Mario & Sonic at the Rio 2016 Olympic Games – ui sinisessä altaassa (Wii U)
Tekijä: SEGA
Julkaisija: Nintendo
Testattu: Wii U
Saatavilla: 3DS, Wii U
Pelaajia: 1, 2-4 (samalla koneella)
Pelin kotisivu: Mario & Sonic at the Rio 2016 Olympic Games
Arvostelija: Julius Jämsén
Rion kisoihin suhtauduttiin suurella varauksella: rakentuvatko kisapaikat ajoissa, onko vesi varmasti puhdasta ja kuinka käy kisaturistien. Tiettävästi kukaan ei ole vielä kuollut.
Marion ja Sonicin kisoihin suhtauduttiin pienellä varauksella: onko peli olemassa, onko se täynnä vikoja ja kuinka käy pelaajien. Tiettävästi kukaan ei ole vielä kuollut.
Nintendon tuloshistoria laskee jyrkästi minipelikokoelmien sarakkeessa: Mario Party 10 oli mitäänsanomaton mutta raivostuttava katastrofi ja vain harva lämpeni Animal Crossing: Amiibo Partylle allekirjoittaneen tavoin. Kurssia pyrkii korjaamaan Marion, Sonicin ja urheiluhengen kolminaisuus. Viisaampi väittäisi, että virallisella Olympiarengas-leimalla varustetussa keittiössä on jo valmiiksi kolme lisenssiä liikaa.
Pelastakaa mitä voitte
Voikukat ensin: osa minipeleistä on varsin viihdyttäviä. Parhaimmistoon lukeutuvat jousiammunta, uinti ja joukkueurheilut. Nämä eivät tosin pitkälle kanna, sillä esimerkiksi Duck Huntin mutaisissa jalanjäljissä kulkevalla jousiammunnalla on vain yksi ”rata”. Kisojen uusi tuttavuus Rugby luo mielenkiintoisia hetkiä samalla sohvalla kisaillessa mutta tekoälyvastustaja on ennalta-arvattava . Rugbysta ja muista joukkuelajeista väännetään myös Mario Makeover –kuurin napsineet Duel-versiot, jossa keskitytään heittelemään kilpiä ja runnomaan vastustajien nilkkoja. Hyvää, mutta lyhytikäistä hupia
Sateenkaarirenkaiden toisesta ääripäästä löytyvät quick time eventeistä, rytmipeleistä ja yksittäisten nappien hakkaamisesta koostuvat tekeleet, jotka lähentelevät mielenkiinnollaan kilpailullista maalin kuivumista. On toki myönnettävä: keihäänheitosta on hankala kuvitella mielenkiintoista videopeliä.
Pelimuotoja löytyy muutama: Tournament, Heroes Showdown ja tietysti yksittäiset lajit, joista kaikkia voi harjoittaa yksin tai yhdessä. Heroes Showdown on ehdottomasti mielenkiintoisin: lajeissa kilpaillaan Mario poppoo Sonicin joukkoja vastaan. Kukin pelaaja valitsee tulevaan lajiin mielestään sopivimman hahmon ja häviäjän valinta tippuu pois kisasta. Lajiruletti pyörii kunnes Mario tai Sonic joutuu lankulle. Hahmovalintaa sekoitetaan erillaisilla bonuksilla ja lajien vaihtelu poistaa puuduttavuutta.
Pakkopulla algoritmi asetetaan ääriarvoihinsa pelin pääasiallinen yksinpelikampanjansa eli Tournament-pelimuodossa. Pelaaja tavoittelee omana itsenään jokaisen lajin kultaista suklaakolikkoa. Luit aivan oikein, Tournament sallii vain Mii-hahmot. Jotain pelisuunnittelusta kertoo myös se, ettei Marion, Sonicin ja kumppanien vilttiketjuun jättäminen ole pelimuodon suurin ongelma.
Haluan tulla isona roolipeliksi
Tournamentissa, nimensä mukaisesti, kisataan läpi turnaus. Ensiksi osallistutaan karsintoihin, sitten välieriin ja lopulta finaaliin. Näin koostuu hyvin pitkiä yhden lajin putkia, eli saman tehtävän toistoa riittää kuin MMO:issa konsanaan. Pahinta kisaväsymystä on kuitenkin pyritty vähentämään sangen kummallisella logiikalla: esimerkiksi kolmiloikassa pelaaja saa alkuerissä kolme yritystä mutta finaalissa vain yhden. Näinhän homma toimii aidoissakin mittelöissä.
Roolipelimäisyydet eivät pysähdy grindaamiseen, sillä Nintendo viittaa dopingin vastaiselle toiminnalle juoksunopeutta parantavalla kintaalla. Kerättävillä kolikoilla ja renkailla, joita saa aina tasaisesti mutta yksi valuutta olisi liian tavanomaista, voi uhkapelata itselleen erilaisia asusteita, jotka korottavat Mii-hahmon attribuutteja.
Pelissä, jossa sadan metrin juoksukilpailu hoituu A-näppäintä hakkaamalla, on hahmokohtaisia eroja. Tätä sopii kunkin kehittäjien puolesta miettiä. Mii-hahmoilla erot ovat pieniä ja tuntuivat lähinnä kosmeettisilta.
Mutta tuli aika istuttaa kämppis ohjaimen kanssa sohvalle ja asettaa Silver The Hedgehog Marion veljeä vastaan. Vihreähattuinen putkimiehemme ei ehtinyt edes viiksiään sivellä, kun Sonicin George Clooney variantti pinkoi jo maaliviivalla. Käsittämätöntä typeryyttä kehittäjiltä: siinä missä itse voin kavereideni kanssa nauraa pelisuunnittelun absurdiudelle, on tilannetta huomattavasti hankalampi selittää nuorimmalle sukupolvelle. Viisivuotiaan ajatusmaailmaan ei välttämättä mahdu hänen suosikkihahmonsa numeraalinen aliarvoisuus.
Sekuntikello valuu tyhjiin
Omaan ajatusmaailmaani taas ei mahdu se, että Mario, Wario ja kumppanit tekevät kaiken uinnista nyrkkeilyyn tavaramerkkihaalareissaan, kun taas Peachin ja muiden naishahmojen mekot ovat vaihtuneet minishortseihin. Epäilen kylläkin kehittäjien ja heidän pomojensa laiskuutta enemmän kuin mitään muuta.
Hämmentäviä ominaisuuksia ovat myös Smash Bros. –tyyliin avattavat hahmot, sillä heitä ei suinkaan saa rosteriinsa pysyvästi. Tämän sijaan avattavat ”Vieraat” ovat täysin lajikohtaisia ja esimerkiksi Rosalinaa näkee vain rytmisessä voimistelussa, tuossa halvassa kitarasankaroinnissa. Syytän taas laiskuutta, resurssien puutetta tai vastaavia mystisiä voimia.
Riolla on harvat hetkensä, eikä peli sinällään vihastuta aiemmin mainitun Mario Partyn tavoin. Minipelit toimivat teknisesti, mutta suurimman osan suunnittelusta on puutunut kaikki kunnianhimo ja oivaltavuus. Lisäksi eri pelitilojen avaamiseksi joutuu näkemään aivan liikaa vaivaa ja hahmojen eroavaisuudet tekevät huomattavasti enemmän haittaa ja vain minimaalista hyötyä Heroes Showdownin mausteena. Joten mikäli et peliä koskaan konsoliisi syötä, menetät hyvin vähän. Sentään uima-altaan vesi on sinistä.
