Paper Mario: Color Splash ärsyttää puisevalla taistelullaan (Wii U)
Tekijä: Nintendo
Julkaisija: Nintendo
Testattu: Wii U
Saatavilla: Wii U
Pelaajia: 1
Pelin kotisivu: Paper Mario: Color Splash
Arvostelija: Miikka Lehtonen
Paper Mario Color Splash on vuoden karvaimpia pettymyksiä. Se tekee niin paljon oikein: se on hauska, hurmaava, värikäs, iloinen ja monilta osin hyvin sujuva peli.
Ilman yhtä suurta ongelmaa se voisi olla helposti suosituspeukun arvoinen peli, mutta valitettavasti nykykunnossaan peli ärsyttää melkein enemmän kuin ilahduttaa.
Nintendon Super Mario -roolipelit ovat kulkeneet viime vuosina rinnakkaisilla laduilla. 3DS:n Mario & Luigi -pelit ovat olleet kekseliäitä ja hauskoja roolipelejä, jotka ovat ottaneet alkuperäisistä Mario-roolipeleistä ne oikeat opit mukaansa. Niitä olen pelannut käytännössä aina ilomielin ja pitänyt kovasti.
Samaan aikaan Paper Mario -sarja on mennyt koko ajan enemmän metsään. Muutaman vuoden takainen Paper Mario: Sticker Star oli hyvin ristiriitainen pakkaus. Se oli hauska ja hurmaava, mutta sen taistelusysteemi oli suoraan sanoen aika kamala. Totaalisen käsittämättömästi Color Splash on heittänyt vielä entistä enemmän pelimerkkejä saman idean vielä kamalamman taistelusysteemin varaan ja kaatuu sen takia kunnolla turvalleen.
Paljon hauskaa
Paper Mario on monellakin tavalla koko Paper Mario -sarjan looginen huipentuma. Se sijoittuu kolmiuloitteiseen maailmaan, jonka kaikki hahmot ovat paperia ja jossa kaikki maasto rakennuksia myöten on tehty pahvista. Peli näyttää hemaisevan kauniilta ja pyörii jatkuvasti silkkisen pehmeästi.
Myös käsikirjoitus on A-luokkaa. Nintendon Mario-roolipelien peruskaavan mukaisesti tarina itse on sujuva ja pitkä, ja sen aikana tarjoillaan miltei liukuhihnalta hauskoja kohtauksia ja viittauksia paitsi populäärikulttuuriin ja meemeihin, myös Marion historiaan. Käsis on laadukas, kääntäjät ovat tehneet huipputyötä ja miltei jokaisen kulman takana odottaa jotain hauskaa ja riemastuttavaa.
Otetaan pieni esimerkki, joka ei spoilaa. Pelimaailmasta löytyy useita areenoita, joissa Mario voi osallistua kivi-paperi-sakset-turnauksiin. Selostaja hehkuttaa kunnon nyrkkeilytyyliin, miten alkamassa on eeppinen selviytymiskamppailu, joka murtaa raavaita miehiä ja erottaa jyvät akanoista. Hurja taistelu, jossa vain kolme asetta turvanaan urheat seikkailijat joutuvat kohtaamaan villin luonnon vaarat! Hauskaa! Ja niin on sekin, että kun turnauksesta lentää ulos valittuaan väärän hyökkäyksen, areenan pihalta löytyy hämärä Toad, joka pientä maksua vastaan salakuljettaa Marion takaisin areenalle uutta yritystä varten – tietenkin paperiareenan kylkeen leikatun pienen viillon kautta.
Peli on täynnä tällaista nokkelaa oivallusta, jossa leikitään Mario-pelien historialla, piikitellään rakkaudellisesti sen kliseille ja pidetään hauskaa paperisen maailman realiteettien kustannuksella.
Väriä maailmaan ja naamalle
Kuten nimestäkin voi päätellä, värit ovat tällä kertaa keskeisessä asemassa paitsi tarinassa, myös pelattavuudessa. Erinäisten käänteiden jälkeen värit ovat hävinneet Prism Islandin maailmasta ja vain viiksekäs putkimiehemme voi palauttaa ne.
Värien palauttaminen tapahtuu tietenkin tekemällä toinen toistaan lennokkaampia tehtäviä, mutta ne ovat tärkeässä osassa muuallakin. Color Splash ei esimerkiksi ole varsinaisesti mikään oikea tietokoneroolipeli, sillä Mario ei oikeastaan kerää kokemustasoja eivätkä hänen ominaisuutensakaan parane. Sen sijaan kiinteissä kohdissa tarinaa, suurempien etappien täyttyessä, Mario saa joko lisää kestopisteitä tai kasvattaa värimittariaan. Hetkinen, värimittariaan?
Kyllä, Mariolla on mukanaan taianomainen väripaletti, johon mahtuu aluksi 100 yksikköä punaista, sinistä ja keltaista maalia. Tarinan edetessä paletin kapasiteetti kasvaa. Mihin sitä sitten käytetään? Pääasiassa taisteluihin. Ja se on se pelin huonoin osa-alue.
Sticker Starin tavoin myös Color Splashin taistelu pyörii korttien ympärillä. Kortteja paitsi löydetään maailmasta, myös ostellaan kaupoista. Niitä käytetään vähän kaikenlaiseen, mutta enimmäkseen taisteluissa. Mario kun ei oletusarvoisesti osaa mitään hyökkäyksiä, vaan ne kaikki pitää aktivoida käyttämällä kertakäyttöisiä hyökkäyskortteja. Jos haluaa hypätä Goomban päälle, täytyy pelata hyppykortti. Jos haluaa heittää piikikästä kaktusta tulipallolla, täytyy pelata tulipallokortti.
Taistelu on ensinnäkin mekaanisesti tympeää, sillä korttien pläräämäinen Wii U -ohjaimen näytöllä, niiden valitseminen, maalin lataaminen niiden voimistamiseksi ja sitten korttien pelaaminen on hidasta, varsinkin kun sitä pitäisi tehdä jatkuvasti. Mutta tällainen kertakäyttöinen korttitaistelu on muutenkin suoraan sanoen hanurista.
Mitä tehdään, jos vastassa on kaktushemmo mutta kädessä on vain hyppykortteja? No, sitten hypätään ja otetaan vahinkoa hypyn seurauksena. Mitä tehdä, jos pitkän taistelurupeaman seurauksena kaikki halvat tusinakortit on käytetty ja kädessä on vain kallisarvoisia ja pitkään säästeltyjä superkortteja, joita piti käyttää pomoja vastaan? Pakko polttaa ne, tietenkin!
Todellisena megaärsytyksenä välillä kuvioissa pyörii myös paha Kamek-velho, joka ennen taistelun alkua kääntää kaikki Marion kortit ympäri ja sekoittaa ne. Sitten on pakko valita korttinsa satunnaisesti, ja karma tietenkin pitää huolen siitä, että juuri silloin tulee hyökättyä perus-kuukusen kimppuun sillä superkortilla, jota olisi tarvinnut pomon voittamiseen. Kyllä, pomot pitää viimeistellä uniikeilla erikoiskorteilla. Sattuiko sellainen palamaan turhaan? Sitten lähdetään alueelta, matkustetaan pelimaailman toiselle puolelle ja ostetaan uusi. Uuuurgh.
Color Splashin taistelu on rasittavaa, ärsyttävää ja tympeää. En oikeasti voi ymmärtää, miten se on päässyt Nintendon peliin tällaisenaan. Itse aloin alkutuntien jälkeen välttelemään taisteluita ja lähinnä juoksemaan karkuun vihollisilta, koska taisteluista ei ole Mariolle mitään hyötyä (ei kokemuspisteitä, muistattehan) ja ne vain kuluttavat resursseja ollen samalla myös todella tylsiä pelata.
Sen pituinen se
Tämä oikeastaan riittäisikin jo kaatamaan koko Color Splashin, sillä mitä iloa on hauskasta tarinasta ja värikkäästä maailmasta, jos peruspelattavuus on niin ärsyttävää, että sitä pelin pääasiallista aktiviteettia yrittää vältellä aktiivisesti.
On todella suunnaton harmi, että Color Splashin taistelu on niin puisevaa ja että korttien kanssa räplääminen on niin suuressa osassa peliä, sillä tympeyden alta löytyy valtavasti hauskaa, hyvää ja hurmaavaa. Peli on hauska, näyttää todella kauniilta, kuulostaa kivalta ja suorastaan tihkuu nintendomaista charmia. Peliä saa oikeasti nauraa usein makeasti, ja se on hienoa se.
Jos taistelusysteemi olisi parempi, kyseessä voisikin olla suosituspeukun arvoinen peli. Eikä siihen olisi edes tarvittu ihmeitä! Jos Mariolla olisi aina käytössään tiettyjä perushyökkäyksiä, joiden tueksi voisi sitten heitellä korttikohtaisia erikoishyökkäyksiä, homma toimisi heti paremmin! Jos taistelusta hyötyisi jotenkin muutenkin kuin saamalla vähän rahaa, jolla ostella sitten lisää kortteja, se olisi heti mielekkäämpää.
Nytkään Color Splash ei ole mikään totaalinen floppi, sillä hurmaava meininki, hauska tarina ja mariomaisen värikäs maailma viihdyttävät. Pitkäpinnainen pelaaja voi löytää Color Splashista rakkaan kulttiklassikon, mutta yhtäläisesti moni tulee varmasti jättämään kesken pelin, josta olisi muuten pitänyt todennäköisesti valtavan paljon.
Lisää aiheesta
Pelin keskipisteessä ovat ne sen nimeenkin livahtaneet tarrat. Erinäisten sattumien kautta pino maagisia tarroja pääsee valloilleen Sienimaahan. Kuusi kuninkaallista tarraa antaa taianomaisia voimia kantajilleen, ja kuten olettaa saattaa, ne ovat kaikki päätyneet pahisten haltuun. Niinpä Marion pitää hakea ne takaisin voidakseen pelastaa Bowserin taas kerran kaappaaman prinsessan. Tarrat eivät ole suinkaan tärkeässä roolissa vain tarinassa, vaan kaikkialla. Niiden avulla taistellaan, ratkotaan kevyitä ongelmia ja tehdään kaikki muukin, mitä pelissä nyt yleensäkään voi tehdä.
Paper Mario: Sticker Star (3DS)
Paper Mariot ovat nousseet suureen suosioon Mario-pelien suuressa perheessä. Muista Marion esiintymiistä poiketen paperimarioissa yhdistetään tasoloikkaelementtejä roolipelimäisiin piirteisiin. Sarjan ensimmäisenä osana voidaan pitää aikoinaan Super Nintendolle ilmestynyttä Super Mario RPG:tä, jota seurasivat Nintendo 64:lle julkaistu Paper Mario sekä viimeisimpänä GameCuben Paper Mario: The Thousand-year Door.
Seikkailun kehystarina kahdeksan kristallin avulla avattavasta legendaarisesta Tuhatvuotisesta ovesta toistaa mariomaisia kaavoja prinsessa Toadstoolin kidnappaamista myöten. Itseironisesti kirjoitettu juoni tihkuu hupaisia käänteitä ja yllätyksiä, mutta humoristisesta otteestaan huolimatta perinteinen kristallien keruu muodostuu pelin pienimuotoiseksi Akilleen kantapääksi. Toinen pieni narinan aihe on paikoitellen ylipitkät välianimaatiot ja dialogit.
