Overwatch on nettiräiskintöjen World of Warcraft (PC, PS4, Xbox One)

01.06.2016 17:00 Miikka Lehtonen

Tekijä: Blizzard
Julkaisija: Activision Blizzard
Testattu: PC Windows 10, Intel Core i5-4670k, 16 Gt muistia, GeForce GTX 970
Saatavilla: PC, PlayStation 4, Xbox One
Laitevaatimukset: PC Windows 7 tai uudempi, Intel Core i3, GeForce GTX 460, 4 Gt muistia, 30 Gt kiintolevytilaa, aktiivinen nettiyhteys
Pelaajia: 2-12 (internetissä)
Pelin kotisivu: http://playoverwatch.com
Arvostelija: Miikka Lehtonen

Overwatch on varmasti eräs pelaamisen kuumista nimistä tänä keväänä. Miljoonat ovat sitä jo pelanneet, miljoonat ovat siihen hurahtaneet ja palkintoihin liimaillaan jo Blizzardin nimeä.

Eikä suotta, sillä Overwatch on kuin Blizzard-pelin ruumiillistuma: tuttu idea aivan älyttömän hyvin tehtynä ja koukuttavana pakettina.

Blizzardille on vuosien varrella muodostunut oma tyylinsä, josta firma tunnetaan. Tyypillinen Blizzardin peli ei välttämättä ole mikään rajoja rikkova uudistaja, joka keksii uuden genren.

Ei, usein Blizzardin pelit voisi tiivistää muotoon ”kuin X, mutta…”, mikä kuulostaa paperilla aika heikolta yhdistelmältä. Blizzardin onneksi lause jatkuisi näin: ”… aivan äärettömän hyvin tehtynä, viimeisteltynä ja pelattavana pakettina”.

Overwatch on veistetty prikulleen samasta puusta. Se on myös yksi tämän päivän parhaimmista nettiräiskinnöistä.

Team Fortressin hengessä

Overwatchia voisi todellakin verrata moneen muuhun peliin, sillä Blizzardin tyylille uskollisesti siihen on selvästi ammennettu inspiraatiota monista muista nettiräiskinnöistä. Läheisin verrokki löytyisi todennäköisesti Valven mainiosta Team Fortress 2:sta, sillä ne ovat kuin veljeksiä.

Team Fortress 2:n tavoin myös Overwatch on puhdas PVP-räiskintä, jossa kaksi kuuden sankarin tiimiä ottaa yhteen toinen toistaan ihmeellisemmissä pelitiloissa, jotka nekin tuovat kovasti mieleen Team Fortress 2:n. Yhdessä saatetaan räjähdekärryä kartan läpi kohti maalia toisen joukkueen yrittäessä estää etenemistä. Toisessa taas yritetään häätää puolustajat kartan kiintopisteeltä ja seistä siinä niin kauan, että mittari täyttyy. Kolmannessa valloitusalue on yhteinen ja sen haltuunsa kaappaamalla saa oman mittarinsa tikittämään kohti sataa.

Kaikki tämä on tuttua. Se ainoa uudistava pelitilakin on yhdistelmä muita: siinä missä normaalissa kiintopistekartassa valloitetaan pari kiintopistettä putkeen, hybriditilassa hyökkääjät valloittavat ensin yhden kiintopisteen ja jos siinä onnistutaan, alkaa pommikärryn saattaminen.

Karttoja on tarjolla kourallinen ja erikoisesti jokainen niistä on sidottu tiettyyn pelitilaan. Ratkaisu tuntuu aluksi hämmentävältä, mutta selityksenä on se, että Blizzardin kehittäjät ovat halunneet suunnitella kartat mahdollisimman toimiviksi kutakin pelitilaa varten. Niistä löytyy tarpeeksi sivureittejä, jotta peli pysyy avoimena ja kummallakin tiimillä on koko ajan vaihtoehtoja ja tilaa hengittää, mutta peli ei pääse leviämään turhan sekavaksi kohellukseksi. Pelaajat pyörivät siten koko ajan joko tavoitteen tai toiminnan lähettyvillä.

Blizzardin tyylille uskollisesti kartat on suunniteltu viimeisen päälle ja ne kaikki toimivat mainiosti. Olen itse pelaillut Overwatchia erilaisissa betatesteissä viime vuoden loppupuolelta saakka, enkä ole vieläkään kyllästynyt yhteenkään kartoista tai kaivannut edes mahdollisuutta pistää karttoja bännilistalle.

Tämä samanlainen viimeisen päälle tekemisen trendi värittää koko muutakin peliä.

Sankareita, mutta ei lordeja

Yksi peli, johon Overwatchia ei voi – tai ei ainakaan kannattaisi – verrata, on Battleborn. Niillä kun ei ennakkohämmennyksestä huolimatta ole juuri mitään yhteistä. Overwatch ei ole todellakaan MOBA, vaan perinteinen tiimiräiskintä. Hahmot eivät kerää kokemuspisteitä, osta uusia varusteita, saata tekoälyn mosureita tai tee niitä muitakaan juttuja, joita MOBA-peleissä harrastetaan.

Se ainoa edes hieman MOBAlta haiskahtava juttu on sankarivetoisuus. Julkaisuversiossa on tarjolla 21 erilaista hahmoa, jotka on jaettu karkeasti neljään kategoriaan: hyökkääjiin, puolustajiin, tankkeihin ja tukihahmoihin.

Jokaisella sankarilla on omat kiinteät aseistuksensa sekä muutama kyky – useimmissa tapauksissa kolme. MOBA-henkisesti kahta kolmesta kyvystä voi käyttää hyvinkin tiheästi, kun taas se kolmas on niin sanottu ultimate-kyky. Ultimateja voi käyttää vain harvakseltaan, mutta ne ovat myös äärimmäisen voimakkaita. Potentiaalisesti tarpeeksi voimakkaita koko matsin kääntämiseen.

Sankareilla on myös voimakkaat persoonallisuudet, jotka näkyvät ja kuuluvat kaikkialla. Kuten hyvässä pelissä pitääkin, kaikki sankarit tunnistaa jo silhuetin perusteella kaukaa. Niinpä ei ole koskaan epäselvää, kuka sieltä kadun toisesta päästä kurkkii. Sankareiden persoonallisuudet paistavat läpi myös matsin aikana kuultavista kommenteista, joita heitellään tilanteen ja lähellä olevien sankareiden mukaan.

Tiettyjen pelityylien ympärille sidotut ase- ja kykypaketit tietenkin tarkoittavat samalla sitä, että kukin sankari on omimmillaan tietyssä tilanteessa. Muotin ulkopuolelle voi toki astua, ja moni matsi onkin voitettu sillä, että joku tekee sankarinsa kanssa jotain yllättävää, mutta jokaiselle lienee selvää, että haulikkomiehen kanssa ei kannata sniputtaa. Otetaan pari esimerkkiä.

Eräs omista suosikeistani on Reinhardt, saksalainen karpaasi, joka uskoo olevansa keskiaikainen ritari. Reinhardit aseena on hirmuinen kahden käden leka, joka ei kanna kovin kauas, mutta tekee hirvittävästi vahinkoa laajalla sektorilla. Reinhardtin määrittävä juttu on kuitenkin hänen energiakilpensä, jonka voi nostaa halutessaan eteensä. Näin Reinhardit eteen piirtyy suuri muuri, jonka läpi viholliskudit eivät tule, mutta omat luodit kyllä lentävät. Reinhardt onkin omimmillaan edetessään linjan edessä, heikompia kavereitaan suojaten ja vihollistulta puoleensa vetäen.

Reinhardt osaa myös heittää nuijastaan tuliaallon, joka tekee reippaasti vahinkoa kauempanakin oleviin vihollisiin, sekä aktivoida panssarinsa suihkumoottorit ja syöksyä ihmisohjuksena eteenpäin, siepaten mukaansa eteen osuvia vihollisia. Reinhardtin ultimatena on hirmuinen nuijanisku maahan, joka saa aikaan maanjäristyksen ja tainnuttaa kaikki edessä olevat viholliset muutamaksi sekunniksi.

Otetaan toiseksi esimerkiksi Zenyatta, joka on robottibuddhisti. Zenyatta on saavuttanut korkeamman tietoisuuden tason ja levitoi rauhallisessa meditaatioasennossa taistelun tiimellyksessä. Hän osaa paitsi ammuskella käsistään energiapalloja, myös jakaa hyvää ja pahaa energiaa kohteilleen: hyvä energia parantaa kavereita, paha taas saa vastustajat ottamaan enemmän vahinkoa. Ultimatenaan Zenyatta säteilee ympärilleen puhdasta hyvyyttä, mikä parantaa kaikkia lähellä olevia kavereita muutaman sekunnin ajan älyttömällä vauhdilla.

Kaikki tankit tai parantajat eivät suinkaan ole samanlaisia kuin Reinhardt ja Zenyatta. Kullakin on omat tyylinsä, hyvät puolensa ja heikkoutensa. Roadhogilla ei esimerkiksi ole lainkaan kilpiä, joten hän ei suoranaisesti tankkaa vihollistulitusta. Sen sijaan Roadhogilla on ruosteinen koukku, jolla voi nykäistä vihollisen lähietäisyydelle haulikon pamausta varten. Symmetra taas on vähän erilainen tukihahmo. Hän ei suoranaisesti paranna ketään, vaan voi vain hieman buustailla kavereidensa suojakilpiä. Symmetra osaa kuitenkin pudotella pelikentälle pieniä lasertykkejä, jotka sädettävät lähelle tulevia vihollisia, sekä ultimatenaan rakentaa tiimikavereilleen teleportin.

Sankarivalikoimasta löytyy varmasti jotain jokaiselle, ja oikean sankarin valitseminen oikeaan tilanteeseen on avain voittoon. Hahmoja voi vaihtaa aina kuoleman koittaessa, joten oleellinen osa Overwatch-strategiaa on reagoida vihollisen hahmovalikoimaan, vaihdella hahmojaan tilanteen mukaan ja yrittää samalla pitää pystyssä tasapainoista tiimiä.

Ja arvatkaas, miten hyvin se perustason pubbie-porukalta onnistuu?

Kahden puoliskon peli

Kun Overwatch oli beta-vaiheessa, pelailin sitä pääasiassa tuntemattomien kanssa. Omat ennakkofiilikseni olivatkin jakautuneet. Olin välittömästi myyty taidetyylin suhteen ja huomasin heti, että jokainen pikseli suorastaan tihkuu sitä Blizzardin magiaa. Overwatchin pelituntuma on suorastaan erinomainen ja kaikki on niin viimeisteltyä, että.

Tästä huolimatta en oikein odottanut julkaisua, paitsi ehkä saadakseni Tracer-hahmon Heroes of the Stormiin. Miksi näin? Koska tuntemattomien kanssa pelattuna Overwatch ei ole kovin hauska. Voittoon tarvitaan paljon yhteistyötä ja tiiminä reagoimista. Ensin pitäisi rakentaa tasapainoinen tiimi, sitten pystyä seuraamaan vastustajan strategioita ja vastaamaan niihin. Jos vastustajalla on vaikka paljon tykkitorneja kentällä, voisi olla hyvä idea ottaa matsiin snipukiväärillä aseistettu Widowmaker, raketinheittimellä räiskivä ja lentävä Pharah, tai vihollistulta takaisin näitä päin kimmottava ninja Genji.

Käytäntö osoitti hyvin pian, että usein tämä ei vain yksinkertaisesti onnistu satunnaisesti kasaan heitetyltä tiimiltä. On todella masentavaa odottaa matsin alkua ja nähdä, että omassa tiimissä on kolme samaa snipua ja pari kovasti vahinkoa tekevää, mutta itse sitä heikosti kestävää hyökkääjähahmoa. Kukaan ei halua olla tankki, kukaan ei halua olla parantaja. Tämä siitäkin huolimatta, että Blizzard on tehnyt niilläkin pelaamisesta todella hauskaa, viihdyttävää ja monipuolista puuhaa.

Ja kun niitä ongelmia tulee, reaktio ei suinkaan ole ”hei, mä vaihdan tankkiin, tulisiko joku parantamaan mua?” vaan tiimikavereiden dissaaminen ja valittaminen siitä, miksi kukaan ei osaa pelata.

Tilanne ei toki ole aina näin synkkä, vaan joskus pelit onnistuvat hyvin. Joskus tiimi muodostuu, osaa reagoida tilanteisiin ja ottaa tappionkin hyvillä mielin vastaan. Mutta ei aina, eikä edes useimmiten. Kaveriporukan kanssa pelaaminen on Overwatchin kaltaisessa, vahvaa tiimityötä vaativassa pelissä se selvästi parempi ja toimivampi vaihtoehto. Jo parikin kaveria samassa tiimissä antaa mahdollisuuden muodostaa joukkueelle selkärangan, joka ei katkea saman tien kun ensimmäinen hyökkäys pysähtyy.

Kun nyt julkaisun jälkeen olen päässyt pelailemaan Overwatchia aika kiinteässä kaveriporukassa, peli onkin näyttänyt sen parhaan puolensa. Tarjolla on valtavan syvällinen ja erinomaisen toimiva nettiräiskintä, jota suunnitellessaan Blizzard on tehnyt monia hyvin fiksuja juttuja.

Kehutaan voittajia

Netissä pelaaminen on monelle perinteisesti stressaavaa puuhaa. Kukaan ei halua tietää olevansa huono tai pettäneensä tiimikavereidensa odotukset, vaikka se tiimikaveri sitten olisi joku ventovieras maapallon toiselta puolelta – varsinkaan kun usein se tiimin heikoin saa niskaansa ämpärillisen paskaa ja haukkumista.

Eräs Overwatchin parhaista piirteistä on se, että se kehuu hyviä suorittajia, mutta ei paljasta heikommin pelanneita. Matsin aikana ei pääse käsiksi mihinkään kaikkien pelaajien yhteiseen pistelistaan, vaan jokainen näkee ainoastaan omat tilastonsa. Overwatch kertoo, onko jossain kategoriassa – vaikka tavoitealueella seisomisessa – kolmen parhaan joukossa, mutta muuta informaatiota tiimin tasosta ei saa. Tapotkin ovat tavallaan yhteisiä. Kun vastustaja kaatuu, kaikki vähänkään hommassa mukana olleet saavat yhteisen eliminaatiokrediitin, joten tappajaa parantanut tai pari osumaa kohteeseen saanut avustajakin voi tuntea hyviä fiiliksiä.

Matsin jälkeen tiukin suoritus näytetään koko porukalle uusintana, mikä tarjoaa usein riemastuttavia hetkiä. Tämän jälkeen muutama hyvin pärjännyt nostetaan esiin massasta ja muut saavat jakaa näille virtuaalipeukkuja. Ilahduttavasti kategoriat ovat myös todella kekseliäitä ja on hauska vaikka nähdä, miten joku on onnistunut tietyn hahmon tönäisykyvyn kanssa pudottamaan viisi vihollista rotkoon.

Tämä kaikki on mielestäni erinomaisen hyvää pelisuunnittelua. Overwatchin taitokatto on valtavan korkea ja jo nyt peleissä on nähty paljon erinomaisen hyviä pelaajia, jotka ovat yksilösuorituksillaan vetäneet koko tiiminsä voittoon. On kehumisen arvoista, että nämä tyypit saavat kyllä kunniansa, mutta eivät muiden kustannuksella. Jos matsi nyt ei ole ollut aivan täyttä jyrän alle jäämistä, useimmat löytävät pelin jälkeen suorituksestaan todennäköisesti jotain, mistä tulee hyvä olo – ja peli avustaa siinä.

Overwatch myös tihkuu muitakin suorastaan loistavia ideoita. Mainitsinkin jo ohimennen hahmojen runsaan jutustelun, joka toki luo osittain tunnelmaa, mutta myös auttaa pelaamisessa. Kaikilla kyvyillä esimerkiksi on omat äänensä, joita kuuntelemalla tietää koko ajan, mitä matsissa tapahtuu. Äänet on vieläpä miksattu niin, että vihollistiimin askeleet ja puheet kuulee tiimikavereita voimakkaammin, joten kulman takana vaanivan vihunkin voi kuulla jo ennakkoon.

Overwatchin myötä valtaosa kilpailijoista jää hyvin kauas, kun kisataan tiimipohjaisen räiskinnän herruudesta; käytännössä kamppailu käydään Team Fortress 2:n ja Overwatchin välillä.

Sen kisan voittajaa ei olekaan sitten ihan helppo julistaa.

Konsoleilla Overwatch on erinomainen. Se näyttää hyvältä, pyörii todella pehmeästi ja on ilo pelata. Jos olet konsolisti, voit oikeastaan lopettaa lukemisen tähän: vuoden paras nettiräiskintä on tässä. Osta ja menetä kaikki vapaa-aikasi.

Mutta entä PC:llä? Overwatch on silläkin erinomainen. Se näyttää hillittömän hyvältä ja pyörii erinomaisen hyvin. Hiirellä ja näppiksellä pelaaminen on yhtä juhlaa. Merkittävin valituksen aihe liittyy nettitoteutukseen. Pelin niin sanottu tick rate – eli se tahti, jolla pelaajien koneet ja serveri synkkaavat dataa – on turhan alhainen. Tämä ei noin 95 % ajasta haittaa, mutta ne 5 % sitten pistävätkin silmään. Omalla ruudulla olin jo hyvän matkaa seinän takana, mutta niin se vastustajan ampuma nuoli vain osui päähän ja tappoi. Se syö miestä. Parannusta on toivottu, ja Blizzard onkin luvannut tehdä asialle jotain, mutta mitä ja milloin?

Sanoisinkin, että jos ottaa nettiräiskintänsä todella vakavasti, Team Fortress 2 on ehkä yhä se parempi vaihtoehto. Valve on ehtinyt hiomaan peliään jo vuosikymmenen ajan ja se on yksinkertaisesti loistava. Overwatch on sekin erinomainen, eikä varmasti tule tuottamaan pettymystä myöskään pelinsä vakavasti ottaville. Odotan itsekin innolla sitä, että esimerkiksi luvattu ranked-pelitila lisätään mukaan kuvioihin, jolloin toivottavasti pääsee pelaamaan vakavammin tiimipelin ottavien kanssa.

Mutta Overwatchia ei ole suunniteltu vain FPS:nsä vakavasti ottaville. Se on koko kansan nettiräiskintä, ja sellaisena tarkasteltuna se on ilmiömäisen hyvä. Aloituskynnys on hiottu olemattoman matalaksi ja nyyppäkin voi pitää pelin parissa hauskaa. Overwatch kannustaa, tsemppaa ja tekee kaikkensa, jotta pelaaminen olisi niin sujuvaa ja toimivaa kuin se vain voi olla – ja pääasiassa siinä onnistuukin. Hittojako sitä kiertelemään: Overwatch on nettiräiskintöjen World of Warcraft. Ja se vei taas elämäni.