Mafia III – brutaali ja tyly tarina ei peittele rasistista ja väkivaltaista historiaa (PC, PS4, Xbox One)
Tekijä: Hangar 13
Julkaisija: 2K Games
Testattu: PC Windows 10, Intel Core i5-4670k, 16 Gt smuistia, GeForce GTX 970
Saatavilla: PC, PlayStation 4, Xbox One
Laitevaatimukset: PC Windows 7 tai uudempi, Intel i5-2500k, 6 Gt muistia, GeForce GTX 660
Pelaajia: 1
Pelin kotisivu: https://mafiagame.com
Arvostelija: Miikka Lehtonen
Mustalla miehellä ei ollut helppoa 60-luvun etelävaltioissa, vaikka olisi miten rehellinen ja jumalaapelkäävä mies. Jos olit mustan mafian jäsen, silloin elämä vasta mutkaista olikin… Toisaalta, kuten Mafia III opettaa, tilejä pystyi erinomaisesti tasaamaan herrojen Smith & Wesson avulla. Mutta odottaako koston kierteen päässä sittenkään pelastus?
Aiempien Mafia-sarjan pelien tavoin myös Mafia III on avoimen maailman kohelluspeli vasta toisena prioriteettinaan, sillä sen kantavana teemana on jälleen kerran tarina. Aikajana hyppää taas muutamia vuosia eteenpäin, sillä peli sijoittuu 60-luvun etelävaltioihin, New Orleansia vastaavaan mutta fiktiiviseen kaupunkiin.
60-luku ei ollut Yhdysvaltojen historiassa helppoa aikaa. Vietnamin sota, presidentti Kennedyn salamurha, kasvavat jännitteet mustien ja valkoisten välillä, uudet aatteet, kylmä sota kommunismia vastaan ja monet muut ongelmakohdat näkyivät ja tuntuivat ikävillä tavoilla vähän kaikkialla.
Nämä ongelmat ovat myös Mafia III:n tarinan keskipisteessä, sillä pelin päähenkilölle monet niistä ovat kovin henkilökohtaisia.
Sota jatkuu kotirintamalla
Mafia III:n päähenkilö on Lincoln Clay, New Bordeauxin kaduilla ja orpokodeissa varttunut musta mies. Tarinan alkaessa hän on juuri palannut kotiin Vietnamista, jossa hän palveli vähän puhutussa erikoisjoukkojen yksikössä. Mies on hädin tuskin ehtinyt tervehtiä ystäviään ja epävirallista ottoisäänsä, kaupungin mustan mafian ykkösmiestä, kun yllättävä petos jo vie häneltä kaiken, mitä hän on koskaan rakastanut.
Tästä alkaa hirmuinen koston kierre, sillä Lincoln ei suinkaan tyydy vain tappamaan häntä selkään puukottaneita. Ehei. Hän haluaa, että he kärsivät yhtä paljon kuin hänkin, eli joutuvat katsomaan, miten heidän vuosikausien varrella rakentamansa rikosimperiumit viedään heiltä pala kerrallaan.
Tarina on jo lyhyen kuvauksensa perusteella sangen vakava, eikä se tyyli siitä kepeämmäksi muutu pelin edetessä. Siinä missä esimerkiksi Grand Theft Auto -sarja on aina pyrkinyt parodioimaan erinäisiä asioita ja omalla sosiaalisella kommentaarillaan nostamaan esiin epäkohtia, Mafia III:sta ei juuri huumoria tai parodiaa löydy.
Vitsien vääntämisen sijaan peli pyrkii olemaan ajan hengelle ja maailmalle uskollinen tarina. Tämä tarkoittaa, että se käsittelee paljon ikäviä asioita suorasanaisella ja täten korviin ikävästi kalskahtavalla tavalla. Pelin kehitystiimi selittelee pelin alussa nähtävän tekstiruudun kautta, että he eivät itse tietenkään allekirjoita pelissä kuultavia näkemyksiä ja mielipiteitä, mutta niiden sensurointi ei olisi ollut rehellistä.
Itse pidän ratkaisua hyvänä. Valkoisena, Suomessa kasvaneena ja eläneenä heteromiehenä en tietenkään ole koskaan kohdannut kamalasti minkäänlaista syrjintää, enkä yritä väittää, että Mafia III:n pelattuani ymmärrän mustan miehen tuskaa. Videopelit ovat kuitenkin immersiivisiä kokemuksia ja hyvän tarinan äärellä pelaaja pystyy helposti uppoutumaan pelaamansa hahmon rooliin. Mafia III onnistuu tässä. Mieleeni jäi erityisesti eräs kohtaus, jossa valkoinen henkilö puhuu välianimaatiossa Lincoln Clayn valkoiselle kumppanille siitä, miten ”hänen serkkunsa on yrittänyt päästä tänne töihin kuukausien ajan ilman tulosta, mutta kaiken maailman neekerit kyllä voivat vain kävellä ovesta sisään töihin”, aivan kuin en olisi ollut edes noteeraamisen arvoinen.
Samanlaiset asenteet ja rotujen väliset jännitteet näkyvät ja tuntuvat monissa kohdissa, eikä peli juuri säästele iskujaan. Toisaalta se ei myöskään enimmäkseen lipsahda sarjakuvamaisen kerronnan tai liioittelun puolelle, vaan tuntuu 60-luvun etelävaltioiden hengelle uskolliselta teokselta.
Tarina toimii muutenkin oikein hyvin. Sen aikana nähdään niin uusia kuin vanhojakin kasvoja, joihin kaikkiin tutustutaan hyvin. Hauskana erikoisuutena tarinan aikana aukeaa tehtäviä, joiden ainoana tarkoituksena on tarjoilla pelaajalle keskustelua Lincolnin ja jonkun tämän kumppanin kesken. Ne avaavat hyvin hahmojen taustoja ja maailman tapahtumia.
Toinen tärkeä vektori tarinan tarjoilulle on radio. Siinä missä Grand Theft Auto 5:ssä kuunnellaan parodioita pop-kulttuurin ilmiöistä, Mafia III:n kanavilla seurataan vaikka kehitteillä olevaa oikeusjuttua, jossa valkoinen sotaveteraani on ampunut kaksi oven taakse ilmestynyttä mustaa nuorukaista. Ei se naurata, mutta kuvastaa jälleen hyvin niitä ongelmia ja ilmiöitä, joiden kanssa 1960-luvun Amerikka paini.
Korttelisotaa
On hyvä, että Mafia III:n tarina on niin toimivaa ja kokemisen arvoista, sillä sen pelattavuus ei ole aivan sillä tasolla, mitä olisin voinut toivoa. Perusasiat ovat kyllä kunnossa. Kontrollit toimivat, aseissa on mukavasti tehoa ja taistelu on mukavan monipuolista. Tarjolla on aseita vähän joka lähtöön, mutta mukaansa saa kerralla vain yhden pistoolin ja yhden suuremman aseen. Viholliset ovat fiksuja ja osaavat koukkailla sivustaan, savustaa pelaajaa liikkeelle polttopullojen avulla ja tehdä murhaavaa vahinkoa omilla aseillaan.
Ongelma onkin enemmänkin siinä, miten Mafia III on rakennettu. Peli kun käytännössä toistaa itseään aivan alkumetreiltä loppuunsa saakka. Lincolnin tehtävänä on siis valloittaa koko New Bordeauxin kaupunki, mikä tarkoittaa käytännössä sitä, että sen eri kaupunginosat on siepattava niitä hallussaan pitäviltä pomoilta.
Ennen kuin voi siepata kaupunginosaa, täytyy hoidella pomon alikomentajat, mikä käytännössä tarkoittaa sitä, että käydään romuttamassa tämän omistamia bisneksiä ja hämärähommia, kunnes tarpeeksi suuri määrä vahinkoa ajaa piileskelevän alikomentajan esiin piilostaan. Kun kaikki yhden pomon alikomentajat on hoideltu, on aika murhata itse pomo.
Näin sitten edetään ylöspäin kaupunkia hallitsevan mafian rivejä kohti sitä huipulla istuvaa pääpomoa. Tällainen rakenne olisi ihan toimiva, jos sen sisällä tapahtuisi jotain suurempaa vaihtelua, mutta käytännössä kaikki valtaukset tehdään toistamalla paria miltei identtistä tehtävätyyppiä. Joko käydään polttamassa (tai räjäyttämässä) jotain, tapetaan kaduilla suhaavia autoilijoita tai käydään pahoinpitelemässä kätyriensä keskellä piileskeleviä tiedonantajia.
Yksinkertaisen pelattavuuden ympärille on yritetty pultata ylimääräisiä elementtejä. Pelaajan vallatessa kaupunginosia hän antaa ne aina yhdelle kolmesta omasta kätyristään komennettavaksi. Kätyrit ovat kuin pikkulapsia, sillä jos isi-Lincoln ei anna kaikille tarpeeksi huomiota, alahuuli alkaa väpättää ja sitten on räjähtävien itkupotkuraivareiden paikka. Niinpä teoriassa kaikkia pitäisi yrittää muistaa tasapuolisesti, mutta samalla näin toimimalla ampuu itseään jalkaan, sillä yhden suosiminenkin kannattaa. Mitä enemmän vastuuta yhdelle pomolle antaa, sitä enemmän tämä tarjoaa vastavuoroisesti käyttöön omia erikoispalveluitaan. Radiopuhelimen kautta voi tilailla asekuljetuksia, uusia ajoneuvoja, tukijoukkoja ja ties mitä muuta.
Nämä lisämausteet ovat kuitenkin vain pikkujuttu, ja Mafia III olisi kovasti kaivannut enemmän vaihtelua. Kun tarjolla olevat sivutehtävätkin ovat käytännössä samaa kamaa kuin itse päätehtävät, homma alkaa nopeasti maistua puulta. Minut kantoivatkin loppuun vain taistelun hauskuus ja halu nähdä, mihin tarina lopulta veisi.
Tekniikkaa suoraan 60-luvulta
Puhutaanpa vielä hetkisen aikaa tekniikasta. Pelasin itse Mafia III:n PC:llä. Kun peli ilmestyi, se oli lukittu 30 FPS:n ruudunpäivitysnopeuteen kaikilla alustoilla. PC-kansaa tämä ei tietenkään miellyttänyt, sillä herrarodun edustajat ovat tottuneet siihen, että pelit pyörivät aika paljon jouhevamminkin. Kehitystiimi päivitti peliin jo ensimmäisen viikonlopun aikana mahdollisuuden pelata myös 60 FPS:n nopeudella, minkä jälkeen selvisikin sitten hyvin nopeasti, miksi ruudunpäivitysnopeus oli yleensäkin lukittu: Mafia III:n optimointi on jäätävän huonoa tasoa.
Oma koneeni ei ole mikään maailman tehokkain huippukone, mutta silti ihan riittävän pätevä laite. Kun edes detailit minimitasoon tiputtamalla ei pääse kuin 40 FPS:n nopeuteen, joku on töpännyt. Kun netistä saa lukea kauhutarinoita siitä, miten GTX 1080 -näytönohjaimilla ja upouusilla Core i7 -prosessoreilla varustetut koneet tökkivät ja pätkivät, joku on töpännyt oikein urakalla.
Joten pelataan sitten 30 FPS:llä. Näin koettuna Mafia III näyttää ihan asialliselta, vaikka niitä perinteisiä perussyntejä – kuten motion bluria – onkin heitetty mukaan ehkä vähän turhan avokätisesti. Oma versioni myös kaatuili vähän väliä, mikä oli aina kivaa. Pelissä ei nimittäin ole mitään manuaalitallennusvaihtoehtoa, joten parhaimmillaan kaatumisen myötä meni reippaasti peliä uusiksi. Ei kivaa.
Kokemisen arvoinen
Mafia III ei ole se peli, jota odotin – ainakaan täysin. Tarinaltaan se lunastaa ne odotukset, joita peliin kohdistin. Aiempien osien tavoin se on brutaali ja tyly kokemus, joka antaa kokea kaunistelematta ruman ajan Yhdysvaltojen historiasta. Aiemmat Mafiat olivat avoimen maailman pelejä vain nimellisesti, sillä niissä tarinatehtävät olivat selvässä vetovastuussa.
Nyt kuormaa on yritetty jakaa tarinan ja avoimen maailman kohelluksen välille, eikä ratkaisu ole aivan onnistunut. Tarina kyllä toimii, mutta huipputason varta vasten tehdyt tarinatehtävät ovat aika vähissä. Niiden tilalla on paljon samojen juttujen toista sinänsä suuressa maailmassa. Mukana on toki taas sitä Playboy-lehtien keräilyä ja muuta Mafia II:sta tuttua kamaa, joten tisseistä pitäviä ei ole unohdettu.
Kokonaisuutena sanoisin, että Mafia III on kokemisen arvoinen peli. Se voisi olla monilta osa-alueiltaan monipuolisempi tai parempi, mutta ei se toisaalta ole huono miltään perspektiiviltä tarkasteltuna. Hyvä tarina, uskottava maailma ja tarpeeksi kivaa pelattavaa helposti 20 tunniksi? Ei huono lopputulos.
Lisää aiheesta
Alamaailmassa elämä on tietysti rumaa ja pelaajan eteen tulevat tehtävät sen mukaisia. Kaasu pohjassa kaahaaminen, ihmisten tappaminen ja paikkojen räjäyttely muodostuu arkipäiväksi vajaat parikymmentä tuntia kestävän kampanjan aikana. Kampanja on hyvin suoraviivainen eli GTA-peleistä tuttua vapauden tunnetta ei pääse syntymään. Tällaisenaan peli tuntuu lähinnä hidastempoiselta elokuvalta, jossa hyvien juonen käänteiden väliin on upotettu B-luokan toimintakohtauksia.
Peli alkaa Sisilian rannikolta toisen maailmansodan ratkaisuhetkien aikana. Vito palvelee asevoimissa ja oppii pelin salat Sisilian valloitukseen kiedotussa tutorial-osiossa. Tämän jälkeen kaveri palaa takaisin Yhdysvaltoihin ja ajautuu hetkessä keskelle ikävyyksiä. Viton vanha ystävä ja nuoruusvuosien konnankoukku-pari on nimittäin ajautunut paikallisen mafian kirjoihin.
Tony & Tino on mainio laattojenasettelupeli kahdelle pelaajalle. Sen esikuvana on selvästi ollut Reiner Knizian Kingdoms, sillä pelimekaniikat muistuttavat suuresti toisiaan. Tällä kertaa ei tosin rakenneta valtakuntaa, vaan vallataan katuja rikollisperheelle.
The Godfather kuljettaa pelaajan keskelle 1940-luvun tyylikästä New Yorkia, jonka sliipatun ulkoasun alla kamppailee viisi amerikanitalialaisen mafian perhettä kaupungin hallinnasta. Mario Puzon Kummisetä-kirjan ja siitä tehdyn klassikkoelokuvan tapahtumat kulissinaan pelaaja ohjaa omaa mafiosoaan tarkoituksena nousta aina New Yorkin rikollisten ylipomoksi eli capo di tutti capoksi asti. Matka huipulle on kuitenkin pitkä ja verinen.
Godfather II alkaa, kun liikemies Hyman Roth kutsuu mafiaperheet koolle syntymäpäivilleen vuonna 1959. Siellä tapahtuu jotain, mitä yksikään perhe ei osannut ennakoida. Fidel Castron johtamat vallankumoukselliset näet valtaavat Havannan, ja Michael pääsee pakoon vain vaivoin.
