Metro: Last Light (PC, PS3, Xbox 360)

16.05.2013 15:00 Miikka Lehtonen

Tekijä: 4A Games
Julkaisija: Deep Silver Interactive
Testattu: Windows 8, Intel Core i5-750, 8 Gt keskusmuistia, GeForce 570 GTX
Saatavilla: PC, PlayStation 3, Xbox 360
Laitevaatimukset: Windows XP, Core 2 Duo E4500, 2 Gt keskusmuistia, GeForce 8800 GT
Pelaajia: 1
Pelin kotisivu: http://enterthemetro.com
Arvostelija: Miikka Lehtonen

Muutaman vuoden takainen Metro 2033 hurmasi lukuisia pelaajia synkänvenäläisellä tunnelmallaan ja tiukalla immersiollaan. Olo oli kuin olisioikeasti ryöminyt rottien ja mutanttien täyttämissä metrotunneleissa.

Mutta pelissä oli ongelmansa. Näistä merkittävin oli se, että se ei lopulta ollut kovin hyvä räiskintäpeli, mikä on aika heikkoa räiskintäpeliltä. Jatko-osaa edelsivät suuret puheet, mutta miten on niiden lunastamisen kanssa?

Venäläisen Dmitri Gluhovksin kirjoihin pohjautuva Metro 2033 oli todella synkkä peli. Ydinsota on pistänyt suuren osan Venäjästä päreiksi ja eloonjääneet piileskelevät metrotunneleissa. Sinne on sodan jälkeisinä vuosina kehkeytynyt uusi sivilisaatio, jonka keskipisteinä toimivat entiset metroasemat. Niiden välissä on enemmän tai vähemmän vaarallista ja villiä tunnelia, jonne vain uhkarohkeat tai epätoivoiset uskaltautuvat.

Mutta niihin tunneleihin se pelaajan matka tietenkin vei. Artyom-nuorukaisella kun oli tehtävänä pelastaa koko maailma. Useiden vaiheiden jälkeen näyttikin siltä kuin matka olisi ollut vaarojen ja vaivojen arvoinen, sillä ihmiskuntaa uhanneet mystiset Dark One –mutantit saatiin pysäytettyä nukettamalla niiden kotialueet. Ironian lakien mukaisesti juuri ennen ohjusten iskemää Artyom toki tajusi, että ehkä Dark Onet eivät olleetkaan oikeasti vaarallisia, mutta siinä vaiheessa se oli jo myöhäistä.

Ja tästä alkaakin sitten jatko-osa. Sankaritekojensa jälkeen Artyom on saanut kutsun ranger-erikoisjoukkoihin, jotka puolueettomana tahona huolehtivat siitä, että metroasemia asuttavien natsien, kommunistien ja muiden hiipparien touhut eivät vaaranna muiden olemassaoloa. Mies on potenut kovia tunnontuskia tuhottuaan mahdollisesti hyvää tarkoittaneen sivilisaation, mutta hetkinen… huhut kertovat, että metrotunneleissa olisi vielä yksi Dark One. Olisiko tässä vastaus Artyomia polttaviin kysymyksiin? Tai edes tilaisuus anoa armahdusta? Ja näin pimeät ja vaaralliset metrotunnelit kutsuvat jälleen kerran.

Venäläistä meininkiä

Edeltäjänsä tavoin myös Metro: Last Light on uniikin venäläismielinen peli. Amerikkalaiset olisivat saaneet aihepiiristä irti paljon innostavia puheita ja liehuvia lippuja, mutta ei moisia täällä kaivata. Elämä on paskaa, kaikki on perseestä, eikä se siitä mihinkään muutu. Purraan hammasta, heristetään nyrkkiä kohti yläkerran ukkoa ja painetaan vastatuulessa eteenpäin. Moinen asenne toki näppäilee hellästi myös oman suomalaissieluni kieliä ja on yksi suuri syy sille, miksi Metro iski taas niin kovaa kuin teki.

Maailma on karu ja synkkä paikka, jonka realiteetteja ei kierrellä tai kaarrella. Niinpä meininki voikin olla vähän turhan karua joillekin pelaajille. Alkupään tehtävässä esimerkiksi jahdataan rosvojoukkoa, joka on ryöstänyt aseettoman pakolaissaattueen. Jos pelaaja on tarpeeksi nopea, hän ehtii paikalle ennen raiskauksia ja teloituksia. Jos ei… No, itse ehdin.

Se suurempi tarina käsittelee Artyomin henkilökohtaisen pelastusreissun ohella kieroja kommunisteja, jotka ovat ryhtymässä biologiseen sodankäyntiin muuta metroa vastaan yrittäessään valloittaa alueita natseilta ja muilta väärin suuntauneilta tahoilta. Karua meininkiä tämäkin, varsinkin kun aihetta ei käsitellä mitenkään silkkihansikkain.

Toisinaan matka vie taas vaikka ydiniskussa pudonneen matkustajakoneen raunioihin, joissa näkymät eivät myöskään ole kovin kauniita. Pelaaminen tuntuu koko ajan ahdistavalta ja uuvuttavalta, sillä tunnelma on katossa ja jopa niin sanotusti turvallisilla alueilla on ikävä olla. Ja kun matka vihdoin käy sinne metron vaarallisempiin osiin, voi pojat. Siellä sitä tunnelmaa vasta riittää.

Metron vaaroja koko rahan edestä

Vaikka Metro: Last Light ei varsinaisesti olekaan kauhupeli, sen tunnelma kyllä liikkuu usein vaarallisissa korkeuksissa. Tunnelit ovat pimeitä ja romun täyttämiä paikkoja, joissa pelin mainio valo- ja varjoefektit pääsevät kunnolla oikeuksiinsa. Onko tuo uhkaava murina vain taustameteliä vai olenko joutumassa hyökkäyksen kohteeksi? Liikkuuko varjoissa jotain vai onko se vain optista harhaa?

Ahdistavaa tunnelmaa korostaa se, miten hyvin peli nojaa muutamiin immersiota kasvattaviin jippoihinsa. Artyomin otsalamppu – ja myöhemmin pimeänäkölasit – toimivat pienellä patterilla, joko kuluu tasaista vauhtia. Kun se loppuu, tilalle ei suinkaan heitetä uutta, vaan kaivetaan esiin käsikäyttöinen laturi, jota sitten pumpataan kädet täristen pilkkopimeässä vaarojen lähestyessä ympäriltä.

Toinen elintärkeä suojaväline on kaasunaamari. Suuret osat tunneleista ja kaikki maanpäälliset alueet ovat niin myrkyllisiä, että niissä ei voi ilman nassea liikkua kuin pari kakomisen ja tukehtumisen täyttämää hetkeä. Mutta Artyomin naamarikaan ei ole taikakalu, vaan vaatii jatkuvasti tuoreita filttereitä. Rannekello näyttää, montako sekuntia filtteri vielä toimii ja kun varastot käyvät vähiin, on todella ahdistavaa yrittää puskea eteenpäin nopeammin kuin oikein uskaltaisi. Mutta pakko se silti on, koska jos ei jostain löydä uutta filtteriä ajoissa…

Ja toki naamari on muutenkin aika herkkä kalu. Se huurustuu, sen päälle kerääntyy mutaa ja muuta roskaa tai vaikka liian läheltä ammuttujen vihollisten verta, jota sitten täytyy taistelun tiimellyksessä pyyhkiä pois, eikä se pirulainen oikein osumaakaan kestä. Voi sitä fiilistä, kun kesken taistelun nasse vihdoin halkeamien jälkeen murtuu ja saa paniikissa tulitusta väistellen etsiä uutta ennen kuin Artyom vetää viimeisen henkäyksensä. Voin taata, että jokainen armeijan käynyt saa flashbackeja viimeistään kun kykkii pusikossa hengitys korvissaan kaikuen hieromassa epätoivoisesti huurtuvaa nassen lasiaan puhtaaksi.

Niinpä peli onkin todella tiivistunnelmainen ja ahdistava jo ennen ensimmäistäkään vihollista, jotka toimivat myös mainiosti. Erilaisten ihmisten ohella tunneleista löytyy jos jonkinlaista mutanttia, joilla jokaisella on omat metsätystyylinsä. Ja muille araknofobeille varoitus: Metroa pelatessaan kannattaa varata avuksi henkistä tukea ja turvaa, sillä pelin mutanttihämähäkit ja niiden alueella liikkuminen ovat suunnilleen karmeinta kamaa, mitä olen hetkeen nähnyt. Vieläkin selkäpiitä riipii.

Tunnelma siis on kohdallaan, mutta nyt tulee se tärkein juttu: pelattavuus.

Lunastettuja ja hukattuja lupauksia

Ennen Metro: Last Lightin julkaisua tiimi puhui pelistään paljon ja kunnianhimoisesti. ”Laajempi kuin roolipeli! Valtava, avoin maailma! Tutkimusmatkailua ja seikkailua!” ja niin edelleen. Ja valitettavasti on todettava, että nämä puheet olivat melko pitkälti pelkkää hypelöpinää. Metro on lineaarinen pelikokemus, jossa Artyom etenee ennaltamääriteltyä reittiä pitkin ja kohtaa välillä skriptattuja vaaroja.

Reitiltä voi välillä poiketa hetkeksi, mutta nämä sivualueet ovat vain huoneen tai parin kokoisia pikkujuttuja. Tämä on valtava harmi, sillä Metron upean tunnelmallinen maailma olisi kuin tehty Fallout-henkistä pelikokemusta varten.

Joten unohdetaan siis tämä puoli ja puhutaan Metrosta sellaisena kuin se on, räiskintäpelinä hiippailumahdollisuudella. Pelin kehitystiimin ideana on mitä ilmeisimmin ollut, että pelin voi halutessaan pelata läpi tappaen vain muutamia pakollisia vihollisia ja joko tainnuttaen tai kiertäen loput. Itse en moiseen lähtenyt, sillä viemärinatsit ja kansanmurhaavat kommunistit eivät armoa ansaitse, mutta vaihtoehto on olemassa.

Toisin kuin Metro 2033:ssa, hiippailu on nyt jopa ihan varteenotettava vaihtoehto, sillä viholliset eivät ole enää telepaattininjoja, jotka aistivat Artyomin parin seinän läpi. Rannekellossa on sensori, joka taianomaisesti paljastaa, milloin Artyom on havaittavissa. Hitaasti varjoissa kyykkimällä voi siis helposti pysytellä piilossa ja mainiona ideana Artyomin havainneet vihollisetkin järkyttyvät silmänräpäykseksi paikalleen, jonka aikana heidät voi heittoveitsellä tai vaimennetulla aseella hiljentää ennen hälytyshuutoa.

Taistelukin toimii paremmin kuin ennen. Aseissa on mukavasti pysäytysvoimaa, mutta myös mukavasti painon tuntua. Mitä enemmän tähtäimiä, vaimentimia ja lisälippaita rynkkyynsä pulttaa, sitä kömpelömpi siitä tulee käsitellä. Niinpä käytössä olevat kolme asepaikkaa kannattaakin varustaa monipuolisilla vehkeillä.

Vihollisten tekoäly on luokkaa ”ihan OK”. Ne heittelevät kranaatteja, suojautuvat fiksusti ja yrittävät koukkailla sinne, missä ovat Artyomin viimeksi havainneet. Tätä hyödyntämällä voikin ampua pari kutia ja sitten vaihtaa vaivihkaa ampumapaikkaa vihujen tykittäessä edellistä piilopaikkaa. Kun taistelu toimii, se toimiikin mainiosti ja on erinomaisen hauska yhdistelmä hiippailua ja räiskintää. Mutantteja vastaan taisteleminen on luonnollisesti vähän erilaista puuhaa, koska ne eivät juuri hiippaile tai koukkaile vaan rynnivät, ryömivät tai lentävät päälle. Hauskaa sekin.

Niinpä Metro: Last Light ei välttämättä olekaan se peli, josta kehitystiimi meille ennakkoon puhui, mutta hyvä kuitenkin. Taistelu on kaikin puolin hauskempaa ja sujuvampaa puuhaa kuin viimeksi.

Pelaamisen arvoinen kokemus

Metro: Last Light yllätti minut hieman puskista. Pelinä se oli suunnilleen sitä mitä odotinkin: edeltäjäänsä hiotumpi räiskintäkokemus, joka hurmaa yhä tunnelmallaan ja karun venäläisellä asenteellaan. Tämän tiedostaenkin tarina kurvaa silti loppua kohti hieman erikoisiin suuntiin. Kaikki eivät välttämättä tykkää, mutta itse kyllä tykkäsin.

Sananen myös tekniikasta. 4A:n pelimoottori pystyy parhaimmillaan aivan älyttömän komeaan jälkeen. Varsinkin valo- ja varjoefektit ovat A-luokkaa ja Metro hyödyntää myös mainiosti DirectX 11 –korttien tesselaatio-ominaisuuksia muun muassa hahmojen ja näiden asusteiden pehmentämiseen. Ilman tesselaatiota ihmisten piirteissä on havaittavissa selviä kulmia, mutta tesselaation kanssa päälaet ovat pyöreitä ja piirteet pehmeitä.

Toki tästä sitten maksetaan myös kova hinta. Oma koneeni ei jaksanut pyörittää peliä pehmeästi 1920×1200-resoluutiolla, vaan jouduin karsimaan tesselaation laatua ja muita suurempia juttuja. Hyvältä se silti näytti, mutta ei tainnut ihan riittää: eräässä myöhemmässä kentässä pistetään savuefektien kanssa kunnolla ranttaliksi ja silloin ruudunpäivitysnopeuteni pyöri 20:n kieppeillä. Kannattaa siis varautua joko karsimaan kunnolla grafiikan tasoa tai pistää hieman tiikeriä pelikoneen tankkiin.

Kannattaa ehkä myös odotella päivityksiä, sillä sekä minulla että muilla pelaajilla Metrolla on tapana kaatuilla. Pari kertaa päädyin takaisin työpöydälle, pari kertaa kone taas meni niin lukkoon, että vain reboot auttoi. Ja kerran pelin logiikka myös tilttasi täysin: viholliset vain seisoivat patsaina paikallaan reagoimatta mitenkään mihinkään.

Kokeilin sitten tehdä yhdelle lähitaistelutapon, mutta koska vihollinen ei animoinut, lähitaistelutappokaan ei toiminut, vaan Artyom juuttui myös suolapatsaaksi… ja sitten peli automaattitallensi. Tulihan siitä 40 minuuttia takapakkia, sillä Metrosta ei löydy kuin se yksi automaattitallennus, jonka hajottua joutuu aloittamaan koko kappaleen alusta. Miksen voi tallentaa, kun haluan?

Arvosteluhetkellä PC-versiosta puuttuu myös muutamia tärkeitä juttuja, kuten mahdollisuus säädellä pelin field of viewtä, eli näkökenttää. Se on lukittu masentavan pieneen 70 asteeseen, mutta kehitystiimin mukaan ongelma korjautuu jo lähipäivinä. Niinpä mainitsenkin sen lähinnä kuriositeettina.

Se suurin negatiivinen juttu lienee kuitenkin DLC-rahastus. Muistatteko alkuperäisestä pelistä Ranger Mode –pelitilan? Sen, jossa ei ole lainkaan UI:ta ja jossa ammuksia saa laskea taskunsa pohjalta, jotta tietää, paljonko kuteja Artyomilla on? Sen, jossa peli ei pidä itse edes kirjaa filtterien määrästä, vaan ne täytyy muistaa itse? Sen, jota mainostetaan – aiheesta — siksi oikeaksi tavaksi pelata Metroa? Jos et ennakkovarannut peliä, Ranger Mode on maksullista DLC:tä. Ja se on aika harvinaisen paska temppu. Julkaisija perustelee tapahtumaa sillä, että eihän näin paljon vaivaa vaatinutta pelitilaa nyt ilmaiseksi voi antaa. Ei niin, mutta esimerkiksi 60 euron hintaan se voisi kyllä kuulua.

Mutta ei se toki pelikokemusta pilannut, vähän vain latisti alkufiiliksiä. Pettymyksestä toipumisen jälkeen tarjolla on kuitenkin ainutlaatuisen tunnelmallinen ja erikoinen pelikokemus. Ei välttämättä ihan se peli, mitä meille ennakkoon mainostettiin, mutta selvästi pelaamisen arvoinen kuitenkin.

Toinen mielipide

Avoimen maailman ja roolipelin muuttuminen putkiräiskinnäksi tuntuisi vakavalta, ellei Metro-sarja kokonaisuudessaan sitoisi itseään niinkin tiukasti tarinaan. Jopa siinä määrin, että peilattaessa kirjoihin pelit tuntuvat verkkaudestaan ja pohdiskelevuudestaankin huolimatta suoraviivaistetulta toimintaviihteeltä.

Tähän kontekstiin peilaten Metro: Last Light on loogisempaa jatkoa Metro: 2033 -räiskintään kuin mikään avoimen maailman seikkailu olisi voinut olla. Kerrottavana on rikas tarina ihmiskunnan iltaruskosta jaa viimeisestä toivosta. Tiukkaan rajattu putki on tämän saavuttamiseksi kuitenkin lopulta se paras keino.

Tasapainottelu eläytymisen ja sivusta seuraamisen välillä on se tekijä, joka uhkaa nakertaa immersiota koko matkan ajan siinä kuitenkaan onnistumatta. Pelaaja istutetaan matkustajan rooliin hieman liian usein, hieman liian selvästi. Onneksi se, mitä silloin nähdään vie mukanaan niin, että vapauden puutteen on valmis suomaan anteeksi.

Hiiviskelypelien toinen helmasynti, liian lavastetun oloiset tilanteet ovat myös läsnä. Kaava toistuu useasti. Sankari saapuu huoneeseen, viholliset käyvät läpi etukäteen purkitetun tanssin liikkeitä ja repliikkejä jäädäkseen sen jälkeen tappopaikoille, kätevästi toinen toistensa näkökenttien ulkopuolelle. Verkkaisesti partioivat viholliset on helppo napsia pelistä pois yksi kerrallaan, ennalta vihjatussa järjestyksessä.

Sisällöltään ja tekniikaltaan vähäisemmässä teoksessa moiset kauneusvirheet rikkoisivat halun uskoa ruudun esittämään vaihtoehtoiseen maailmaan. Metro: Last Light vuodattaa kuitenkin tekijöiden sydänveren niin uskottavan ja tunnelmallisen maailmanlopun vision maalaamiseen, että marionettinsa narut luovuttaa mukisematta ohjaajan nyittäviksi.

Metroasemien klaustrofobisen, lannistuneenkin tunnelman aistii joka soluillaan. Hylättyjen metrokäytävien pimeissä kolkissa seinät kaatuvat päälle ja jokainen rasahdus voi tietää kuolemaa. Maan pinnalla äänimaailma punoutuu rikkaaksi kudokseksi. Ihmiskunnan taakseen jättämä maailma on täynnä elämää, mutta outoa, pelottavaa ja tappavan vaarallista sellaista.

Julkaisuajankohdan ongelmien tultua pääosin korjattua käsissä on kokemus, jota ei tunnelmallisen pelaamisen ystävien kannata jättää välistä. Graafisesti erinomaisen ja äänimaailmaltaan suorastaan huikean pelin tärkeimmät ansiot löytyvät tarinasta ja tunnelmasta. Ne vievät mukanaan ja saavat toivomaan lisää jatkoa. Kaiken räiskinnän ei tarvitse olla moninpeliä. Metro osoittaa, että myös tarinoille on vielä tilausta.

Juho Anttila

Kolmas mielipide

Lisätietoja: Nelinpeli.com

Neljäs mielipide

En koskaan tutustunut Metro 2033 enkä tiedä miksi, vaikka se tuntuikin aina kiinnostavalta. Onnekseni Last Light ei jätä tulokasta alussa tyhjän päälle, vaikka tarina jatkuukin 2033:sta lopetuksesta. Alkua helpotti myös hienoinen rautalangan vääntäminen 2033:n tapahtumista, eli newbiekin pääsi helposti kyytiin mukaan.

Yllätyin jo pelin ensimmäisen toimintakohtauksen kohdalla siitä, että kuinka hyvältä peli oikein tuntuu. 2033:en arvostelusta oli jäänyt kuva, että peli on ”ihan kiva”, ongelmistaan huolimatta. Samoja juttuja tuntui leijuvan myös Last Lightin yllä.

Turhaan mietin etukäteen, sillä pelihän on oikeasti hyvä ja toimii yli odotusten. Varsinkin karun kaupungin maisemissa. Oli mukavaa kirmata tuli perseen alla seuraten toiminnan keskellä kellosta, jotta kauanko nassen filtterit vielä kestävätkään. Toinen ääripää, synkät tunnelit, eivät jää kaupunkia huonommiksi. Vaihtelua peli ainakin tarjoaa, vaikka putki on ajoittain hyvinkin kapea. Tosin kapeus ei niinkään haittaa, jos juoni ja tunnelma ovat kohdillaan, ja sitähän ne Last Lightissa ovat.

Pientä ihmetystä herättivät yllättävän useat hiiviskelykentät. 4A Gamesin tekijät olla hiippailupelien ystäviä, koska ensimmäisen puoliskon aikana varjot tulivat tutuiksi, vaikka mikään ei estä myöskään aseet laulaen etenemistä. Itse olen stealth-pelien ystävä, joten hiljaisemmatkin hetket ovat tervetulleita, kunhan kentät on tehty hyvin, hyvällä tekoälyllä.

Tosin tekoälyä voisi Last Lightissa kutsua ennemmin tekoälyttömyydeksi, minkä huomaa varsinkin hiiviskelykentissä. Tekoälyjantterit kun ovat ehkä vuoden sokeimpia ja kuuroimpia sotilaita missään pelissä. Ei haittaa vaikka seisoisi puolihämärässä kynttilänvalossa metrin päässä vihollisen silmien alla. Samoilla puolivaloilla toimii tekoälyn kuulokin, vaikkakin hippasen näköä paremmin.

Kaiken kaikkiaan Last Light oli erittäin mieluisa yllätys, koska odotuksia ei hirveästi ollut. Näyttävä grafiikka, onnistunut juoni, hyvä rytmitys toiminnan ja hiiviskelyn kanssa ja muutenkin asiallinen kokemus ovat luoneet henkilökohtaisesti yhden tämän vuoden iloisimmista yllätyksistä.

Kalle Laakso

Metro 2033 (PC, Xbox 360)

Postapokalyptinen räiskintäpeli Metro 2033 sijoittuu tulevaisuuteen, jossa ryssä on viimein saanut ansionsa mukaan. Moskova ja ilmeisesti koko Ural pihlajia myöten on ydinpommitettu kivikaudelle ja eloonjääneet hakevat turvaa maan alta. Jos Moskovan metro ei nykypäivänä ole maailman turvallisimpia paikkoja, ei se toden totta ole sitä myöskään Metro 2033:ssa.