Mario Tennis Open (3DS)
Tekijä: Camelot
Julkaisija: Nintendo
Testattu: 3DS
Saatavilla: 3DS
Pelaajia: 1, 2-4 (internetissä)
Pelin kotisivu: http://www.nintendo.co.uk/mariotennis
Arvostelija: Juho Anttila
Kaikkea sitä jaksaakin sienivoimalla. Pelimaailman Mr. Viikset reippailee milloin olympialaisissa, milloin taas kartingradalla. Miksipä ei siis myös tenniskentällä? Kentällä ollaan käyty ennenkin, mutta nyt ensimmäistä kertaa kolmiulotteisena.
Kun pelissä seikkailee Mario kavereineen, tiedetään jo etukäteen, ettei luvassa ole ainakaan realistista simulaatiota. Sen sijaan Nintendon tunnetuimmalta sankarilta on lupa odottaa hupaisaa menoa ja helposti lähestyttävää pelattavuutta.
Aivan kuten Mario Kartissa tai vaikkapa sangen mainiossa Mario Sports Mixissä, myös nyt pelaajaa viedään turnauksesta toiseen. Pudotuspelimäinen rakenne on tuttu entuudestaan, kuten myös ikoniset sankarit ja roistot, joista jokaisen ominaisuudet kuvastavat osuvasti hahmon luonnetta. Prinsessa Peach ei runttaa voimalla eikä Wariolta ole lupa odottaa ketterää teknisyyttä.
Kosketa mun ruutua
Pelimekaniikkaa on tarjolla kahtakin erilaista, kuten myös näkökulmaa. Normaalitilanteessa kamera sijoitetaan takaviistoon pelaajasta. Näkymä hyödyntää kolmiulotteisuutta, mutta kummallisen laimeasti. Ominaisuudesta ei saada irti pelillistä hyötyä tai edes kummoista näyttävyyslisää.
Kun konsolin nostaa pystyyn, siirtyy kamera pelaajan taakse. Tällöin katsesuuntaa voi vaihdella konsolia kallistelemalla. Tämähän toimii tunnetusti huonosti kolmiulotteisuuden kanssa, joten lähinäkökulmasta käsin pelatessa koko konsolin myyntivaltti häivytetään vähin ääniin olemattomiin. Vaikka ratkaisu on omalla tavallaan ymmärrettävissä, tuntuu se silti hieman oikomiselta.
Palloa pelataan, ehkä hieman yllättäen, siirtämällä pelaaja pelivälineen tielle ja lyömällä tätä mailalla. Palloa siis, ei pelaajaa. Käytössä on kourallinen erilaisia lyöntejä, jotka voi laukaista joko konsolin nappeja painelemalla tai kosketusnäytön avulla.
Viimeksi mainittu ominaisuus on ideatasolla sangen näppärä. Kosketusnäyttö on jaettu eri värisiin alueisiin, joista jokainen vastaa määrättyä lyöntiä. Alueet ovat tarpeeksi suurikokoisia, jotta vähän kömpelömmätkin näpit löytävät oikean paikan. Ikävä kyllä kosketusnäytössä tuntuu olevan hiuksenhieno viive, mikä tekee pelaamisesta epätarkkaa.
Perinteisempään tapaan napeilla pelatessa niin kutsuttujen erikoislyöntien laukaiseminen käy puolestaan hankalaksi. Kun kentälle ilmestyy tietyn värinen merkkiympyrä, saa kosketusnäytöllä vastaavalla värillä merkittyä lyöntiä käyttämällä laukaistua hieman liiankin voimakkaan erikoislyönnin. Nappuloita painellessa värien ja lyöntien välinen vastaavuus on muistettava ulkoa.
Napinoista huolimatta pelattavuus on pääasiassa letkeää ja helposti lähestyttävää. Peliin pääsee sisälle todella nopeasti eikä aikaakaan, kun erilaisia kierteitä käyttää kuin vanha tekijä. Samalla herää kuitenkin epäilys siitä, riittääkö pelissä syvyyttä ja sitä kautta pitkäikäisyyttä ohi ensi-innostuksen.
Minipelejä ja moninpelejä
Vastaus väliotsikkoa edeltävään cliffhangeriin on valitettava: eihän sitä kauheasti riitä. Niin sujuvaa kuin pelimekaniikka onkin, sen metkut on opittu liian nopeasti. Hahmojen väliset erot ja erilaisia pomppuominaisuuksia tarjoavat kenttävaihtoehdot tuovat kovin vähän lisäarvoa tutuksi käyvään pelikokemukseen. Vaihtelua yritetään hakea minipelien ja moninpelien kautta.
Minipelejä, jotka lupaavat leikitellä tennismäisellä pelattavuudella, on tarjolla neljä erilaista, mutta voi, kuinka laimeita ideoita nyt tarjoillaan. Alkuperäisen Super Marion pelaaminen lyömällä palloa seinään on outo mutta tylsä pelikokemus. Renkaiden kerääminen kyllästyttää jo ensikokeilulla eikä kaksi muutakaan pelivaihtoehtoa tarjoa järin riemukkaita hetkiä. Minipelejä vaivaa rohkeuden ja innovatiivisuuden puute.
Moninpeli sen sijaan on se alue, jolla Mario Tennis Open loistaa. Tai loistaisi, jos se ei kärsisi todella ikävästä verkkoviiveestä. Lähiverkossa peli toiminee hyvin, mutta kun peliseura joudutaan etsimään kauempaa, yskii verkkokoodi pahemman kerran. Pelissä, jossa menestys riippuu sekunnin osissa tehdyistä päätöksistä tämä on valitettavan suuri puute.
Mantteli Miille
Ydinpelaamisen ympärille on kasattu myös pientä keräiltävää, jotta tuotteen parissa viihtyisi edes hieman pidempään. Minipelejä ja turnauksia tahkoamalla ansaittavia kolikoita saa sijoitettua mitä erilaisimpiin pelivarusteisiin, jotka voi puolestaan pukea oman Mii-hahmonsa päälle.
Miinsä voi myös viedä pelikentälle, jolloin varusteiden erilaiset ominaisuudet saavat merkityksensä. Pelkän visuaalisen viilaamisen lisäksi varustautumisella on siis myös pelillistä merkitystä. Väitän silti, että tutut Mario-hahmot ovat kiinnostavampia pelihahmoja kuin lopulta aika tylsän näköiset Miit.
Tylsä mainittu, eikä turhaan, sillä Mario Tennis Open sortuu Mario-peleille hyvin harvinaiseen syntiin. Se on sujuvasta pelattavuudestaan huolimatta kovin lattea kokonaisuus. Syytä on turha etsiä lähdemateriaalista, jonka pohjalle voisi rakentaa jos jonkinlaista hauskaa. Sen sijaan sormi kääntyy osoittamaan pelin suunnittelijoita, joiden mielikuvitus ei yksinkertaisesti tunnu riittävän tuottamaan sellaisia ideoita, joita Mariolta olisi lupa odottaa.
Kontrasti on erityisen räikeä siksi, että Mario-leima on etenkin viime aikoina ollut enemmän kuin pelkkä laadun tae. Niissä vähän pienemmänkin profiilin Mario-julkaisuissa on löytynyt myös ideoita ja suurta sydäntä. Mario Tennis Openin kohdalla näin ei ole. Pelistä ei saa kaivettua esille suuria teknisiä ongelmia, mutta yhtä lailla vaikea on löytää syytä sille, miksi lompakkoaan pitäisi raottaa näin yhdentekevän julkaisun vuoksi.
Lue myös
Max Payne 3 (PC, PS3, Xbox 360)
Ghost Recon: Future Soldier (PC, PS3, Xbox 360)
