Operation Flashpoint: Dragon Rising (PC, PS3, Xbox 360)

19.11.2009 16:44 Juho Anttila

Legendaarisen Operation Flashpointin jatko-osassa on kasassa kaikki katastrofin ainekset. Ensimmäinen peli nauttii kulttisuosiota, alkuperäisestä kehittäjätiimistä ei ole tietoakaan ja peli toteutetaan myös konsoleille. Kehtaavatkin.

Vaikka kehittäjät ovatkin vaihtuneet, on Codemasters mainostanut etukäteen kokemuksen olevan ehtaa Flashpointtia. Kokeilimme, lunastaako paketti lupauksensa realistisesta ja taktisesta sodankäynnistä.

Ensimmäisessä Fläsärissä kahinoitiin kylmän sodan hengessä Yhdysvaltojen ja Venäjän välillä. Jatko-osa kääntää tilanteen päälaelleen. Kiina ja Venäjä kinastelevat aitoon Kiskan saareen perustuvalta Skiraksi nimetyltä maapläntiltä löytyvistä öljyvaroista. Tunteet kuumenevat, joukkoja kerätään rajalle mantereen puolella ja lopulta Venäjä kääntyy jenkkien puoleen saadakseen apua Skiran ”vapauttamiseen”.

Käydään Kiskalla

Pelin yhdestätoista tehtävästä koostuva kampanja kattaa koko kolmipäiväisen konfliktin ensikosketuksesta viimeiseen taisteluun saakka. Pelaaja astuu yksittäisen ryhmänjohtajan saappaisiin keskelle kuuminta taistelua. Välillä hyökätään avoimesti, välillä taas tiedustellaan ja hiivitään yön pimeydessä vihollispartioita vältellen.

Mukana kulkee koko ajan kolme soturia. Tekoäly kaitsee kaveruksia, mutta netin välityksellä pelattavassa yhteistyötilassa samat tehtävät pääsee kokemaan myös ihmisliittolaisten seurassa. Ryhmätovereiden käskyttämiseen on tarjolla rypäs erilaisia komentoja, mutta koulutetut sotilaat osaavat toki useimmiten pitää huolta itsestään käskemättäkin.

Alkuperäisen Operation Flashpointin avainominaisuuksia olivat rujon realistinen sodankäynti ja valtava pelimaailma. Perinteistä jälkimmäinen toistetaankin onnistuneesti. Kiskan saaressa nimittäin riittää lääniä kokonaiset 220 neliökilometriä.

Pelialue on pyritty mallintamaan tosimaailman esikuvansa piirteitä toistaen. Lopputulos on aidon oloinen, joskin hitusen hengetön leikkikenttä. Pyrkimys realismiin tarkoittaa myös sitä, että viihteellisemmistä räiskinnöistä tuttuja taiteellisia vapauksia ei olla otettu. Tämä näkyy välillä hieman tylsinä tapahtumapaikkoina.

Myös graafinen kokonaisuus on hitusen virkamiesmäinen. Piirtoetäisyyttä piisaa, mutta tekstuurit ja efektit jäävät vaisuiksi. Laskentatehovaatimusten lisäksi asiasta voi jälleen kerran syyttää myös realismia. Eiväthän esimerkiksi räjähdykset oikeastikaan ole leffoista tuttuja bensapöllähdyksiä.

Sota on raakaa

Oikea sota on armotonta ja kuolo korjaa usein varoittamatta. Dragon Rising ei uskalla yrittää aivan sataprosenttisen julmaan pelikokemukseen, mutta kauas ei jäädä. Oikein osunut laukaus vie hengen kertalaakista, mutta haavoittumisesta selviää sideharsolla ja esimerkiksi liikkumista tai tähtäämistä vaikeuttavilla vammoilla.

Realismin määrää voi säätää vaikeustasoa vaihtamalla. Vihollisten tekoäly, aseiden tekemä vaurio ja tehtävien rakenne pysyy samana, mutta pelaajalle tarjottavan informaation määrää annostellaan haasteen jyrkkyyden mukaan.

Helpommilla tasoilla ilkeiden kiinalaisten sijainnista annetaan helpommin vinkkiä ja peli talletetaan tasaisin välein tarkistuspisteillä, jotka saavutettaessa henkensä heittäneet ryhmän jäsenet nousevat myös kuolleista. Tosimiesten haasteissa kestoltaan jopa tuntia lähentelevät tehtävät on vietävä onnistuneesti läpi kerralla, tallennuspisteitä ei tunneta ja kuolema on lopullista.

Ratkaisu toimii. Vaikeimmalla tasolla pelaaminen on välillä aidosti pelottavaa, mutta rentouttavampaakin kokemusta hakevat pääsevät käsiksi suhteellisen realistiseen sotatunnelmaan. Pelin tarjoamat helpotukset eivät tee sotureista puolikuolemattomia supermiehiä. Illuusio todenmukaisuudesta säilyy.

Konsolismia ja hengen köyhyyttä

Operation Flashpoint: Dragon Risingin ilmestyminen konsoleille on ollut varsinainen kuuma peruna. Etukäteen on pohdittu, näkyykö monialustaisuus myös PC-versiossa. Kyllähän se näkyy, vaikka ei aivan niin pahasti kuin etukäteen pelättiin.

Mainitsin jo PC-ennakossani konsolimaiset menut. Ne eivät pilaa pelikokemusta, mutta ryhmätovereiden käskyttämiseen käytettävä komentopyörä sai sen sijaan kiroilemaan välillä pahasti. Yksinkertaisetkin komennut on kaivettava usein monen napinpainalluksen takaa ja härveli jää myös roikkumaan ruudulle, ellei sitä muista napauttaa asiakseen pois päältä.

Huonosta tekoälystä ei välttämättä voi syyttää konsoleita, mutta pelikokemusta sellainen kieltämättä häiritsee. Omat kaverukset toimivat vielä suhteellisen loogisesti, mutta kiinalaissotureiden reaktioissa olisi rutkasti parantamisen varaa. Toki taistelijat osaavat ampua ja suojautua, mutta sen kummempia taktisia liikkeitä ei juuri nähdä.

Reagointi vieressä kuoleviin aseveljiin ja kohti viuhuviin luoteihin jättää myös usein toivomisen varaa. Urheat, koulutetut sotilaat pällistelevät välillä sekuntitolkulla selkä suorana, ennen kuin ymmärtävät liikahtaa suojaan luotien tieltä. Tunnelma kärsii, kun vastassa on oikean uhan sijasta joukko puoliliikkumattomia pahvikulisseja.

Tarinaa ja verkkosotaa

Yksinpelikampanja kestää pelaajasta ja pelityylistä riippuen arviolta viidestä kymmeneen tuntia. Vaikka yksittäiset tehtävät ovatkin jännittäviä, tuntuu tarinasta puuttuvan dramaturgia. Koko operaatio on yhtä Yhdysvaltojen voittokulkua. Tapahtumiin ja henkilöihin ei luoda minkäänlaista tunnesidettä ja kokemus jääkin etäiseksi. Eivät draama ja realismi ole toisiaan poissulkevia asioita, elämys syntyy nousuista ja laskuista, ei pelkästä kuivasta suorittamisesta.

Moninpeli oli alkuperäisen Flashpointin suola. Dragon Rising pyrkii samaan, mutta suoritus ei ihan riitä. Mahdollisuus taistella kaikki pelin tehtävät läpi verkkoyhteistyössä kolmen muun soturin kanssa on mainio, mutta kilpailullisemmat pelimuodot jäävät laimeiksi. Oli kyse sitten avainpisteen valtaamisesta tai tavallisesta tiimikuolonottelusta, suurempi realismi ei riitä muuttamaan sitä tosiseikkaa, että monen muun verkkosodan tarjonta on yksinkertaisesti jännittävämpää. Tämä näkyy myös peliseuran määrässä, matseja joutuu odottamaan usein tuskastuttavan pitkään.

Moninpelikuvia

Operation Flashpoint: Dragon Rising ei ole suinkaan huono peli. Se on vain joiltain osin keskeneräinen ja hieman hengetön teos, joka yrittää astua liian suuriin saappaisiin. Codemasters on kuitenkin luvannut huolehtia pelistään myös julkaisun jälkeen. Saatavilla on jo tätä kirjoittaessa ensimmäinen muhkea päivitys, joka lisää peliin sekä yksinpelitehtäviä että moninpelikenttiä. Jos pelin puutteet eivät lannista, tarjolla onkin ihan mukavan kokoinen ja jatkossa vielä laajeneva paketti realistisuuteen pyrkivää sodankäyntiä.

Tekijä: Codemasters
Julkaisija: Codemasters
Testattu: PC Windows Vista, Phenom 9850+, 4 Gt muistia, Radeon HD4870 X2
Saatavilla: PC, PlayStation 3, Xbox 360
Laitevaatimukset: Windows XP tai Vista, 2.4 Ghz tuplaydinprosessori, 1 Gt muistia, GeForce 7600 256Mt, ATI Radeon X1800XL 256Mt tai parempi näytönohjain, 8 Gt kovalevytilaa, DirectX 9.0c
Pelaajia: 1-32
Pelin kotisivu: http://www.codemasters.com/flashpoint2/
Juho Anttila

Toinen mielipide (Xbox 360)

Dragon Risingin tarina on ei ole erityisen uskottava ja sen kerrontaan ei juurikaan panosteta voimavaroja. Puutteista huolimatta siinä on kuitenkin myös mielenkiintoisia piirteitä ja tehtävien edetessä omien suoritusten vaikutukset heijastuvat voimakkaammin tarinan kulkuun.

Juoni on jaettu pienempiin osakokonaisuuksiin, joita suoritetaan lineaarisessa järjestyksessä. Tehtävät painottuvat liikkumiseen, kohteiden tuhoamiseen ja oman aseman puolustamiseen. Vaikka tehtävätyyppejä ei ole määrällisesti montaa erilaisia ovat kehittäjät panostaneet niiden monipuolisuuteen. Parasta on kuitenkin tehtävien sijoittuminen huiman kokoiselle saarelle, jossa välimatkat voivat olla huomattavia. Parhaimmillaan voi joutua liikkumaan kymmeniä minuutteja ennen kuin pääsee laulattamaan kättä pidempää.

Laajuuden ohella huomiota herättää pelin taktinen monipuolisuus. Kartalla voi navigoida oman mielen mukaisesti ja viisas reitin valinta helpottaa tehtävän onnistumista. Kaikki tehtävät vaativat edes hitusen etukäteistä suunnittelua, sillä ne ovat vaikeusasteesta riippumatta haastavia ja muista konsolisotapeleistä poiketen pelkällä juoksentelulla ei päästä pitkälle.

Tehtävien haasteellisuus ja pelimekaniikka ohjaavat pelin kulua hidastempoiseksi. Elossa pysymiseksi virheet on minimoitava ja monesti tehokkain tapa menestyä on eliminoida yksi vihollinen kerrallaan. Ampuminen ei kuitenkaan ole vain liipaisimella leikkimistä, vaan pelaajan pitää ottaa huomioon esimerkiksi kohteen etäisyys ja aseen tukeminen. Aseissa on myös suuria eroja ja uuden aseen menestyksekäs käyttäminen vaatii useamman lippaan verran totuttelua.

Esimerkillinen osumamallinnus ei valitettavasti kanna tarpeeksi kohteeseen saakka, sillä pelissä on suuria ongelmia tekoälyn käytöksen kanssa. Niin pelaajan ohjattava pienoisryhmä kuin myös vihollisjoukkio tekevät käsittämättömiä ratkaisuja. Pienet virheet voisi vielä antaa anteeksi, mutta ongelmat etenkin oman ryhmän käyttäytymisessä pilaavat monesti lupaavasti sujuneen tehtävän. Ryhmän jäsenet voivat lähteä yllättäen juoksemaan suoraan tulilinjalle tai juuttumalla heinikon keskellä olevaan aluskasvillisuuteen.

Tekoälyn ongelmat ovat yhteydessä pelin tasoarkkitehtuuriin, sillä saarella on paljon yksittäisiä objekteja joihin tekoälyn ohjaamat pelaajat voivat juuttua. Ulkonäön osalta monipuolinen ja vaihteleva ympäristö on hyvä asia. Yksityiskohtia on paljon ja erilaiset valaisuefektit kuten auringon lasku tuovat kaivattua tunnelmaa. Visuaalinen ilme on näyttävä, mutta viimeistely jättää kuitenkin toivomisen varaa. Vaikka yksityiskohtia on paljon on niiden mallinnuksessa puutteita ja epäkohdat pistävät silmään etenkin liikkeessä. Kokonaisuutta heikentää myös paikoitellen turhan lyhyt piirtoetäisyys, joka häiritsee erityisesti ajoneuvoilla liikkuessa.

Myös audiovisuaalisen kokonaisuuden toinen osuus jää toivotusta, sillä ääninäyttely ei ole kovinkaan onnistunutta. Näyttelijät eivät eläydy rooleihin tarpeeksi syvällisesti ja toistuvasti tärkeät tiedotteet hukkuvat harmaaseen informaatiovirtaan. Aseiden pauke, räjähdykset ja ajoneuvojen äänet ovat onneksi toteutettu onnistuneemmin.

Ennakkoon vahvalta vaikuttanut verkkomoninpeli on tekniseltä toteutukseltaan erinomainen. Pelihuoneisiin on helppo liittyä ja verkkoviivettä ei ainakaan testiajanjakson aikana esiintynyt. Pelaajien määrä tosin oli pettymys, sillä välillä oli ongelmia saada edes yhtä pelihuonetta täyteen. Moninpelin suurin ongelma on kuitenkin pelimuotojen ja karttojen niukka lukumäärä. Erilaisten pelimuotojen lukumäärä on kaksi ja karttavaihtoehtojen määrän voi laskea yhden käden sormin.

Operation Flashpointin paluu jättää ainakin konsolipuolella sekavat tunteet. Realismi ja taktisuus on toteutettu hyvin. Toisaalta tekoälyn käytös, piirtoetäisyys ja niukkasisältöinen moninpeli eivät täytä niille asetettuja odotuksia. Pelissä on paljon hyvää, mutta se jättää itsestään viimeistelemättömän kuvan. Joten kokonaisuus on tyydyttävä ja peliä voi suositella realististen toimintapelien ystäville, jotka ovat valmiita elämään edellä mainittujen ongelmien kanssa.

Mikko Rekola