Uusimmat

Painkiller Resurrection (PC)

22.12.2009 17:55 Juho Anttila

Veljet ja sisaret, te, jotka vaellatte läpi elämän jokapäiväisten askareiden tietämättä maailman todellisesta pahuudesta mitään. Pysähtykää luokseni hetkeksi ja kuulkaa vaatimaton tarinani. Katsokaa silmiini, niin ymmärrätte totuuden: Olen nähnyt Helvetin.

Jos on kokenut alkuperäisen Painkillerin, saattaa hautoa sydämessään muistoa lyijymyrskyn edessä lakoavista demonilaumoista. Kolmas jatko-osa, pelisarjan uudelleensyntymistä lupaava Resurrection, tarpoo samoja reittejä. Ken tästä kulkee, saa kaiken toivon heittää.

Pelisarjan vuonna 2004 julkaistu ensimmäinen osa oli vielä aidosti vinkeä peli. Okei, itseään toistava, vanhanaikainen ja yksinkertainen perusräiskintä, mutta silti väkivaltaisuudessaan ihan viihdyttävä joukkoteurastus. Uusimman osan kehittänyt Homegrown Games taas on omienkin sanojensa mukaan ryhmä amatöörejä, jotka kehittävät pelejä, joita haluaisivat itsekin pelata.

Kilisevätkö hälytyskellot jo? On syytäkin. Painkiller Resurrection vie ehkä pelihahmonsa läpi kiirastulen, mutta itse pelaajalle kokemus on silkkaa helvettiä.

Vuosi 1999

Peli alkaa, kun palkkatappaja William Sherman saa hyvistelykohtauksen ja yrittää pelastaa bussilastillisen siviilejä itse virittämänsä pommin tieltä. Henkikultahan siinä irtoaa niin viattomilta kuin Wild Billiltäkin. Eikä aikaakaan, kun William herää oudosta katedraalista kädessään tuttu Painkiller-ase.

En ollut oikeastaan aivan rehellinen, nimittäin kuluuhan sitä aikaa. Alkuasetelma kerrotaan Max Payneä apinoivalla, mutta tylsällä ja teennäisellä päälle puhutulla sarjakuvalla, joka kestää jopa pidempään kuin pelin tuskallisen pitkät lataustauot. Luulot pois pelaajilta heti aluksi, ettei vain vahingossakaan olisi hauskaa.

Kun peli sitten vihdoin pyörähtää käyntiin, on järkytys melkoinen. Jouduin tarkistamaan pelipakkauksesta, että onhan tämä takuulla julkaistu tänä vuonna eikä esimerkiksi jo 1999. Kyllä vaan, kyseessä on aidosti tuore tapaus. Eihän grafiikka nyt tietenkään ole kaikki kaikessa, mutta ei moderni FPS-räiskintä ihan oikeasti saa näyttää tällaiselta. Tosin eipä teosta, jonka pelitekniseksi esikuvaksi voi nimetä ensimmäisen Quaken voi edes yrittää kutsua moderniksi.

Tekstuurit ovat karkeita, efektit rumia ja päälle liimattuja eikä hahmoanimaatiokaan ansaitse kuin haukkuja. Peli sentään pyörii yleensä suhteellisen sujuvasti, mitä nyt talletetun tilanteen lataamisen jälkeen madellaan hetken aikaa 10 fps:n päätä huimaavissa lukemissa.

Äänipuolella ei mene sen paremmin. Aseiden äänet ovat märkiä tussahduksia, viholliset lähinnä mölisevät geneerisesti ja päähahmo toistelee noin kolmea erilaista repliikkiä joka toisen tapon jälkeen. Välillä outo naisääni höpisee korvanjuuressa jotain juonenkäänteisiin liittyviä latteuksia, ikään kuin ketään oikeasti enää tässä vaiheessa kiinnostaisi.

Helvetin tyhmät legioonat

Saatana on ainakin tarujen mukaan kuuluisa oveluudestaan ja sananmukaisesti pirullisista juonistaan. Ilmeisesti harmaita aivosoluja ei riittänyt jaettavaksi käskyläisille, sillä pelaajan kohtaamat demonit ovat luvalla sanoen helvetin tyhmiä.

Joku voisi kertoa Homegrown Gamesin iloisille veikkosille, että nykyaikaisissa peleissä on otettu käyttöön käsite nimeltä tekoäly. Resurrectionin viholliset osaavat keskimäärin kaksi temppua. Ne joko seisovat paikoillaan kiusaten pelaajaa erilaisilla pitkän matkan hyökkäyksillä tai juoksevat kohti pelaajaa. Viivasuoraan ja osaamatta väistää tielle sattuvia esteitä.

Siinä on jotain säälittävän huvittavaa, kun pienen omakotitalon kokoinen demoni jää jumiin puolet pienempään hautakivenpuolikkaaseen. Sankarin onkin yleensä helppo räiskiä isompikin vastus hengiltä, jos ymmärtää vain piiloutua kulman taakse. Kunhan nyt naurultaan saa aikaiseksi.

Pirun kenttäsuunnittelu

Typeryyksiä yritetään paikata määrällä. Kenttäsuunnittelu nojaa triggereihin. Juokse tähän, niin taaksesi syntyy kymmenen demonia. Tyhjästä. Ammu demonit, niin samaan paikkaan ilmestyy kaksikymmentä lisää, vaikka suoraan päällesi. Huuhtele ja toista, kunnes tylsistyminen on taannuttanut sinutkin aivottomien vastustajiesi tasolle.

Monotonista taistelua rytmitetään pienillä puzzleilla. Ei sellaisilla, joissa pitäisi löytää oikea vipu vaan sellaisilla, joissa olisi etsittävä, missä päin pienen stadionin kokoisia huoneita piilee se lähes huomaamaton aukko seinässä, josta olisi tarkoitus jatkaa seuraavalle alueella.

Välillä pulmana on keksiä vaikkapa tapa kiivetä korkeaan kellotorniin ilman, että sankari juuttuu peruuttamattomasti kiinni ympäristöön. Ymmärsitte varmasti yskän. Painkillerin kenttäsuunnittelu on suorastaan amatöörimäisen kurjaa.

Tekijät sentään ilmeisesti yrittävät korjata lempilastaan. Pelikin ilmoittaa uudesta päivityksestä suoraan peliruudun päällä näkyvällä suurikokoisella tekstillä, jota ei saa pois millään. Tympii, varsinkin, kun automaattinen päivitysohjelma ei edes toimi. Toisaalta sellaista päivitystä ei olekaan, jolla tästä pelistä saataisiin leivottua edes etäisesti kelvollinen kokemus.

Löytyy pelistä toki moninpelikin, mutta valitettavasti apua kurjuuteen ei löydy siltäkään rintamalta. Kokemus kaatuu nimittäin sellaisen bugiryöpyn alle, että syön partahaiveneni jos kukaan oikeasti pelaa tätä peliä verkossa paria hassua yritystä enemmän.

Painkiller Resurrection on jopa harrastelijaporukan modiprojektista syntyneeksi peliksi harvinaisen masentava räpellys. Pelatessa ei voinut välttyä odottamasta, että kaiuttimista kajahtaisi ”Never Gonna Give You Up” ja koko kalkkuna paljastuisi Jukka O. Kauppisen kriitikkoraukalle tekemäksi käytännön pilaksi, mutta ei. Peli on tehty ihan tosissaan ja sitä myydään suomalaisissakin kaupoissa useamman kympin hintaan.

On hienoa, että pienemmätkin studiot yrittävät ja joidenkin rakas harrastus voi muuttua ihan oikeaksi työksi. Silti tekijöiltä toivoisi edes jonkinlaista itsekritiikkiä. Painkiller Resurrection saa vastaavista lähtökohdista väsätyn Damnationinkin tuntumaan ”vuoden peli” -ehdokkaalta. Jos maailmassa on jäljellä yhtään oikeutta, uutta Kivuntappajaa ei osta kuin pääsuunnittelijan äiti kannustusmielessä ja hänkin salaa toivoen, että poika opiskelisi itselleen oikean ammatin.

 

Tekijä: Homegrown Games
Julkaisija: JoWooD
Testattu: PC Windows Vista, Phenom 9850+, 4 Gt muistia, Radeon HD4870 X2
Saatavilla: PC
Laitevaatimukset: Laitevaatimukset: Windows XP tai Vista, 2,2 Ghz tuplaydinprosessori, 1,5 Gt muistia, 256 Mt DirectX9.0c -yhteensopiva näytönohjain, 8 Gt kovalevytilaa, DirectX 9.0c
Pelaajia: 1, 2-4 co-op verkossa, vastakkain 2-16
Pelin kotisivu: http://www.painkillerresurrection.com/
Juho Anttila

 

Lue myös

A Boy and His Blob (Wii)

Call of Duty: Modern Warfare 2 (PC)

Dark Void -ennakko (PC, PS3, Xbox 360)

James Cameron’s Avatar: The Game (PC, PS3, Xbox 360)

Left 4 Dead 2 (PC, Xbox 360)

New Super Mario Bros. Wii (Wii)

The Saboteur (PC, PS3, Xbox 360)

 

Muropaketin uusimmat