Uusimmat

Max Payne 3 (PC, PS3, Xbox 360)

25.05.2012 15:30 Tero Lehtiniemi

Tekijä: Rockstar Games
Julkaisija: Rockstar Games
Testattu: Xbox 360
Saatavilla: PlayStation 3, Xbox 360
Tulossa: PC
Pelaajia: 1-16
Pelin kotisivu: http://rockstargames.com/maxpayne3
Arvostelija: Tero Lehtiniemi

 

Suomalaisen Remedy Entertainmentin Max Payne -sarjaa voidaan kiittää monista asioista, kuten erinomaisesta tarinankerronnasta, tai sittemmin lukuisiin muihin räiskintöihin vakiintuneesta ajanhidastustoiminnosta.

Jotkut asiat on kuitenkin tehty muuttumaan ja niinpä myös Max Paynen oli aika poistua Suomi-neidon syleilystä. Sarjan tuorein, kolmas osa on Rockstarin studioiden käsialaa. Pelin takana on sen verran kovia nimiä käsikirjoittajasta lähtien, että voisi kuvitella Suomi-räiskintöjen lempilapsen olevan hyvissä käsissä. Ja niin se onkin.

New Yorkissa vaikuttaneen poliisi Max Paynen elämä ei koskaan ole ollut ruusuilla tanssimista, mutta sarjan kolmas osa avaa antisankarin elämään aivan uuden luvun. Max Payne 3:n Max on masentunut, apaattinen ihmisraunio, jonka päivät täyttyvät ärsyttävästä työstä sekä viinan ja lääkkeiden sekakäytöstä. New Yorkin synkät kadut ovat vaihtuneet brasilialaisten nousukkaiden ja näiden jälkikasvun lapsenvahtina toimimiseen ja työn suurimmiksi vaaratilanteiksi voi nähdä lähinnä viskin ja teknomusiikin yliannostuksen.

Tai siis voisi. Kesken turhanpäiväisen cocktail-tilaisuuden Maxin suojatit joutuvat naamiomiesten hyökkäyksen kohteeksi ja nämä saadaan hädin tuskin pelastettua väkivaltaisilta kidnaappaajilta. Brasilian suurin kaupunki São Paulo toimii näyttämönä uudelle, ensinäkemää kierommalle tarinalle, jonka rönsyilevä kerronta ei tosin aina pysy samassa paikassa.

Vaikka erityisesti pelin henkilöhahmot ovat melko stereotyyppisiä, niiden varaan rakennettu ja kekseliäästi kerrottu tarina on selkeästi Max Payne 3:n parasta antia. Käsikirjoituksesta vastaa Dan Houser -niminen herrasmies, jonka aikaisempiin meriitteihin lukeutuvat sellaiset melko tuntemattomat pelit kuten Red Dead Redemption, Bully ja lähes kaikki Grand Theft Autot. Ei liene kovin suuri yllätys, että käsikirjoitus rokkaa.

Kaamea kankkunen

Tarinankerrontaa vaivaa oikeastaan vain yksi asia. Välianimaatioihin on rakennettu välkehdintää, jonka tarkoitus on ilmeisesti simuloida Maxin rikkinäistä persoonaa ja hänen harrastamaansa sekakäyttöä, mutta lopputuloksena on aluksi lähinnä päänsärkyä. Tietyn pisteen jälkeen homma ei enää häirinnyt aivan yhtä paljon, mutta epileptikkona olisin todennäköisesti kuollut tai ainakin paskantanut housuihini. Tehokeinoon reagoiminen lienee makuasia, mutta minulle tärkeintä on tietysti oma mielipiteeni ja minä en siitä pitänyt.

Hurmaavan, hienoja onelinereitä ja ajatuksia pursuavan tarinan lisäksi tärkeintä Max Paynessä on luonnollisesti väkivalta. Ja sitä onneksi piisaa. Jokaisen taistelun päättävät hidastusosumat näyttävät, kuinka Maxin ampumat viimeiset laukaukset lävistävät milloin jonkun onnettoman pienipalkkalaisen kivekset, silmän, kaulan tai vaikka perskannikan. Osumapisteiden tarkkana analysointi luo välillä lähes Bullestorm-henkistä huumoria ja peli jopa rohkaisee nivusosumiin.

Itse toiminta on piilossa kykkimiseen rohkaisevien nykyräiskintöjen rinnalla piristävä poikkeus. Max joutuu yleensä taistelemaan suorastaan masentavaa ylivoimaa vastaan ja normaalillakin vaikeustasolla yksi kunnon sarja riittää terveysmittarin nollaamiseen. Mikä parasta, totutusta poiketen terveys ei myöskään palaudu itsestään, vaan Max toipuu erinäiset ruumiinosat lävistäneistä luodinreistä ainoastaan kiskomalla kipulääkkeitä. Näitä on tietysti tarjolla rajattu määrä ja ne on yleensä sijoiteltu sellaisiin paikkoihin mistä niitä voisi kuvitellakin löytävänsä.

Luotiaikaa perheen kanssa

Pelisarja on perinteisesti tarjonnut pari erilaista ratkaisua ongelmatilanteisiin. Niin tälläkin kertaa. Eri osumista eri määrinä palkittava Bullet Time on ajankulun murto-osaan ja Maxin vahingonkestävyyden moninkertaiseksi muuttava toiminto, jolla ylivoimaiseltakin näyttävää vihollislaumaa pystyy harventamaan kummasti. Bullet Timen kerääminen ja oikea-aikainen aktivointi onkin pelissä menestymisen suhteen avainasemassa, samoin Shoot-Dodgen eli ampumisen mahdollistavan loikkauksen käyttäminen.

Varsinaista pelaamista haittaa vain pari asiaa. Ensinnäkin pelin elokuvamaisuus johtaa siihen, että esimerkiksi välianimaatiot johtavat välillä varsinaisiin toimintatilanteisiin joko liian myöhään tai liian nopeasti. Välianimaatioissa Max saattaa tappaa tusinan verran vihollisia ja sitten hidastuksessa vaatia pelaajaa tappamaan yhden, tai vastaavaa. Toisaalta tämä on hauska tapa pitää pelaaja varpaillaan, mutta ainakin allekirjoittaneen oli ratkaisuun  vaikea tottua. Toiseksi nämä välianimaatiot myös sotkevat pelaajan asevalintoja: kädessä ollut rynnäkkökivääri vaihtuu lähes poikkeuksetta käsiaseeseen, mikä tekee yllättävästi alkavista tilanteista entistäkin turhauttavampia.

Max Payne 3 on monilta osin hatunnoston arvoinen suoritus. Uusi tekijätiimi on pysynyt pelisarjan juurille uskollisena, eikä ole yrittänyt sotkea pelimekaniikkaan uusia ja turhia jippoja. Erinomaista tarinaa latistaa ainoastaan aivot polttava välianimaatioiden välkehdintä, mutta kiehtovuutensa ansiosta tähänkin näemmä ehtii ja haluaa tottua.

Vaikka uusi tekijäporukka alun perin herättikin hieman epäilyksiä, on kyseessä kuitenkin peli, joka on tehty sarjan juuria kunnioittavalla arvokkuudella. Näin sen pitäisikin olla. Suojissa kyykkimisestä kepillä ja porkkanalla pois houkutteleva pelimekaniikka on nykymaailmassa piristävä poikkeus, jota rikkovat muutamat kauneusvirheet ja epätarkoituksenmukaisellisuudet.

Sarjan tai kolmannen persoonan räiskintöjen ystävillä ei ole käytännössä mitään syytä jättää Max Payne 3:a väliin, mutta toisaalta se ei myöskään tuo millään tasolla mitään uutta lajityyppiin. Mutta ei sen tarvitsekaan, tämä riittää.

(Toim. huom: moninpelistä lisää ensi viikolla)

 

 Toinen mielipide

Täytyy myöntää, että ensimmäiset kuvat kaljupäisestä Max Paynestä herättivät epäilyksiä. Uusi kehittäjä, uusi look. Noinkohan pelisarjan henki on kestänyt muutokset. Onneksi Rockstar osaa hommansa ja pelot osoittautuvat turhiksi.

Sam Laken korniuden rajamailla liikkuvat monologit ovat tärkeä osa Max Paynen perintöä. Rockstarin versio miehestä on hieman aikuisempi, hitusen hillitympi ja hyvin paljon kyynisempi, mutta silti tuttu kaveri. Vuodet eivät ole kohdelleet Maxia helläkätisesti, mutta pelille ne ovat sen sijaan tehneet vain hyvää.

Uuden Max Paynen suurimmaksi ansioksi voidaan tiukkarytmisen ja karun kiehtovan tarinan lisäksi laskea se, kuinka tutulta peli tuntuu. Okei, erilaisia hidastusefektejä on vuosien varrella nähty aivan liian monessa pelissä, mutta Max Paynen pelattavuudessa on silti jotain persoonallista, joka erottaa sen joukosta.

Toimivaan kaavaan ei olla koskettu, mutta se on päivitetty 2010-luvulle. Suojautumismekanismi sulautuu perinteiseen Payne-pelaamiseen muuttamatta kokemusta tusinatason kuurupiiloräiskinnäksi. Uutta on myös elokuvamainen mahdollisuus pelastaa sankari varmalta kuolemalta.

Jos taskusta löytyy särkylääkkeitä, viimeinen luoti ei tapakaan Maxia heti. Sen sijaan aika hidastuu ja pelaaja saa mahdollisuuden etsiä tähtäimeensä kuolettavan paketin lähettäjän. Jos tämä onnistuu ajoissa, ei kuolo korjaakaan vaan tilanne jatkuu yhtä pilleripurkkia köyhempänä. Näppärä temppu sulautuu hyvin osaksi perinteisempää Payne-arsenaalia, jopa niin, että sitä olisi kaivannut jo alkuperäisiin peleihin.

Se suurin uutuus verrattuna edellisiin osiin on moninpeli. Kun muistaa, kuinka vahvasti Max Payne on aina nojannut tarinaan, on moninpeli helppo tuomita turhuudeksi kokeilematta sitä lainkaan. Ei kyse olekaan mistään genren uudistajasta, mutta yllättäen Rockstar on panostanut myös verkkokokemukseen tavalla, joka näkyy.

Ensimmäinen mieleen nouseva kysymys kuuluu: miten pelikokemukselle äärimmäisen oleellinen bullet time -ominaisuus on toteutettu? Kovin syvällisesti ei asiaa tarvitse nimittäin miettiä ymmärtääkseen, ettei temppua ole mahdollista kopioida yksinpelistä moninpelin puolelle sellaisenaan.

Rockstarin ratkaisu on nokkeja ja yllättävänkin toimiva. Burst-nimen moninpelin puolella saanut toiminto hidastaa kaikkien käyttäjänsä näköpiirissä olevien hahmojen liikettä, käyttäjä itse mukaan luettuna. Temppu toimii taktisena työkaluna, jonka oikea-aikainen käyttäminen auttaa, mutta jolla on yhtä helppo ampua itseään jalkaan. Tärkein saavutetaan joka tapauksessa, sillä burst-ominaisuuden myötä moninpeli tuntuu asteen verran enemmän Max Payneltä geneerisen räiskeen sijaan.

Moninpelipakettiin on rakennettu syvyyttä samoilla tässä vaiheessa jo hyvin tutuilla keinoilla. Kerättävää ja tavoiteltavaa riittää erilaisten hahmoluokkien, aseiden ja erikoisominaisuuksien muodossa parhaimmillaan kymmeniksi tunneiksi. Kokemusta jaetaan jos jonkinlaisista tempuista, joten taivaanrannassa siintää aina jotain tavoiteltavaa.

Pelirytmi on pahimpia ADHD-räiskintöjä rauhallisempi, mikä sopii ainakin allekirjoittaneelle mitä parhaiten. Kenttiä voisi tosin olla enemmänkin ja tällaisenaan ne käyvät täydellä 16 pelaajan porukalla äkkiä aika ahtaiksi. Toisaalta toimintaa ei myöskään pääse syntymään turhaa tyhjäkäyntiä.

Pelimuotojen joukkoon on tavallisten kuolonotteluiden lisäksi upotettu pari kiinnostavampaakin koukkua. Näistä ensimmäinen, Payne Killer päästää kaksi pelaajista itse Max Paynen ja ystävänsä Passoksen saappaisiin. Sankarit ovat tusinataavetteja vahvempia, mutta vastapainoksi he joutuvat taistelemaan koko muuta porukkaa vastaan. Tappamalla jompi kumpi nimihahmoista pääsee itse pelaamaan tämän saappaisiin. Tämä on myös se tapa, jolla erän voittamiseen tarvittavia pisteitä kerrytetään.

Gang war puolestaan marssittaa kaksi joukkuetta viiden nopeatempoisen erän läpi. Listalta löytyy niin lipunryöstöä, alueiden valtaamista, pommien asettamista tai purkamista kuin myös nimetyn hahmon murhaamistakin. Matsi kääräistään kasaan kuolonottelulla, jonka alkutilanne on tasapainotettu edellisen erän tulosten perusteella.

Moninpeli on kiva, joiltain osin innovatiivinenkin kokemus, jonka parissa viihtyy helposti useammankin tunnin ajan. Lajityypin suuruuksia ei haasteta, mutta rahoilleen saa vastinetta mukavasti.

Yksinpeli ja tarina ovat kuitenkin se paras syy pelata Max Payneä. Niin myös tällä kertaa. Rockstarin jatkaa Max Paynen tarinaa säilyttäen kaikki oleelliset piirteet alkuperäisestä, mutta tuoden mukaan myös oman kosketuksensa. Max Payne 3 on yksi vuoden parhaista räiskintäpeleistä ja samalla hieno jatko Remedyn aloittamalle tarinalle. Toivottavasti seuraavaa Payneä ei tarvitse odottaa aivan näin kauan.

Juho Anttila

 

Kolmas mielipide

On hämmentävää, miten paljon sarjan kolmanteen osaan on tehty muutoksia, mutta silti se on saatu tuntumaan täysin Max Paynelta. Film noir –tyyliä hapuileva esitystapa ja sarjakuvilla kuljetettava juoni on heivattu pois, ja tilalle on tuotu leffamainen tarinankuljetus auringonlaskuisissa ja ikuisesti hiostavissa São Paulolaisissa maisemissa, missä pimeältä taivaalta tippuvat lumihiutaleet ovat saaneet tehdä tietä värikkäille drinkeille ja tyhjäpäisille bailaajille.

Mutta kyllä peli oman perinteensä tunnustaa. Esimerkiksi televisiotyyliin hoidettava tarinan kuljetus sisältää paljon Jackbauermaisia leikkauksia, joissa liikkuvan kuvan tapahtumia jaotellaan erillisiin ruutuihin. Viimeistään se, että liikkuvan kuvan päälle liimaillaan usein lyhyitä tekstityksiä, paljastaa sen, että kyseessä on selvä viittaus Max Paynen tapaan kuljettaa tarinaa eteenpäin sarjakuvastripeillä, eikä suinkaan viittaus JB:eistä heikoimpaan.

On tähän visuaaliseen juonenkuljetustapaan tuotu jotain uuttakin. Ja kyseessä on itse asiassa yksi pelin huonoimmista uudistuksista. Ruutu täyttyy usein todella häiritsevistä kuvaa sumentavista, ylivalottavista ja hajataittavista efekteistä. Vatsataudissa tai Kummelien normipäivänä tätä peliä ei kyllä kannata pelata. Saattaahan tuo jonkin sortin taidetta olla, mutta ei se minuun uppoa.

Pelattavuus onkin sitten ihan sitä vanhaa kunnon Max Paynea. On vaikea keksiä ensimmäistäkään varsinaista muutosta tällä saralla. On kuitenkin pakko mainita, että Xbox 360:llä pelin ruudunpäivitys on sellaista tasoa, että pelin pelaaminen tuntuu jotenkin henkisesti raskaalta. Varsinaisen diashown puolelle ei langeta juuri koskaan, mutta pelin sulavuus ei vain ole riittävää tasoa nopeaan ja tähtäämistä vaativaan toimintapeliin. Kerran jos toisen heräsi ajatus myös siitä, että mahtaakohan aiemmin mainittujen ruudunsekoitusefektien tarkoitus olla piilotella juonenkuljetuskohtausten aikaisia ruudunpäivitysongelmia.

Se pelin oudoin asia on kuitenkin selvästi itse tarina. Tapahtumilla ei ole juuri mitään tekemistä sarjan aiempien osien kanssa, ja pelien välillä vierähtääkin hyvät 12 vuotta pelinsisäistä aikaa. Tämän aukon aikaisia tapahtumia ei ihan loputtomasti selvitellä, ja kauas on Max kyllä New Yorkin pimeiden katujen itsereflektoivasta ja synkästä poliisista päätynyt. Nyt Maxia kiinnostaa, syystä tai toisesta, joidenkin satunnaisten geelitukkaluigien henkivartijan tehtävät ja rikkaille nousukkaille pokkurointi ja alistelu.

Mutta. On silti suorastaan hämmentävää, että miten paljon uudet kasvotkin saanut Max Payne silti tuntuu Max Paynelta. Kyllä se vaan on se sama mies, jonka ajatukset, puheet ja toiminta ovat saman henkilön jatkumoa. Joskus tuntuu, ettei videopeleissä edes vaivauduta yrittämään tätä, mutta tässä itse pelistä on muutettu niin paljon, että jatkumon ylläpitäminen hahmossa on varmasti ollut määrätietoisen työn tulos. Juoni on myös omalla tavallaan hyvin synkkä ja aikuismainen. Ihan ilmiselvä K18-peli tämä on. Kieroa sanoa näin, mutta on ihailtavaa katsoa, miten rohkeasti Rockstar uskaltaa käsitellä mm. sellaisia juttuja, kuin visuaalisesti ruudulla nähtävää tajunnanpoistavaa Max Paynen sekakäyttöä.

Jos Paynen piti Remedyltä johonkin lähteä, niin kyllä paras mahdollinen koti henkisesti riekaleiselle sankarillemme on juuri Rockstar. Talossa on GTA-sarjan kanssa ehditty jo pyörittelemään erilaisia (mini)tarinoita vähän samoilla teemoilla, ja Max Payne sopii niihin nähden kuin nyrkki silmään seuraavaksi askeleeksi. Se on pitkälti samaa kamaa, mutta pohdintaa aiheuttavammalla syvyydellä ja suuremmalla vakavuudella. Oikeastaan jopa realismilla. Jos GTA on kuin Prison Break, Max Payne on kuin Oz.

Janne Mikola

 

Neljäs mielipide (Xbox 360)

Pitkä oli odotus uuden Max Paynen kanssa. Yhdeksän vuotta, oikeuksien myyminen, uusi tekijä ja mitä vielä. Tuskin kukaan kieltää Rockstar Gamesin maagista jälkeä, etenkään viime vuosien GTA IV:ssä ja Red Dead Redemptionissa. Jostain syystä minulla ei kaikesta huolimatta ollut juuri minkäänlaisia odotuksia uutta Maxia kohtaan. En katsellut pelistä edes trailereita kuin vasta pari viikkoa ennen julkaisua, ja silloin se jostain syystä alkoi kiinnostamaan, vaikka suoranaista syytä ei ollutkaan. Johtuiko sitten Rockstarin mediaseksikkyydestä, menneisyydestä vai yksinkertaisesti siitä että onhan Maxin paskamainen elämä tuttu jo vuosien takaa ja kuitenkin alkuperältään suomalaista laatua.

Alkuvalikon myötä alkoi kuitenkin tuntumaan, että kyllähän tämä voisi olla kovakin juttu. Ja olihan se. Peli piti otteessaan alusta loppuun, ja juoni oli oikein asiallinen. Ääninäyttely on jälleen hyvää Rockstar-laatua, ja välivideot ansaitsevat erityismaininnan varsinkin ilmeistä, vaikkakin Teron mainitsema välke ei ollut onnistunein idea tekijöiltä. Kuitenkin se tärkein eli pelattavuus on kohdillaan. Niinpä Max liikkuu ja hyppii juuri sinne minne pelaaja haluaakin, eikä turhia ärräpäitä juuri lennellyt.

Näin vahvasti tarinapainotteisessa pelissä on tietysti ne sudenkuopatkin. Peli on hyvin lineaarinen, yllätyin jopa hieman kuinka paljon Rockstarin aikaisempiin peleihin verrattuna. Tosin täytyy puolustukseksi todeta, että eihän Max Payne 3 eroa tässä suhteessa lainkaan kahdesta aikaisemmasta pelistä. Eiköhän suoraviivaisuus ollut tarinan kannalta paras valinta, mutta peluuarvo on minimissään, vaikka uusia vaikeusasteita ja aikaisemmista peleistä tuttu New York Minute aukeaa läpipeluusta. Yksinpeliä ei silti jaksa vääntää uudestaan, ainakaan heti.

Yksi Rockstar Gamesin harvoista heikkouksista on ollut moninpeli, vaikka pelit olisivat kuinka potentiaalisia, kuten GTA tai RDR. Max Paynessa tuntuu olevan samoja ongelmia niiden kanssa. Moninpeliä on takana noin kymmenen tuntia, ja se iänikuinen verkkoviive on läsnä lähes jatkuvasti. Kerran kymmenestä matsista lagi tuntuu pienemmältä, jolloin pelaamisesta tulee sentään jotain, mutta sitten se taas alkaa. Lisäksi yhteydet servereille katkeilevat eivätkä tilastot tai aselevelit aina päivity. Toimiessaan nettipeli on Max Payne 3:ssa on ihan jees, mutta jos kolmannen persoonan nettiräiskintää haluaa, niin Ghost Recon Future Soldier on varmasti parempi vaihtoehto.

Kaiken kaikkiaan Rockstar Games on tehnyt hyvää jälkeä ja tervetulleen comebackin Maxille. Peliä voi suositella varauksin. No, eihän se Maxiin aiemmin tutustuneille tuo varsinaisesti mitään uutta, mutta Rockstarin lupaamat dlc:t lupaavat peliin paljon hyvää ja niitä julkaistaan vuoden loppuun mennessä ainakin seitsemän. Koska lisäreitä tulee erityisesti moninpelaajille, niin eiköhän serverit ja lagikin saada vielä kuriin

Kalle Laakso

 

Lisää aiheesta

Max Payne (PC)

Max Payne (PS2)

Max Payne 2 (pc, PS2, Xbox)

Max Payne (GBA)

Kovaakin kovempi Max Payne

Remedy-kooste: Max Paynesta nykypäivään

Lue myös

Civilization V: Gods & Kings -ennakko (PC, Mac)

Diablo III (Mac, PC)

Disgaea 4: A Promise Unforgotten (PS3)

Prototype 2 (PS3, Xbox 360)

 

Muropaketin uusimmat