Middle-Earth: Shadow of Mordor (PC, PS3, PS4, Xbox 360, Xbox One)

03.10.2014 14:30 Miikka Lehtonen

Tekijä: Monolith
Julkaisija: Warner Bros Interactive
Testattu: PlayStation 4
Saatavilla: PC, PlayStation 4, Xbox One
Tulossa: PlayStation 3, Xbox 360
Laitevaatimukset: 64-bittinen Vista, Intel Core i5-750, 3 Gt keskusmuistia, GeForce GTX 460
Pelaajia: 1
Pelin kotisivu: https://www.shadowofmordor.com
Arvostelija: Miikka Lehtonen

Vuonna 2009 ilmestynyt Batman: Arkham Asylum oli melkoinen vallankumous. Hyvä lisenssipeli, hyvä Batman-peli ja vieläpä ihan yleisesti vuoden parhaita pelejä. Sen jälkeen kopioijia on riittänyt, vaihtelevalla menestyksellä.

Mutta miten mahtaakaan käydä, kun testiin osuu peli, joka tiettävästi sai alkunsa Batman-seikkailuna ennen kuin mystiset käänteet siirsivät sen Keski-maahan?

Middle-Earth: Shadow of Mordor on todellakin kulkenut pitkän ja hämärän polun. Tiettävästi kehitys alkoi Batman-pelinä, mutta jostain minulle tuntemattomasta syystä kesken kaiken aihe vaihtui ja pelin päälle lyötiin Sormusten herra –lisenssi.

Olivat syyt mitä olivat, ratkaisu on ihan onnistunut. Shadow of Mordor kun on parhaita pelaamiani open world –pelejä ja selvästi pelivuoden 2014 iloisimpia yllätyksiä.

Minä ja haltiakummitukseni

Shadow of Mordorin tarina ei ole mitenkään ihmeellinen. Se sijoittuu aikaan ennen Sormusten herra –kirjaa, eli pitkän rauhan jälkeen pimeys on hiipimässä takaisin maailmaan. Pelimme päähenkilölle tämä konkretisoituu ikävästi, kun Sauronin kätenä tunnettu haarniskamies ottaa ja teurastaa kaverin perheen tämän ollessa pakotettu katsomaan. Henki lähtee päähenkilöltäkin, mutta vain hetkeksi. Pimeydessä nimittäin odottaa haltiakummitus, joka kertoo, että ei tämä ollut välttämättä vielä tässä. Hyntteet yhteen lyömällä kumpikin kaksikosta voisi saada haluamaansa: vastauksia ja koston.

Tarina siis alkaa kliseisesti, eikä se siitä kamalasti parane. En puhuisi mitenkään varsinaisen huonosta tarinasta, mutta kliseisestä kylläkin. Pelaaja hengailee Mustan portin juurella Mordorin maassa ja kaikki mahdolliset tästä tarinansiemenestä irtoavat klisejuuret on revitty mukaan: epätoivoinen ihmisten vastarinta, yliluonnolliset liittolaiset, eeppiset petokset ja muut käänteet raahautuvat mukaan tarinaan yksi toisensa perään.

Ja koska merkittävä osa Sormusten herra –faneista on vain nähnyt leffat ja pitää kirjoja arveluttavana nörttien touhuna, mukaan on revitty myös Klonkku prikulleen sellaisena kuin tämä elokuvissakin oli, joskin vain muutaman tehtävän mittaiseen cameo-rooliin. Väkisinkin tulee mieleen, että nyt yritetään vähän kalastella populismilla.

Mutta eipä se löyhä tarina oikeasti mitään haittaa, sillä Shadow of Mordorissa se on vain tekosyy. Ne parhaat tarinat kun tehdään itse.

Suljetut portit, avoin maa

Mordorin varjossa on kiva seikkailla, mutta paska elää. Maa on Uruk-örkkien ja näiden kätyrien hallinnassa, mikä näkyy ja tuntuu kaikkialla. Vähälukuiset ihmiset ovat pääsääntöisesti orjia, joita örkit pieksevät pienimmistäkin tekosyistä.

Tarjolla on niin sanottu open world –peli, eli pelaaja saa itse juoksennella pitkin Mordorin (ja myöhemmin sen lähialueiden) maita ja mantuja etsien sivutehtäviä ja ikävyyksiä. Molempia löytyy riittämiin.

Kaikki ne perinteisemmät tehtävät ovat tarinan ohella vähän yllätyksetöntä kamaa. Juonitarinat ovat suuren osan ajasta vain hieman tavallista kiillotetumpia tutoriaaleja, eli ne opettavat pelin mekanismeja tehtävä kerrallaan ja avaavat käyttöön uusia kykyjä. Sivutehtävissä salamurhataan, vapautetaan vankeja ja tehdään muuta perustaso open world –kamaa.

Maailma itsessään on suuri ja siinä on juuri sopiva määrä sisältöä. Välillä kerätään kukkasia, toisinaan metsästetään, mutta suurimman osan ajasta vain hankkiudutaan hankaluuksiin ja sitten taistellaan ulos niistä.

Kun on aika taistella, kaikki menee prikulleen kuin Warnerin suosituissa Batman-peleissä konsanaan. Kombottelu, vihollisiskujen keskeyttäminen ja vastapalloon mottaaminen, vihollisten yli hypähtäminen ja niin näiden tainnuttaminen ja jopa combomittarin kasvaessa avautuvat erikoisliikkeet ovat kaikki kuin suoraan Batman-peleistä pöllittyjä, mitä nyt batarangit ja pommit ovat vaihtuneet henkivoimiin ja heittoveitsiin. Eikä ihme, taustat muistaen.

Myös Batman-peleistä tutut viholliset on pöllitty, eli välillä ennen lyömistä vihollinen pitää tainnuttaa tai tämän yli täytyy hypätä, ettei pahis lyö rangeriamme vastapalloon.

Tämä on kuitenkin hyvä uutinen, sillä mielestäni Arkham-pelit olivat ne parhaat tämän tyylin edustajat. Niiden taistelu vain sujui niin pirun jouhevasti ja mukavasti. Sama pätee myös Shadow of Mordoriin, jonka pelaaminen on puhdasta riemua. Jos joskus oli hyvä paikka pölliä, niin nyt.

Toimiva taistelu ja runsaat sivutehtävät ovat kuitenkin vain se luuranko, jonka ympärille se varsinainen hauskuus rakentuu.

Nemesis, vainolaiseni

Shadow of Mordorin paras idea on sellainen, jota tullaan kopioimaan vielä lukemattomissa muissakin peleissä. Nemesis-nimellä kulkeva idea tarkoittaa sitä, että Sauronin armeijassa vallitsee melkoinen komentohierarkia, jossa kapteenit, eliittikapteenit ja sotapäälliköt pitävät huolen siitä, että örkit tekevät örkkimäisiä juttuja.

Käytännössä tämä tarkoittaa, että pelimaailmassa huitelee reilut parikymmentä nimillä, persoonallisuuksilla ja omilla ominaisuuksillaan varustettua tavallista kovempaa örkkiä, jotka tuntuvat paukahtavan paikalle aina kun niitä vähiten kaipaisi.

Se todellinen huikeus tulee kuitenkin nyt: pelaajan samoillessa pitkin maita ja mantuja myös örkit elävät omaa elämäänsä ja käyvät valtataistelua. Kapteenit keräävät kokemusta ja muuttuvat kovemmiksi. Välillä kartalle ilmestyy ilmoituksia vaikka siitä, että kaksi kapteenia on ottamassa joukkoineen yhteen.

Nämä dynaamiset sivutehtävät ovat pelaajalle mahdollisuuksia kerätä kokemusta ja heikentää Sauronin armeijaa, mutta myös uhka: jos pelaaja ei mene väliin – ja kaikkialle ei ehdi – örkkien valtakoneisto elää omaa elämäänsä. Kapteenit muuttuvat kovemmiksi ja tilanteet elävät.

Näin syntyy mainioita emergenttejä tarinoita. Sitä hiippailee pusikossa taistelemassa pientä 10 örkin sotaporukkaa vastaan, kun yllättäen kamera tempautuu sivuun näyttämään tavallista kovempaa örkkiä, joka aloittaa heti herjaamisen ja syöksyy sitten päälle. Kuvitellaanpa hetken aikaa, että tilanne päättyy pelaajan eduksi. Taistelu on hurjaa, mutta örkki on miltei kanveesissa, kun paskiainen päättääkin juosta karkuun. Muut örkit pitelevät pelaajaa aisoissa samalla kun kapteeni katoaa horisonttiin.

Myöhemmin samainen jantteri voi tulla uudelleen vastaan nyt arvilla ja siteillä varustettuna ja kostoa vannoen. ”Ranger! Viimeksi voitit minut, mutta nyt tuurisi ei ole yhtä hyvä!” Sitten soikin jo torvi ja pusikosta juoksee kimppuun kapteenin henkivartiokaarti.

Örkkien persoonallisuuksilla on myös väliä, sillä ne määrittävät niille paitsi heikkouksia, myös vahvuuksia. Joku pelkää vaikka caragor-elukoita, toinen vihaa niitä. Yksi on immuuni meleelle, toinen heikko salahyökkäyksille. Mitään näistä jutuista ei tiedä ennakkoon ja kokeileminen on riskialtista, sillä siinä missä caragoreja pelkäävä örkki muuttuu vellihousuksi susihukan nähdessään, toinen voikin lietsoa itsensä berserkkiraivoon ja muuttua tuplasti pahemmaksi vastukseksi.

On myös kiva, että kaikkia örkkejä vastaan ei voi taistella samalla tavalla. Oma perusjuttuni usein oli, että hakkasin örkkiä niin kauan, että tämä tuupertuu maahan ja on auki viimeistelyiskulle. Tämä ei toki kapteenia usein tapa, mutta haavoittaa pahasti. Ja siinä sivussa kombomittari kasvaa sen verran paljon, että usein perään voi lyödä vielä erikoislyönnin, joka sitten viimeisteleekin useimmat pahikset. Tämä taktiikka toimi hyvin siihen asti, että vastaan tuli vihollinen, joka oli immuuni molemmille kikoilleni.

Kestin taistelussa vajaat 10 minuuttia alati kasvavia örkkilaumoja vastaan komboillen, leikaten kurkkuja ja pikkuhiljaa pahiksen kestopisteitä hivuttaen, kunnes lopulta töppäsin ja kuolin. Peli ei toki päättynyt tähän, sillä kuollessaan herää aina lähimmältä henkialttarilta, mutta minut tappanut kapteeni sai kokemustason ja muuttui entistä pahemmaksi. Levätessäni myös muut örkkimaailman kuviot etenivät: kapteeneita kuoli, uusia nousi riveihin, kokemustasoja karttui ja tilanne eli.

Tämä dynaamisesti avautuva ja kerrottava tarina tekee Shadow of Mordorista loistavan pelin. Maailma tuntuu elävältä ja örkkiviholliset persoonallisilta. Niiden ja pelaajien välille muodostuu hauskoja suhteita ja pieniä tarinoita, jotka antavat ihan uutta fiilistä sille, kun vaikka kolme kertaa pelaajan tappanut pahis sattuu marssimaan paikalle juuri kesken salamurhayrityksen. ”Ihmissaasta! Enkö minä jo tappanut sinut? Nyt pysyt ainakin maassa!” huutaa örkki, ja sitten on aika pistää ranttaliksi.

Niin hiton hauskaa!

Vain pikkujuttuja

Shadow of Mordor on peli, jonka pelaaminen on noin 95% ajasta todella hauskaa. Okei, tarinatehtävät ovat vähän mitä ovat, samoin kuin tarina muutenkin. Pelin pelastaa aivan selkeästi Nemesis-systeemi ja sitä ympäröivä avoin maailma, jossa hiippailu ja örkkien massamurhaaminen singahtivat minun vuoden 2014 tähtihetkieni listalle. Ja vielä aika kärkipäähän.

Heitetään mukaan vielä kivaa hahmonkehitystä ja todella reippaasti pelattavaa, sekä pientä loottisysteemiä tapettujen nimiörkkien pudottamien riimujen muodossa ja ollaan jo aika pahuksen hyvän pelin äärellä.

Toki joskus avoin maailma tuo mukanaan yllätyksiä, negatiivisia sellaisia. Kyllä se syö vähän miestä kun sattuma tuo paikalle yhtä aikaa puoli tusinaa kivikovaa örkkipomoa seuralaisineen. Yllättäen örkkejä on niskassa oikeasti viitisenkymmentä ja hengenlähtö on lähellä. Näissä tilanteissa pitäisi toki juosta karkuun, mutta kun pieni ääni takaraivossa sanoo, että kyllä ne kaatuvat. Eivät ne kuitenkaan kaadu ja sitten kiroillaan.

On myös todettava, että peli käynnistyy sangen hitaasti. Kuten jo ohimennen mainitsin, tarinatehtävät avaavat usein pelaajalle uusia kykyjä ja suoranaisia pelimekanismeja. Näistä monet antavat odottaa itseään liian pitkään, sillä peli pääsee kunnolla vauhtiin vasta loppupuoliskollaan, kun pelaaja lähettämään örkkipomoille tappouhkauksia (jolloin nämä suojautuvat kovemmin, mutta pudottavat parempaa loottia) ja päästessä osaksi Urukien valtataistelua manipuloimalla ja korruptoimalla örkkipomoja omiin riveihinsä. Toisaalta ehkä hidas poltto johtui siitä, että jätin juonitehtävät pelaamatta tuntikausiksi keskittyessäni vain open world –rällästykseen?

Vielä yksi pieni varoitus: tämä arvostelu pätee nimenomaan Xbox Onen, PlayStation 4:n ja PC:n versioihin. Peli ilmestyy myös Xbox 360:lle ja PlayStation 3:lle, mutta laitteistorajoituksista johtuen niiden versiot eivät sisällä Nemesis-mekanismia, eli kakku lässähtää ykkösellä totaalisesti. Paska homma, todella paska.

Muutakin pientä nipotettavaa löytyisi, mutta kokonaisuutena Shadow of Mordor nousee pelivuoden 2014 iloisimpien yllätysten joukkoon. Jos omistat uuden sukupolven konsolin tai teho-PC:n, hanki ihmeessä Shadow of Mordor. Voit kiittää myöhemmin.

Toinen mielipide (Xbox One)

Batman: Arkhan -sarjasta on tullut aika mielenkiintoisen iso juttu Warner Bros. Interactivelle. Rocksteadyn Batman osoitti loistavuudessaan, että hyvällä pelattavuudella on suuri merkitys. Okei, Arkham Origins ei yltänyt aivan kahden aikaisemman Arkhamin tasolle, mutta eipähän sen kehityksestäkään vastannut Rocksteady. Originsilla oli kuitenkin hetkensä ja Warnerilla ollaan selkeästi sen verran tilanteen tasalla, että kun pohjalla on hyvä pelattavuus, niin sitä voidaankin latoa myös uusien lisenssosopimusten pöytään voidaankin alkaa latomaan lisenssioikeuksia pöytää muita pelisarjoja varten.

Shadow of Mordorin tapauksessa lisenssinimi on kuitenkin turhaa. Peli ei nimeä pahenna, mutta se olisi aivan mainiosti voinut olla ilman Middle-Earth-lisänimeään. Itseasiassa luulen, että ilman Keski-Maa-taakkaa Mordorin Varjoista olisi voinut tulla vieläkin isompi juttu. Ainakin tulevaisuudessa. Keski-Maa kun on jo aika koluttu juttu, sillä siitä on nähty viimeisen vuosikymmenen mittaan monen monta elokuvaa ja peliä. Mordorilla on kuitenkin hihoissaan sen verran hyvät pelilliset valtit, että ilman lisenssiä pelillä olisi voitu kertoa omia tarinoita paljon vapaammin.

Nauttisin pelistä enemmän ilman Sauronia ja hänen örkkiarmejaansa. Uskallan väittää, että jos Sauron olisi korvattu vaikkapa jollain mystisellä lähikaupan turbopahismaisesti jonossa tönivällä kauhumummolla, niin kostoretkeni olisi ollut huomattavasti henkilökohtaisempi. Menee tämä tosin näinkin, mutta se vaan, että Keski-Maan hömpötykset tulevat jo pikkuhiljaa korvista ulos. Olenkohan ainoa, joka ajattelee näin?

Muutoin Mordorin Varjoja on kuitenkin mukava jahdata. Puhtia riittää hyviin intensiivisiin kokemuksiin, välillä on taas kiva rauhoittua eräjormailemaan ja keräämään risuja. Pelattavuus on niin Batmania, niin Batmania että. Taistelut ovat näyttäviä ja yksinkertaisia oikea-ajoittamisen napinnäpyttelyitä ylivoimaa vastaan. Kiipeily sujuu kuin Arkhamin kaduilla konsanaan ja siinä sivussa kuullaan myös örkkien valitusta ja sepostusta, kun pelaaja heittäytyy mystisesti sankariamme härnäämään tulleen tuonpuoleisen keijukummituksen saappaisiin. Henkimaailman juttuja – kirjaimellisesti.

Pelin suurin juttu ja viehätys löytyy Talionin ja örkkien flirttailuvälineenä toimivasta Nemesis-systeemistä. Kumma ettei vastaavaa ole aikaisemmin keksitty, sillä toimiessaan se tuo örkkien lahtaamiseen mukavan uusia ulottuvuuksia. Erityisen maittavaa touhusta tekee se, kun riviörkki pistää Talionin kylmäksi uuvuttavan taistelun lopuksi ja nousee hierarkiassa jonkin asteiseksi jehuksi. Jutusta tulee tietysti ensimmäisen asteen kostoretki juuri tämän nimenomaisen jantterin kannoille. Kun uusi erä alkaa muistaa örkki Talionin ja ihmettelee, että eikö tuo ollut jo kertaalleen kylmänä?

Tykkään systeemistä kovasti, vaikka olisihan siitä voinut tehdä vielä monipuolisemmankin. Nyt se toistaa itseään pidemmän päälle, kun vastaan tulee samoja nimiä ja örkitkin muistuttavat toisiaan niin ulkoisesti kuin ominaisuuksiltaan. Luonne ja puheet kiertävät loppujen lopuksi pienehköä kehää. Toivoisin kovasti, että tätä kaavaa jatkettaisiin seuraavassa Batman-pelissä, sillä Nemesis-systeemissä on pirusti potentiaalia – ja mikäs olisi sen mukavampaa kuin pistää oikeudenpuolustajana Eugenen ja Georgen nimisiä pahiksia nippuun.

Pelikentät olisivat myös saaneet olla astetta isompia. Alueet juoksee hetkessä päästä päähän, ja kun niillä on isoja, ylipääsemättömiä kallioita seikkailtavaa aluetta pienentämässä, niin samoilla nurkilla pyöriminen alkaa pikku hiljaa kyrsimään.

Minulle Mordor teki harvinaisen tempun, sillä innostuin mukaan hypejunaan, liiankin kanssa. Ostin jopa kausipassin, kun hypeperhoset pyörivät mahassa niin vimmatusti. Ei olisi ehkä pitänyt, sillä loppujen lopuksi Mordorin Varjot jättivät kaikesta huolimatta hivenen kylmäksi. Se on hyvä peli perusmaittavalla pelattavuudella ja hauskalla Nemesis-järjestelmällä, mutta siihen se oikeastaan jääkin. Jotain puuttuu. Seuraavassa osassa, joka on muuten aivan varmasti tulossa, Monolith on varmasti taas pykälää viisaampi. Ehkä sitten natsaa kympillä.

Kalle Laakso

Middle-earth: Shadow of Mordor –ensikosketus – Mordorin musta varjo laskeutuu [osa 1]

Miika Halmela matkusti Lontooseen Warner Brosin järjestämään esittelytilaisuuteen tutustumaan peliin, jota on maailmalla ehditty jo vertaamaan muun muassa Assassin’s Creediin ja Batman: Arkham -sarjaan. Tutulta haiskahtavan kuoren alta paljastui kuitenkin nippu omiakin innovaatioita.

Middle-earth: Shadow of Mordor -ensikosketus – matka örkkien yhteiskuntaan [osa 2]

Toinen puolikas Nemesis-järjestelmästä on örkkien keskinäinen hierarkiapuu. Kovimpia karjuja ovat kukkona tunkioilla tallustelevat sotapäälliköt, jotka pelaajan tulee syrjäyttää linnoituksistaan alueita vallatakseen. Eräs Talionin keskeisistä tavoitteista on nimittäin hallita Mordorin eri alueita. Heidän alapuolelleen jää isohko joukko kapteeneita, jotka toimivat paitsi välivastuksina, myös sotapäälliköiden henkivartijoina.