta ei kyllä pyöri kovin hyvin. Peli on lukittu parhaimmillaankin 30 FPS:n ruudunpäivitysnopeuteen, mutta ei se aina ihan niissä lukemissa pysy. Kun ruudulla tapahtuu enemmän, ruudunpäivitys takeltelee. Välillä peli hyytyi kirjaimellisesti pelikelvottomaksi, kun ruudunpäivitys dippasi kesken autotaistelun tai vaikka ihan vain tukikohdassa kävelyn yksinumeroisille luvuille.
Tiettävästi pelin Xbox One –versio selviytyy vähän paremmin pestistään (toim. huom: näin on, ei ole ollut Xbox Onella missään vaiheessa takelteluja. FPS on pysynyt koko ajan tasaisena –JOK). Kumpikaan versio ei silti tietenkään nouse samalle tasolle PC-käännöksen kanssa. Se ei onneksi ole mitään Batmania, vaan enemmänkin Shadow of Mordoria, eli laadukas. Jos koneesta löytyy vähänkään vääntöä, Mad Max pyörii 60 FPS:n nopeudella ja näyttää hyvältä. Selvästi paras tapa pelata, siis.
On valitettavaa, että konsoliversioiden tekniikka tökkii niin pahasti, sillä Mad Max on peli, jossa spektaakkelin tuntu on vahva. Kun elokuvastakin tutut megamyrskyt täyttävät koko autiomaan liekeillä, salamoilla ja pölyllä, fiilis on vaikuttava. Kun taistelee kuutta enemmän tai vähemmän palavaa autoa vastaan maantien vyöryessä ohi 100 kilometrin tuntinopeudella, puhutaan oikeasti hienosta kohtauksesta. Tai puhuttaisiin, ellei päällimmäinen fiilis olisi ”voi jeesus, yritä nyt pyöriä pelattavasti”.
Silti pelaamisen arvoinen
Mad Max on peli, jossa riittää ongelmia. Yksikään niistä ei ole yksin suunnaton, eikä mikään myöskään tapa peli-iloa totaalisesti, mutta yhteenlaskettuina ne kyllä vievät pelistä sen parhaan terän. Hieman paremmalla tuunailulla ja viilailulla peli voisi hyvinkin olla siellä neljän tähden paremmalla puolella ja vuoden todellisia valopilkkuja.
Nyt se jää kategoriaan ”ihan kivat pelit”. Peruspelailu on hauskaa, autolla rällästys ja kaahailu ovat viihdyttäviä ja Mad Max –lisenssi toimii hyvin (joskin peli on Fury Roadin kekseliäisyyteen verrattuna aika pliisua kamaa). Tuloksena muodostuu peli, joka ei nouse sinne vuoden parhaiden pelien joukkoon, mutta josta irtoaa silti peruslaadukasta avoimen maailman kohellusta useammaksi illaksi.
Lisää upeita pelivideoita eDomen videokanavalta osoitteesta https://www.youtube.com/user/wwweDomenet.
Päivitys: lisää videoita
Mad Max (Xbox One)
Tunnistan Miikan jutusta pelaavani samaa peliä, mutta sillä erotuksella, että minun lähestymistapani Mad Maxiin on elokuvamaisempi ja fiilispohjaisempi. Pelin maailma on vahvasti sellainen millaiseksi voisin kokea elokuvien tapahtumamaailmat valkokankaalla näytetyn kapean kuvan ulkopuolella. Toki pelillisempänä ja paikoin yksinkertaistetumpana, mutta silti hyvin aitona.
Juuri tämä aitouden tuntuma vetää minua takaisin yhä uudelleen. Se, millaiseksi ydintuhon ja maailmanlaajuisen katastrofin jälkeinen maailma kuivuneine merineen ja raunioineen on rakennettu. Millaista elämä on lähempänä Mad Max 2- ja 3-elokuvien sivistyksen kehtoa. Elävämpää, raaempaa, heimosotaisempaa. Siellä on yksinkertaisesti älyttömän mukavaa ajella, ihmetellä ja tutkia paikkoja.
Pärjäisin kyllä ilman muutamaa juttua. Koira on kiva ja symppis, mutta en minä saa kovin isoja viboja miinakenttien etsimisestä hauvan avulla. Erämaabossien tukikohtien rikkominen on sinänsä ok, vaikka niiden tuhoaminen nyt onkin samaa hommaa erilaisissa kulisseissa. Tappeleminen menettelee, vaikka kontrollit välillä yllättävätkin.
Mutta se maailma, se ajaminen. Se V8. Ne veivät minut mukanaan. Mad Maxin maailmassa olemisen, ajamisen ja seikkailun fiilis on niin hurmaavaa, että voin antaa ilomielin anteeksi teoksen pelitekniset puutteet. Niin, eihän Mad Max täydellinen ole, mutta hiekkalaatikkokoheltamisena hyvin lähellä sellaista.
Minun kirjoissani hyvinkin neljän tähden peli ja peukkuakin voisin harkita. Ihan vain siksi, että fiilis on niin ykköshyvä.
Jukka O. Kauppinen
Lisää aiheesta
Arvostelu: Viiden tähden Mad Max: Fury Roadissa ei paljon juonta ole, mutta paskat siitä
Lasketaanpa ruumiit: Montako ihmistä kuoli Mad Max: Fury Roadissa?
Mel Gibson elämänsä roolissa: Mahtava kuvagalleria Mad Max 2:n tekemisestä vuonna 1981
Mel Gibsonin Mad Max on valokeilassa The Madness of Max -uutuusleffassa
Toimittaja esitti seksistisen kysymyksen – Mad Max -tähden vastaus sai yleisön repeämään
