Megaman X8 (PS2)

Alkuaikoina Megaman-sarja oli, kuten suurin osa muistakin matolaatikon peleistä, kuin itse yksinkertaisuus. Sinipukuinen robotti jahtasi robotteja läpi näiden teemaan sopivien tasojen. Voittamalla robotin sai käyttöönsä tämän erikoisaseen, jota puolestaan tarvittiin jonkun toisen pomon voittamiseen.

Pitkään paikallaan polkenut sarja lähti jyrkkään syöksyyn, kun Capcom poikkesi tavanomaisesta kaavasta. Robottijahdin sijaan pelaaja heitettiin keskelle vallankumousta ja perinteiset robottipomot vaihtuivat kliseisiin ja tylsiin jättihirviöihin ja supertankkeihin.

Tällä kertaa Megaman taistelee pahoja robottivastustajiaan vastaan avaruudessa. Megaman X7:ssä mukana olleet Zero ja Axl ovat jälleen mukana pelissä, josta syystä ennen jokaista kenttää kolmikosta valitaan kaksi käytettäväksi. Jokaisella on omat hyvät ja huonot puolensa ja hahmoja voi vaihtaa napin painalluksella kesken kentän. Kullakin parilla on myös oma tag team -hyökkäyksensä, joilla vihollisia voi kurittaa tavallista enemmän.

Peliin on sotkettu myös kevyttä RPG-sisältöä. Tehtävien välissä pääosatrioa voi parannella käyttämällä kentistä löytyvää metallia uusien ominaisuuksien ostamiseen. Mistään mullistavasta ei ole kyse, vaan parannukset ovat kertakäyttöisen kilven tasoa. Ratkaisu on ihan toimiva, sillä Megaman-pelit ovat aina olleet mukavan sujuvaa toimintaa, eikä kevyille rope-lisäyksille ole tilausta.

Puisevaa menoa

Itse peli ei ole hölmöstä anime-juonestaan ja RPG-vaikutteistaan huolimatta muuttunut juuri mihinkään. Megaman juoksee vasemmalta oikealle hyppien kuoppien yli ja tykittäen vihollisiaan. Kentän lopussa odottaa pomo, jolta poimitaan parempi ase mukaan. Aistittavissa on siis vahvaa old school -henkeä. Valitettavasti pomojen hahmosuunnittelu on myös kuin suoraan 80-luvulta. Vanhojen pelien pomoja on kierrätetty pienin kosmeettisin muutoksin ja uudet kehitelmät, kuten liekkejä käyttävä paha kukko, ovat naurettavan tökeröä tavaraa.

Väliin on ripoteltu pieniä erikoiskenttiä, joissa lähinnä huristellaan ajoneuvolla vasemmalta oikealle tulitusnappi pohjassa. Käytännössä siis täysin samaa tavaraa kuin normaalistikin, mutta nopeammalla taustan vierityksellä. Tavalliselta Megaman-seikkailulta kuulostava peli häviää esi-isilleen kiinnostavan kenttäsuunnittelun puuttumisen vuoksi. Peli menee jo parin kentän jälkeen tylsäksi junnaukseksi, eikä pysty sen enempää yllättämään kuin innostamaan pelaajaansa. Jopa pomotaistelut ovat puisevaa tavaraa, eikä yksinkertaisten hyökkäysreittien opetteluun kulu aikaakaan.

Koko komeuden kruunaa tökerö audiovisuaalinen toteutus. Graafisesti peli on ihan mukiinmenevän näköinen, joskaan ei tunnu juuri miltään Viewtiful Joen näytettyä, miten sarjakuvan näköinen peli kuuluu toteuttaa. On silti mukava nähdä, että 2D elää yhä, vaikkakin yhdelle tasolle litistettynä 3D-grafiikkana. Äänipuolella mennäänkin metsään, jotta rytisee. Näin kamalaa ääninäyttelyä kuulee harvoin edes huonoimmissa anime-dubbauksissa. Ärsyttävästi kimittävät ja hirvittävästi ylinäyttelevät Ö-luokan ”starat” saivat aikaan spontaania nenäverenvuotoa koko testiyleisössä.

Megaman X8on pettymys, siitä ei pääse mihinkään. Tylsä kenttä- ja hahmosuunnittelu, väsynyt juoni ja arkinen toteutus eivät anna aihetta hurraa-huutoihin. Onneksi sarjassa on edelleen henkeä, sillä nostalgia-fanit voivat elää uudelleen Ne Paremmat Pelit Megaman Anniversary Collectionin kautta. Megaman X8 sen sijaan kannattaa jättää kaupan hyllylle.