Metal Gear Rising: Revengeance (PS3, Xbox 360)

12.03.2013 17:00 | Heikki Takala

Tekijä: Platinum Games
Julkaisija: Konami
Testattu: Xbox 360
Saatavilla: PlayStation 3, Xbox 360
Pelaajia: 1
Pelin kotisivu: http://www.konami.jp/mgr/
Arvostelija: Heikki Takala

Kun kuulin Platinum Gamesin kehittävän Uutta Metal Gearia olin vähintäänkin innoissani. Studio oli näyttänyt jo kyntensä Vanquishin ja Bayonettan kanssa joiden mekaniikka oli puhdasta timanttia. Se valoi myös uskoa uuteen Metal Geariin, sillä vaikka Kojima on kirjoittajana ja suunnittelijana paikkansa ansainnut, sulava toiminta ei ole miehen ominta alaa.

Tämä olisi myös näytön paikka niche-loossiin eksyneelle Platinum Gamesille, joka saisi ensimmäistä kertaa käsiteltäväkseen suuren luokan teoksen. Suurin kysymysmerkki oli kuinka Kojiman sekopäiset visiot sekoittuisivat viiltävän tarkkaan toimintaan.

Hyvinhän ne sekoittuvat. Platinum Games on kaiketi kehittänyt kaiken paitsi juonen, jossa on kaikki Metal Gearin tunnusmerkit. Ja se jakanee tälläkin kertaa mielipiteitä puolesta ja vastaan. Pelkästään päähenkilö on näkökannasta katsoen joko sarjan rakastetuin tai vihatuin. Kyseessä on luonnollisesti Raiden, joka on saanut kyseenalaisen kunnian olla jos jonkinlaisen spekuloinnin ja peilaamisen kohde Kojiman yksityisille preferensseille. Anatomisesti täysin epärealistinen ninja on  sekoitus emopoikaa ja sotaveteraania, joka on ajan myötä oppinut raakkumaan Snaken äänellä. Kenties ääninäyttely yrittää heijastella Raidenin aiempia kokemuksia, mutta se lähinnä onnistuu olemaan naurettava, joka sopii hyvin yksiin juonen kanssa.

Tulevaisuudessa näet kaikki ovat käytännössä kyborgeja. Asiaa ei liiemmin selitellä, mutta implantit ovat tulleet jäädäkseen. Tarina jättää epäselväksi käyttääkö kukaan enää Luojan luomaa ruumistaan mihinkään, mutta todisteita tästä ei ainakaan löydy. Oli miten oli, kyberneettiset kropat ovat aiheuttaneet uuden ongelman kehittyvissä maissa. Lapsia kaapataan kadulta, ja heidän aivonsa siepataan. Tavalla tai toisella. Tätäkään prosessia ei juuri vaivauduta selittelemään.

Lasten aivot työnnetään servereihin, joissa ne käyvät läpi virtuaalikoulutuksen joka valmistaa ne taisteluun. Tämän jälkeen aivot dumpataan uuteen ruumiiseen ja kuskataan milloin millekin taistelutantereelle. Entisenä lapsisotilaana Raiden ottaa asian henkilökohtaisesti, ja lähtee selvittämään asiaa.

Tässä ei ole läheskään kaikki, mutta oikeastaan joka ikinen yksityiskohta on uusi yllätys, joita en halua spoilata sen kummemmin. Sanotaan vain, että tarina on täysin hassu. Ja pullollaan ammottavia aukkoja, joiden repaleista ei edes Arman Alizad kutoisi kunnollista tilkkutäkkiä. Asiaa helpottaa jos Metal Gearit ovat ennestään tuttuja, sillä Revengeance on suoraa jatkoa Guns of the Patriotsille, mutta tämäkään ei selitä aivan kaikkea. Kenties asioita selvitellään tulevissa osissa, ja kenties ei. Tämä on kuitenkin tyypillistä Kojimaa, ja  kukaan tuskin tarttuu Raidenin seikkailuun odottaen eeppisiä tarinoita.

Eeppisiä hahmoja tarina on sen sijaan pullollaan. Raiden on muuttunut ajan myötä aikuisemmaksi, vaikka angsti onkin tallella. Sivuhahmot ajavat pääosin asiansa, antagonistien ollessa sieltä sekopäisemmästä päästä. Vaikka sekava juoni jättää joidenkin tarinallisen funktion hämärän peittoon, ovat ne silti muistettavia. Eivätkä vähiten timanttiset mekaniikan tähden.

Viiltävää toimintaa

Vaikuttaa siltä että kaikesta teknologisesta edistyksestä huolimatta tulevaisuuden aseina käytetään pääsääntöisesti miekkoja. Hyvä näin, sillä se synnyttää näyttävää ja nautittavaa miekkabalettia.  Platinum Games on ollut nappivalinta toiminnanohjaajaksi. Revengeance pyörii supersulavalla 60 ruudun sekuntinopeudella, ja yskii vain ajoittain. Raiden tottelee joka ikistä käskyä äärimmäisen tarkasti, ja vain satunnaiset kameranheilahtelut iskeytyvät toiminnan ilon tielle, nekin harvoin.

Revengeancessa on kyse noin neljän tunnin reaktiotestistä. Iskuja on pohjimmiltaan kaksi, vaikka erilaisia kombinaatioita on lukuisia. Sulavuuden eteen on nähty vaivaa, ja parhaimmillaan Raiden on murhanhimoinen mytty erilaisia viiltoja viuhumassa keskellä kyborgilaumaa. Ja pahimmillaan joka  ilmansuunnasta turpaansa ottava miesmalli. Kaikki tämä kuudenkymmenen ruudun sekuntivauhdilla, joka korvaa sen minkä ympäristöt kenties tekstuurien tarkkuudessa häviävät.

Revengeance osoittaa nopeasti kaapin paikan. On puhtaasti padin pitäjästä kiinni kuinka asiat etenevät. Mikään hyökkäys ei ole toista parempi, eikä sellaista tekniikkaa joka tehoaisi tasapuolisesti kaikkiin vastustajiin ole. Kyse on jatkuvasta sopeutumisesta, blokkien ja väistöjen oikeaoppisesta käyttämisestä, sekä vastustajien lukemisesta. Läheskään kaikkia liikkeitä ei voi torjua, ja joskus on vain paettava. Mekaniikan oppimiseen menee aikansa, mutta kun sen oppii, sen oppii. S-arvosanojen saamisesta tulee nopeasti periaatekysymys, ja taisteluja alkaa hahmottamaan taktisemmin.

Oman lusikkansa soppaan työntää blade mode, joka on eräänlaista bullet time -miekkailua. Siinä aika hidastuu, ja Raiden pääsee viiltelemään vastustajiensa raajat irti yksi kerrallaan. Ohjaustapoina toimivat joko tatti tai näppäimet, vaikkakaan tarkkuutta ei juuri tarvita joitakin pomoja lukuunottamatta. Pienet punaiset laatikot ilmoittavat mihin raajaan on milloinkin hyvä osua. Kun tietyt parametrit täyttyvät, Raiden suorittaa zandatsun. En osaa sanoa mikä termin suomennus on, mutta zandatsussa Raiden pätkii vihollisen osiin, ja repäisee tämän selkärangan irti. Tämä palauttaa Raidenin elinvoiman.  Zandatsuja voi linkittää yhteen niin monta kuin on vastustajiakin, joka lisää luonnollisesti pistepottia ja antaa sen viimeisen taktisen silauksen taistelulle.

Blade mode avaa myös joitakin näyttävämpiä lopetusliikkeitä, jotka toimivat QTE-henkisesti taistelujen lomassa. Näiden aloittaminen on ajoittain hankalaa, vaikkakin palkitsevaa. Se on myös ajoittain pakollista, sillä kymmenet päälle vyöryvät viholliset vaativat joskus nopeita lopetuksia, ennen kuin ne vyöryttävät Raidenin täysin. Samalla lailla päätetään myös loppuvastustajien päivät, joka on pieni pettymys.

Lopputaistelut ovat massiivisia, ja viihdyttäviä. Ne kestävät kauan ja sisältävät sellaista koreografiaa, että John Woo olisi ylpeä. Mutta lopuksi suoritettavat QTE:t irrottavat pelaajan jossain määrin taistelun tenhosta. Olisin halunnut itse suorittaa monet liikkeistä, joita saa katsella nyt lähinnä videona. Tätä lukuun ottamatta napinan aiheita ei kuitenkaan ole. Paitsi yksi juttu…

Revengeance on näet lyhyt. Liian lyhyt. Pelin millä tahansa muulla kuin hard-vaikeustasolla aloittavat tekevät itselleen karhunpalveluksen. Toiminnan ystäville normaali on jo näet läpihuutojuttu, ja peli tyssää noin neljän tunnin kuluttua, jonka jälkeen ainoa motivaatio uudelleenpeluulle on paremmat arvosanat ja VR-tehtävät. Tämä kelpaa hyvin suorittajille, muttei Metal Gearin faneille. Miinus on suuri. Kyseessä on ensimmäinen Metal Gear vuosiin, ja tarina jää tällaisenaan torsoksi. Olkoonkin, että kyseessä on spin-off.

Mutta jos edellisestä pääsee yli, Revengeance on timanttinen tuotos. Se ei kenties kerro paljoakaan Guns of the Patriotsin jälkeisestä ajasta, ja se vähä kerrottu on äärimmäisen sekavaa. Mutta Raidenin tarina on mekaanisesti täydellinen. Pelkästään taistelu imaisee mukaansa sellaisella voimalla, että peli on läpi yhdessä iltapäivässä. Ja se yksinään on todiste siitä että jotain on tehty oikein.

 

Toinen  mielipide

Metal Gear –sarja ottaa usein kantaa maailmantapahtumiin ja sekoittaa salaliittoteorioita hyvinkin mehuisasti. Olen pitänyt MGS-sarjasta ja itseasiassa lämmittelin fiiliksiä MGS 2:en ja kolmosen parissa Revengeancea varten. Tarinasta ei Risingissa ole silti juurikaan väliä, sillä se on jätetty aivan toissijaiseksi.

En ole koskaan pelannut Metal Gear Solid 4:ää, joten olen muutaman pykälän jäljessä Solid Snaken ja kumppanien tapahtumista. Kun Rising sijoittuu MGS 4:än jälkeiseen elämään, piti minun lähestyä Raidenin edesottamuksia vinommasta kulmasta. Etenkin kun Rising tekee kaiken mahdollisimman päinvastoin kuin aikaisemmat Metal Gearit. Hiippailut sun muut salakuuntelut on heivattu hiiteen ja lähikontaktin ottaminen on pelin juttu. Siinä kuitenkin onnistutaan hyvin, olettaen että nopeatempoinen hack’n’slash kiinnostaa.

Parhaimmassa tapauksessa ruudulla pörrää, lentelee, liikkuu ja tapahtuu vaikka mitä, mutta silti paketti pysyy hyvin kasassa. Alkuun pelaaminen tuntui hämmentävältä ja tutoriaalin VR-tehtävät olivat lepsuja varsinaisiin taisteluihin verrattuna. Kesti muutaman kentän verran ennen kuin pääsin kunnolla MGR:n sisälle, ja Raiden taipui pelityyliini.

Heikin moittima nejän tunnin pituus on minulle sopiva. Rising on pienissä erissä sopivaa mättöä, eikä minulle varsinaisesti tullut tunnetta missään vaiheessa, että peliä jaksaisi pelata samalta istumalta paria checkpointtia pidemmälle. Peli kun ei tarjoa varsinaisesti, ainakaan minulle, sitä kaikista mielenkiintoisinta uudelleenpeluuarvoa, joten sain omalla tyylilläni pelistä irti sen minkä sillä on tarjottavanaan, ilman puutumista.

Kaikesta huolimatta se tärkein, miekka ja sen käyttö, on toteutettu miellyttävästi. Eritoten blade mode on palkitsevaa touhua, erityisesti rivimiehiä vastaan, ja Raiden paloittelee jäseniä uuteen uskoon tehokkasti. Irtokädestä saa tarkalla sihtaamisella irroitettua yllättävän monta erilaista kohtaa..

Rising on koko lailla viiltävän asiallinen suoritus. Pelattavuus on hiottu kuosiinsa viimeisen päälle. Ruudunpäivitys ei notkahtele tiukimmassakaan tilanteessa. Se, että peli on vain ja ainoastaan hyvinkin lineaarinen huoneesta toiseen etenevä putki, jotka on verhottu esimerkiksi kaupungin kaduiksi, ei välttämättä iske kunnolla.

Mutta: jos Rising ei olisi Metal Gear –sarjan peli, saattaisin olla toista mieltä. Pelatessa ajattelee väkisinkin vanhempia MGS-teoksia, mikä vaikuttaa pelikokemukseen. Siitäkin huolimatta, ettei Revengeancella ole periaatteessa mitään tekemistä niiden kanssa.

Kalle Laakso

 

Kolmas mielipide

Nyt täytyy kyllä olla Heikin kanssa hieman eri mieltä siitä, että pelistä ei muka löydy muuta valitettavaa kuin se, että se on lyhyt. Sekin on vähän penseää, varsinkin kun Metal Gear –tyyliin suuri osa pelistä kuluu katsellen välianimaatioita. Välillä ne tuntuvat naureskelevan Kojiman tarinankerrontatyylille, joka tuo vahvasti mieleen lukiolaisen tosi diipit esseet siitä miten sota on niinku tosi mälsää ja silleen, mutta eivät aina. Ja kun ne eivät naureskele itselleen ja Metal Gearille, ne eivät ole kovin kiinnostavia. Niinpä olisi ollut kiva, jos peli olisi sisältänyt enemmän… No, peliä. Sillä se pelattavuus on tosiaan hauskaa.

Revengeance on äärimmäisen sujuva ja hyvällä tavalla yliampuva character action –peli, jossa robottininjojen ja samuraiden yhteenotot viedään yli naurettavuuksien. Jälleen hyvällä tavalla! Kaiken hyvyyden, josta Heikki mainitsi jo suuren osan, vastapainona mukana on kyllä ongelmiakin. Näistä merkittävin on kamera, joka ei oikein meinaa pysyä menossa mukana.

Kamera on käytännössä pakko lukita aina yhteen viholliseen kerrallaan, sillä muuten se sojottaa aivan mihin sattuu. Tämä on tavallista suurempi ongelma, sillä suuri osa Metal Gearin taisteluista käydään ninja run –nappi pohjassa, jolloin Raiden yrittää automaattisesti hyppiä tai kiivetä seinien yli ja niin edelleen. Arvatkaas, mitä siitä seuraa, kun kesken epätoivoista väistöä Raiden päättääkin jäädä nytkyttämään tynnyrin kylkeen? Kiroilua ja lentäviä ohjaimia tietenkin!

Lukitseminenkaan ei ole aivan ongelmaton ratkaisu, sillä tällöin vihollisesta pois päin juostessaan ei näe lainkaan, mihin on menossa, jolloin samat ongelmat nostavat taas päätään ja esimerkiksi suljettujen areenoiden reunoja on hankala hahmottaa.

Kameran kanssa kyllä oppii elämään, mutta kyse on todellakin siitä, että sen erikoisuuksia oppii sietämään ja kompensoimaan, eikä suinkaan siitä, että kamera soveltuisi erityisen hyvin näin nopeatempoiseen peliin.

Itse en ollut myöskään suuri niiden kohtausten ystävä, joissa Raiden juoksee vaikka räjähtävää siltaa tai kaatuvan talon seinää pitkin ninja run päällä räjähdyksiä ja päälle putoavia esineitä väistellen. Ninja run ei aina selviä esineiden yli ihan ensi yrityksellä, ja kun nytkäisy tulee väärään paikkaan, tuloksena on game over.

Valitusten trioni kruunaa pelihistorian kömpelöimpiin kuuluva tutorial-systeemi. Revengeancessa riittää omaksuttavaa ja opeteltavaa useammallekin kerralle, mutta peli ei itse aktiivisesti pyri selittämään oikein mitään. Sen sijaan tärkeissä kohdissa tarinaa ruudulle pamahtaa ilmoitus siitä, että nyt olisi sitten tarjolla harjoitusosiossa uutta treenattavaa. Sitten suljetaan pääpeli, hypätään erilliseen harjoitustilaan ja harjoittelun jälkeen jatketaan edellisestä checkpointista. Oikeasti, kenen mielestä tämä oli sujuva ja hyvä ratkaisu?

Nämä ongelmat eivät toki pilaa Revengeancea, mutta latistivat kylläkin minun peli-iloani valitettavan paljon. Parhaimmillaan kyseessä on ratkiriemukkaan älytön toimintapeli, joka saa yliampuvimmatkin animet näyttämään hillityiltä. Kun peli toimii, se toimii kympillä, mutta mukana on sen verran ongelmia, että peliaikani kului miltei yhtenäisessä määrin hihitellen ja kiroillen.

Miikka Lehtonen

 

Neljäs mielipide

 

Lisätietoja: Nelinpeli.com

 

 

Lue myös

Close Combat: Panthers in the Fog (PC)

Crash Time 5: Undercover (PC, PS3, Xbox 360)

Crysis 3 (PC, PS3, Xbox 360)

Ninja Gaiden 3: Razor’s Edge (Wii U)

Scribblenauts Unlimited (PC, WiiU)

SimCity (Mac, PC)

The Cave (PC, PS3, Xbox 360)

Trials Evolution Gold Edition -ennakko (PC)

 

Muropaketin uusimmat