Medal of Honor (PC, PS3, Xbox 360)
Tekijä: Danger Close / EA Digital Illusions CE
Julkaisija: Electronic Arts
Testattu: Xbox 360
Saatavilla: PC, PlayStation 3, Xbox 360
Pelaajia: 1, 2-24 (verkossa)
Pelin kotisivu: http://www.medalofhonor.com
Juho Anttila
Afganistan, tuo hiekkainen vastine Vietnamille. Neuvostoliitto vietti maassa koko 80-luvun etenemättä minnekään, ja nyt Nato, USA etunenässä, hakkaa päätään samaan seinään. Mitä mainiointa pelimateriaalia siis.
Maineikkaan Medal of Honor -sarjan paluupaikaksi onkin valittu juuri Afganistan. Etukäteen herneitä suvaitsemattomien nenään ampunut eepos lupaa erikoisjoukkoja, hurjaa sissisotaa vuoristossa ja tietenkin muhkeita partoja. Mutta riittääkö se?
Haaste on kova. Räiskintöjen realistisempiin ympäristöihin sijoittuvaa haaraa hallitsee keisarin ottein Call of Duty -sarja ruotsalaisen DICE:n kehittämän Battlefieldin vaaniessa kannoilla. Kiirekin uhkaa, sillä uusin Call of Duty on jo ovella, joten jalansija olisi vallattava ennen kuin kansa kääntää katseensa Black Opsin suuntaan. Tähän Medal of Honor kompastuukin. Mutta ei mennä asioiden edelle.
Karvaiset miehet kielekkeellä
Yksinpeli kattaa prologin ja kahden vuorokauden mittaisen siivun sodan kiivaita tapahtumia. Kotimaan kenraali jakelee lyhytnäköisiä ohjeita ymmärtämättä paikallisia oloja samalla, kun kolme eri joukko-osastoa edustavaa soturia yrittää kukin tahollaan selvitä hengissä ja kylvää samalla mahdollisimman paljon kuolemaa Taliban-taistelijoiden riveihin.
Joukosta kiinnostavimpia ovat kansikuvapojiksikin päässeet Tier 1 -tason parrakkaat erikoissotilaat. Vihollisen linjojen takana operoivat kommandot riittäisivät kiinnostavan pelin pohjamateriaaliksi jo sellaisenaankin. Siksi onkin suuri harmi, ettei heitä lopulta hyödynnetä kuin muutaman tehtävän verran. Tarina jää muutenkin kovin etäiseksi. Kulissit tarjotaan monenlaiselle toiminnalle, mutta aito tunnetaso jää saavuttamatta.
Yritystä tehtävätarjonnassa kyllä riittää. Tapahtumaympäristöt vaihtelevat kaupungeista kuivien kanjoneiden kautta lumisiin vuorenrinteisiin saakka. Tekeminen ei rajoitu pelkkään ase kädessä tetsaamiseen, vaan välillä myös hiiviskellään, sniputellaan yli kilometrin päähän ja toimitaan taisteluhelikopterin ampujana. Pelaaja on myös harvoin yksin, useimmiten mukana on yhdestä kolmeen tekoälytoveria.
Kiire ja kompastus
Parhaimmillaan Medal of Honor onnistuu. Tunnelma maistuu hiekalle ja tomulle, vauhtia ja räjähdyksiä riittää ja pulssikin nousee talibanien vyöryessä päälle ja ammusten käydessä vähiin. Valitettavasti näitä huippukohtia riittää korkeintaan yhden käden sormilla laskettava määrä. Se on aivan liian vähän, varsinkin, kun tarina ei kestä viittä tuntia pidempään.
Kesto on surkean lyhyt, mikä on nykyään tämän lajityypin kohdalla enemmän sääntö kuin poikkeus. Sen voisi antaa anteeksi, jos sisältö olisi täyttä rautaa. Mutta kuinka viimeistellä peli kunnolla, kun se olisi kuitenkin saatava markkinoille ennen CoD-sarjan seuraavaa takuuvarmaa kassamagneettia? Arvasitte oikein, ei mitenkään. Medal of Honorin yksinpeli on yksinkertaisesti keskeneräinen.
Etukäteen purkitetut kohtaukset ovat dramaattisen tarinankerronnan edellytys. Hyvin tehtynä ne saadaan kuitenkin upotettua pelin tapahtumiin niin, että raiteita ei välttämättä edes huomaa, jos ei pysähdy niitä asiakseen etsimään. Medal of Honorin skriptaus sen sijaan tekee kaikkensa, jotta illuusio särkyisi.
Ongelmat alkavat jo ensimmäisissä tehtävissä. Ryhmä ryntää talosta toiseen juostessaan talibanien perässä läpi kaupungin. Toiminta katkeaa vähän väliä, kun ryhmä arpoo kenen vuoro on potkaista ovi sisään. Ei puhettakaan valinnan vapaudesta. Jos käsikirjoituksessa lukee, että oven avaa pelaaja, ei mikään etene ennen kuin homma hoidetaan. Jos taas ei, on turha kuikuilla oven edessä. Sesam ei aukene, ennen kuin etukäteen valittu tekoälysoturi ehtii paikalle.
Jos ehtii, sillä välillä skriptaus hajoaa täysin. Esimerkiksi jo toisessa kentässä voi käydä niin, että yksi ryhmän jäsen vain katoaa. Jos näin huono onni sattuu kohdalle, ei mikään auta. Juoni ei etene eikä seuraava ovi aukene, vaan koko kenttä on pakko pelata uudestaan alusta saakka. Anteeksiantamaton virhe tämän kokoluokan julkaisussa. Sama linja jatkuu läpi pelin. Välillä skriptaus on vain kömpelöä, välillä yllä kuvatun kaltaiset tapaukset uusiutuvat ja latausruutu kutsuu taas.
Pelimoottorikaan ei ole aivan viimeistelty. Ruudunpäivitys yskii jatkuvasti, oikein tiukoissa paikoissa häiritsevänkin paljon. Tekstuurien taso vaihtelee näyttävän ja keskinkertaisen välillä, eivätkä ne ainakaan testiboksilla ehtineet aina latautua täysin ajallaan. Etenkin alussa peli näyttää välillä jopa halvalta, joskin tilanne paranee jonkin verran loppua kohden.
Koko Medal of Honorin yksinpeliä leimaa kiire. Muutama kuukausi, ehkä puolisen vuotta kehitysaikaa lisää, ja siitä olisi voinut tulla oikein viihdyttävä paketti. Joulun ja Black Opsin lähestyessä aikaa ei ilmeisesti ollut bisnessyistä käytettävissä, ja se näkyy. Sääli.
Battlefield: Modern Warfare
Moninpeli on toista maata. Kirjaimellisesti, sillä siitä vastaa aivan eri firma, Battlefield-sarjalla maineeseen noussut DICE. Myös pelimoottori vaihtuu. Siinä, missä yksinpeli käyttää vahvasti muokattua Unreal 3 -pelimoottoria, on DICE turvautunut omaan hyväksi koettuun Frostbiteensä.
Ratkaisu on erikoinen, sillä eri pelimoottori tarkoittaa sitä, että myös pelin ulkonäkö ja tuntuma on moninpelissä aivan erilainen. Visuaalisten erojen lisäksi ampuminen tuntuu erilaiselta, toisaalta joitakin yksinpelistä tuttuja liikkeitä puuttuu moninpelistä kokonaan. Positiivisena sivuvaikutuksena DICE hanskaa verkkosodan ja se näkyy. Medal of Honorin moninpeli on mainiota viihdettä.
Vaikka pelimoottori on tuttu, ei DICE lähde kilpailemaan itseään vastaan. Battlefield hallitsee isompia kenttiä, tuhoutuvia ympäristöjä ja ajoneuvoja. Medal of Honor marssii, todennäköisesti tarkoituksella, Modern Warfaren reviirille. Kentät ovat pienempiä ja toiminta sitä kautta hektisempää, mikä näkyy myös rutkasti lyhempänä elinaikaennusteena. Kuolo korjaa varsinkin aloittelijan usein sekunneissa. Battlefieldin perintö näkyy lähinnä mausteina. Sinne tänne on ripoteltu kevyesti hajoavaa rekvisiittaa, mutta varsinaisista romahtavista rakennuksista saa vain haaveilla.
Kentälle mahtuu kerralla 24 soturia ottamaan mittaa toisistaan neljän tutunoloisen pelimuodon parissa. Team assault on team deathmatch, suoraviivainen joukkuesota, joka tuntuu modernissa räiskinnässä jo reliikiltä. Sector control on silkkaa kolmen alueen hallintaa ja objective raidissa räjäytetään kahta kohdetta puolustajien laittaessa vastaan parhaansa mukaan.
Mielenkiintoisimmaksi pelimuodoksi nousee combat mission, joka on vain toinen nimitys Bad Company 2:n rushille. Hyökkääjät operoivat rajallisella sotilasreservillä tarkoituksenaan vallata kohteita kentältä. Kun kohde vallataan, aukeaa kenttä ja taistelu siirtyy seuraavan kohteen ympärille. Pelimuodossa on sitä samaa etenemisen meininkiä ja vaihtelua kuin Bad Company 2:kin. Pääseepä hyökkääjä käsiksi myös koko moninpelin ainoaan ajoneuvoon, M3 Bradley rynnäkkövaunuun.
Pelaajalla on valittavanaan kolme eri tavoin painotettua hahmoluokkaa. Rifleman on yleismies Jantunen rynnäkkökivääreineen, special ops erikoistuu lähitaisteluun ja sniper nimensä mukaan matkan päästä ampumiseen. Kliseistä mutta samalla toimivaa – ja melkein sisäänrakennetusti hyvin tasapainotettua.
Tavallisen torrakon lisäksi käytössä on myös erikoisvoimia. Tarpeeksi paljon pisteitä kuolematta kerännyt voi esimerkiksi paljastaa vihollisen sijainnin, tilata ohjusiskun tai jakaa joukkuetovereilleen luodinkestävät liivit. Mitä suurempi pisteputki, sitä muhevammat voimat, mutta yksikään ominaisuuksista ei onneksi nouse mauttomaksi pelintappajaksi. Tärkeä tasapainotus toimii siis tälläkin sektorilla.
Laiskanpulskea metapeli, kertakäyttökokonaisuus
Kun vastassa on sellaisia pelaajamagneetteja kuin Modern Warfare 2 ja Bad Company 2, on myös metapelistä syytä löytyä koukkua. Medal of Honorin kohdalla DICE on hieman laiskotellut. Kokemustasoja löytyy 15 hahmoluokkaa kohden ja niiden tavoitteleminen on mielekästä uusien aseiden ja aseparannusten vuoksi. Erilaiset kunniamerkit jäävät sen sijaan turhakkeiksi. Kun saavutuksiin ei liitetä selvää kokemuspisteporkkanaa, ei niiden tavoitteleminen motivoi samalla tavalla kuin kilpailevissa peleissä.
Laiskahko metapeli alleviivaakin Medal of Honorin moninpelin ongelmaa. Jälki on laadukasta, jopa erinomaista, mutta kenelle tämä on oikein tarkoitettu? Battlefield-näkökulmasta kyse on melkein kuin ominaisuuksiltaan hieman riisutusta karttapaketista. Modern Warfaren ystävät taas tuskin vaihtavat leiriä nyt, jos eivät sitä tehneet Bad Company 2:nkaan kohdalla.
Näiden kahden pelin välimaastossa majaileva hybridi ei lyö pöytään juuri omia ideoita. Ehkäpä moninpelin teettäminen firmalla, joka säästää parhaat ideansa omiin tuotteisiinsa on kuitenkin liiallista varman päälle pelaamista.
Electronic Arts on mainostanut Medal of Honorin olevan vain ensimmäinen askel tunnetun brändin uudessa tulemisessa, jalka oven väliin kamppailussa kärkipaikasta modernien räiskintäpelien tuottajana. Tällaisenaan kokonaisuus on muotopuoli. Viimeistelemätön yksinpeli jättää pelaajan turhautuneeksi. Sinällään mainio moninpeli kilpailee taas yhtä lailla firman omien tuotteiden kuin kilpailijoiden pelien kanssa häviten puukonmitalla molemmilla rintamilla.
Näyttääkin pahasti siltä, että pelistä jää lopulta mieleen vain ilmaisena mainoksena toiminut taliban-kohu. Kun peli itse ei yllä julkisen närkästyksen edellyttämälle tasolle, näyttäytyy kukkahattutätien härnääminen entistä selvemmin silkkana halpana mainostemppuna. Kilpailu räiskintämarkkinoilla on niin tiukkaa, ettei paikka auringossa irtoa tuotteella, joka on puoliksi viimeistelemätön ja puoliksi lähes suora kopio.
Lue myös
Enslaved: Odyssey to the West (PS3, Xbox 360)
Halo: Reach moninpeliarvostelu (Xbox 360)
Kane & Lynch 2: Dog Days (PC, PS3, Xbox 360)
N3II: Ninety-Nine Nights (Xbox 360)
Quantum Theory (PS3, Xbox 360)
Tom Clancy’s H.A.W.X. 2 (PC, PS3, Xbox 360)
