Ori and the Blind Forest (PC, Xbox 360, Xbox One)

20.03.2015 15:45 | Miikka Lehtonen

Tekijä: Moon Studios
Julkaisija: Microsoft
Testattu: Xbox One
Saatavilla: PC, Xbox One
Tulossa: Xbox 360
Laitevaatimukset: PC Windows 7 tai uudempi, Core 2 Duo 2,2 GHz, 4 Gt muistia, 1 Gt näytönohjain, 8 Gt levytilaa,
Pelaajia: 1
Muuta: Ladattava ja fyysinen peli, hinta latausversiona 19,99 euroa (Steam ja Xbox Live)
Pelin kotisivu: http://www.oriblindforest.com
Arvostelija: Miikka Lehtonen

 

Näinä aikoina, jolloin kaikki tulevat pelit on traileroitu ja pohdittu puhki jo kuukausia ennakkoon, on kiva vain joskus yllättyä. Näin kävi minulle ja Ori and the Blind Forestille.

En tiennyt pelistä ennakkoon kuin sen, että se oli nätiksi kehuttu ja kansaa puhututtanut indiepeli. Jo alkuhetkistä asti oli selvää, että se on niin paljon enemmänkin.

Ori and the Blind Forest on peli, joka yllättää vähän joka käänteessä. Ensivaikutelma on, että se on satumaisen kaunis ja hempeä tarina pienestä Orista, joka on asunut koko ikänsä jättimäisen metsän keskustassa tönöttävässä jättipuussa. Myrsky sinkoaa pikkuisemme puun oksilta kauas metsän siimekseen. Sieltä tämän pelastaa ystävällismielinen olento, joka ottaa Orin ottolapsekseen.

Lyhyt introkohtaus ei ole ehtinyt edes loppua, ennen kuin Ori on taas yksin syistä, joita en spoilaa. Pelaajan vielä hämmästellessä satumaisen kaunista grafiikkaa, eteeristä tunnelmaa ja kiehtovaa äänimaailmaa peli kuitenkin yllättää pusikon takaa yllättävänkin haastavilla hypyillä. Ja sitten mukaan tulee metroidvania-elementtejä.

Mikä ihmeen peli tämä oikein onkaan?

Metsän siimeksessä

Pelin tavoitteena on todellakin ohjastaa pikkuruinen Ori turvallisesti metsän läpi takaisin kotipuulle. Siinä sivussa väistellään jättimäistä pöllöä, pohditaan metsän salaisuuksia ja ihastellaan hämmentävän kauniita maisemia. Vähäsanaista tarinaa kerrotaan harvakseltaan. Orin mukana lentelevä keijukainen sanoo välillä pari sanasta vastaan tulevista esineistä tai paikoista, toisinaan puu taas pohtii oudolla kielellään Orin kokemia asioita.

Tarina ei kuitenkaan ole Orissa se pääasia. Ehei, se kunnia menee pelattavuudelle. Ori and the Blind Forest kun sekoittelee erinomaisen onnistuneesti metroidvania-tutkimusmatkailua ja tasohyppelyä, joka olisi kotonaan Super Meatboyssa.

Pelin edetessä Orin alkujaan vaatimaton kykyvalikoima kasvaa melkoisesti. Kohta tuplahypitään, kimpoillaan ilmassa vihollisten ammuksista korkeammalle, liidetään jättimäisellä höyhenellä, kiipeillään seinillä ja ammuskellaan sen tuhanteen suuntaan.

Tämä on sitä metroidvaniaa, eli käytännössä pelin edetessä ja kykyvalikoiman kasvaessa yhä suurempi osa maailmasta tulee tutkittavaksi siitä syystä, että kyvyt mahdollistavat uusiin paikkoihin pääsemisen.

Metsä on myös täynnä kätkettyjä aarteita, salaisia huoneita ja muuta kivaa, jonka löytämisestä palkitaan kasvavilla energia- ja kestopistepoteilla sun muilla hyödykkeillä. Yhdistettynä satumaisen hempeään grafiikkaan ihan tässäkin olisi ollut aineksia jo peliin. Mutta Ori ei tyydy siihen. Ehei, sillä muistetaan se toinen osanen: sadistisen vaikea tasohyppely.

Metsä on vaaroja täynnä. Viholliset, piikit, myrkyllinen vesi, murskaavat kivipilarit, oudot energiasäteet ja muut pakottavat pelaajan käyttämään jatkuvasti koko kykyarsenaaliaan. Jos ei ihan väärille teille eksy, peli ei koskaan odota pelaajalta mitään, mitä tämä ei pystyisi tekemään. Mutta toisaalta se, mitä Orissa pystyy tekemään, on aika paljon.

Ohjaimen lento

Vaikka sitä ei ensisilmäyksellä uskoisi, Ori and the Blind Forest on peli, joka seisoo ihan vieri vieressä Super Meatboyn kaltaisten, sadistisen vaikeiden tasohyppelypelien kanssa. Peli ei tosiaan vaadi mahdottomia, mutta välillä se tuntuu siltä. Joskus on oikeasti vaikea hahmottaa, onko vahingossa tunkenut nokkansa johonkin, mihin ei kykyvalikoiman puitteissa pitäisikään vielä mennä, vai vaatiiko eteneminen vain yli-inhimillisen hyvää taitoa.

Haasteet ovat perinteisiä: hyppyjen on oltava usein pikselintarkkoja, aikaa ei ole koskaan  tarpeeksi ja pelin edetessä pelaajan tulisi pystyä alati kasvavissa määrin kombottelemaan kykyjään todella nopealla aikataululla.

Joskus mennään suorastaan vähän överiksi. Välillä tuntuu, että käsissä ei vain riitä sormia, kun pitäisi yhtä aikaa ammuskella jättimäistä piikkipalluraa pois tieltä, hyppiä tunnelia ylöspäin ja ponnistella välillä hyppyjen aikana vihollisammuksista vielä korkeammalle. Kun Ori ei edes kestä kovin paljon rankaisua, edessä on useita kuolemia. Kymmeniä, satoja. Jaa niin, ja pelissä on saavutus kuolemattomasta läpäisystä. Onnea vaan.

Meitä tavallisia kuolevaisia lohduttaa erikoinen tallennussysteemi. Pelin voi teoriassa tallentaa miltei missä ja koska vain, sillä Ori oppii aivan seikkailun alkumetreillä kyvyn avata outoja portteja, jotka tallentavat pelin ja joiden avulla voi sijoitella kykypisteitä kykypuihin.

Tallennussysteemissä on ongelmansa ja hyötynsä. Positiivista on se, että pelin voi tosiaan teoriassa tallentaa koska ja missä vain, vaikka siellä pikselihyppyhelvetin keskellä sillä ainoalla turvallisella tasanteella. Tällöin kuoleman jälkeen ei joudu pelaamaan paljonkaan uusiksi.

Varsinkin seikkailun alussa kuitenkin käy todella usein niin, että tallentaa ei voikaan. Tallennuspisteen avaaminen maksaa energiakristallin, ja usein sitä energiaa tallennuspisteen avaamiseen ei vain ole. Sitä ei voi kerätä vihollisilta, eikä se palaudu itsekseen, vaan sitä voi kerätä tietyistä, ennakkoon sijoitelluista paikoista. Kehitystiimi onkin välillä jemmaillut näitä pitkien osioiden keskelle, mutta silti usein käy niin, että edessä on parinkin minuutin sadistisen vaikea hyppelykohtaus, jonka aikana ei vain pysty tallentamaan.

Kun sitten kuolee, peli palaa kylmästi ja totaalisesti edelliseen tallennuspaikkaan. Mennyttä ovat tallennuksen jälkeen kerätyt kokemuspisteet, esineet ja muut jutut. Niinpä huonossa paikassa koettu kuolema syö miestä rotan lailla.

Pelaamisen arvoinen

Rosoisesta vaikeuskäyrästä huolimatta Ori and the Blind Forest on ehdottomasti pelaamisen arvoinen peli. Huikean kaunis ja eteerisen viehättävä peli on todella haastava, mutta vain harvoin epäreilusti. Pääosan ajasta eteneminen on tasaista, joskin hidasta. Aluksi mahdottomalta tuntuva tilanne osoittautuukin vain haastavaksi, kun osaa vähän käyttää hoksottimiaan ja muistella, mitä kaikkea sitä osaakaan tehdä.

Mukana on silti muutamia osuuksia, joissa kehitystiimin olisi ehkä pitänyt testailla vähän enemmän tai laajemmalla pelaajaporukalla, sillä ne tuntuvat liian pitkiltä, liian vaikeilta ja liian turhauttavilta.

Mutta niistä huolimatta pelaaminen sujui jos ei aina mukavissa tunnelmissa (reippaan kirosanasatsin saattelema pelaaminen ei ole ainakaan asuinkumppaneista ehkä mukavaa), niin kiehtovissa. Peliin on helppo uppoutua pitkäksi aikaa. Edetä vähän eteenpäin, palata taaksepäin keräämään esineitä, joihin uudet kyvyt mahdollistavat pääsyn, nauttia vain tarinasta. Erinomaisen hyvä, yllättävä ja pelaamisen arvoinen tapaus!

 

Lisää upeita pelivideoita (e)Domen videokanavalta osoitteesta https://www.youtube.com/user/wwweDomenet

 

Toinen mielipide

Kuinka harvoin sitä tuleekaan pelattua pelejä, joista tulee aidosti hyvä mieli? Ori and the Blind Forest listaa visuaalisiksi vaikuttajikseen Leijonakuninkaan ja Rautajätin, mutta minulle lumoavan kauniin ulkoasun ja hellyttävän tarinan yhteenliittymä ei voinut olla herättämättä vahvoja Miyazaki-fiiliksiä. Hylly täynnä Ghibli-leffoja kertoo, että nyt liikutaan herkkyysalueella.

 Saumattoman yhtenäinen maailma on upeaa koettavaa. En puhu vain visuaalisuudesta, vaan myös äänimaailmasta, tarinasta ja pelattavuudesta, joka tekee kokemuksesta pääosan aikaa puhdasta nautintoa.

 Sanon pääosan aikaa, koska muutama kauneusvirhe on peliin eksynyt. Valtaosan aikaa vaikeustaso on tasapainossa, mutta erityisesti ennalta käsikirjoitettujen pakenemisosioiden aikana nuppia on vedetty hieman liian kireälle. Onnistuminen vaatii pahimmillaan parin tusinan pikselintarkan suorituksen ketjuttamista virheettömästi. Epäonnistumisesta rangaistaan armotta koko jakson aloittamisella alusta.

Olisin turhautunut, elleivät nämäkin osiot olisi, kuten koko peli, lumoavan kaunista katsottavaa ja koettavaa. Eikä korkea haastetaso sinällään ole huono asia, se on vain ristiriidassa pelin muuten niin seesteisen ja rauhoittavan tunnelman kanssa. Oman lisänsä tähän tuo vielä tallennusjärjestelmä, joka aiheuttaa tottumattomalle erityisesti pelin alkupuolella helposti ikäviä yllätyksiä.

Mutta kuten sanottu, kyse on kauneusvirheistä. Nämä huomioon otettunakin Ori and the Blind Forest on nautittavinta tasohyppelyä, mitä olen itse päässyt kokemaan sitten Rayman: Legendsin. Rinnastaminen viiden tähden tasohyppelyyn kertonee, että Ori and the Blind Forest on ehdottomasti yksi kuluvan vuoden nautittavimmista pelijulkaisuista.

Juho Anttila

 

Lisää aiheesta

Fantasia: Music Evolved (Xbox One)

Flockers (PC, PS4, Xbox One)

Screamride (Xbox 360, Xbox One)

Shadow Warrior (PS4, Xbox One)

 

Keskustelu

Oli ehkäpä paras peli mitä on vuosiin tullut pelattua. Kaunis kuin mikä, värimaailma on uskomattoman hieno, efektit ja animaatio ovat komeaa katsottavaa. PC:llä pyöri tasaiset 120 fps koko matkan ajan ilman minkäännäköistä nykimistä.

Lopussa vaatimattomat 97 kuolemaa, jos joku tuon oikeasti pääsee kuolematta ensimmäisellä yrityksellä niin huhhuh. Pari kohtaa oli oikeasti sellaisia jossa hypätään kuolemaan 5 sekunnin välein minuutin ajan ennen kuin hoksaa mitä pitikään tehdä. Mielestäni vaikeustaso oli kuitenkin juuri kohdallaan, kyllästyttää pelit jotka ovat nimenomaan sitä putkijuoksua joissa ei juurikaan tarvitse tekemisiään miettiä.

Itse pidän ärsyttävänä pelejä joissa vaikeustaso luodaan laittamalla checkpointit kilometrin päähän toisistaan, pienikin virhe ja 15 min pelailut hukkaan. Ori:ssa tämäkin ongelma loisti poissaolollaan.

Oikeastaan ainoan kriitikin keksin siitä, ettei kerran läpäistyä peliä enää voi jatkaa. Teki mieli palata keräilemään kaikki puuttuneet powerupit ja olin hieman pettynyt huomatessani ettei tätä voi enää tehdä.

Joka tapauksessa, 5/5.

Muropaketin uusimmat