Papers, Please (Mac, PC)

14.08.2013 14:31 Miikka Lehtonen

Tekijä: 3909 LLC
Julkaisija: 3909 LLC
Testattu: Windows 8, Intel Core i5-750, 8 Gt keskusmuistia, GeForce GTX 570
Saatavilla: Mac, PC
Laitevaatimukset: olemattomat
Pelaajia: 1
Pelin kotisivu: http://papersplea.se
Arvostelija: Miikka Lehtonen

Rautaesiripun takaisessa itäblokissa ei ollut kivaa. Kurjuutta, köyhyyttä ja tiukkaa kuria riitti, mutta mitään muuta ei sitten oikein ollutkaan. Jos nämä riemukkaat ajat jäivät kokematta, nyt niitä voi maistella videopelin keinoin.

Tuoreimpana pläjäyksenä ”pelit ovat taidetta” –sarjassa esittelemme nimittäin teoksen, jossa pääsee olemaan 80-luvun kommunistivaltion rajavartija. Ja tiedättekö mitä? Se on aivan pirun hyvä peli.

Vaikka Papers, Please ilmestyi aivan äskettäin, peli on kerännyt netissä huomiota ja suosiota jo kuukausien ajan. Pelin kehittäjä kun julkaisi siitä työversion jo aikaa sitten ja onnistui saamaan sen peliväen tietoisuuteen. Huomion aallonharjalla ratsastaen peli sujahti läpi Greenlightista ja menestys näytti taatulta. Kyllähän sitä menestystä myös pelille suo, sillä kyseessä on yhden miehen projekti, jota on selvästi tehty rakkaudella ja intohimolla. Enemmän näitä, vähemmän väsyneitä jatko-osia, peliala!

Glory to Arstotzka

Peli alkaa lyhyellä introlla, jossa selitetään taustat: pienen kommunistivaltion rajat on avattu kuuden vuoden vaitiolon jälkeen. Koska ympäröivät maat ovat vielä kurjempia paikkoja, tulijoita riittäisi. Niinpä rajalle avataan uusi tarkistuspiste, jonka ainoa työntekijä on pelaaja. Sitten on aika kävellä töihin. Ja mitä sitten tapahtuu? Kopin alta löytyy portti toiseen ulottuvuuteen? Pelaaja tarttuu rynkkyyn ja pistää rysyt pinoon? Ei. Papers, Please on nimittäin byrokratiasimulaatio.

Pelin koko jujuna on, että rajakopin toisella puolella on loputon letka ihmisiä, jotka yksi kerrallaan astuvat luukulle esittämään paperinsa. Pelaajan tehtävänä on tarkistaa, että paperit ovat kunnossa ja ratkaisunsa mukaan antaa tulijoille joko hyväksyvä tai hylkäävä leima.

Alussa kaikki on niin simppeliä. Tulijoilla on vain passi, josta tarkistetaan, että sukupuoli ja päivämäärät ovat kunnossa ja että passin on myöntänyt oikea kaupunki. Kaikilla valtioilla kun on vain muutama hyväksytty myöntäjäkaupunki. Mutta eihän se meininki kauaa näin yksinkertaisena pysy. Päivä päivältä byrokratian rattaat jauhavat pöydälle lisää paperisaastetta ja lisää vaatimuksia. Kohta tarvitaan passin ohella viisumi. Sitten erillisiä tunnistepapereita. Lippuja ja lappuja. Kohta pitää tarkistaa, että tulijan paino ja pituus täsmäävät, että papereissa on oikeat luvat, että hakija ei halua turvapaikkaa tai ole diplomaatti (molemmilla tapauksilla on omat erityisproseduurinsa), kohta jokaista hylättyä tapausta täytyy haastatella erikseen ja niin edelleen.

Kaikki tämä tapahtuu tiukan aikarajan alla. Kunnon kommarimeiningin mukaan passintarkastajan palkkaus on täysin tulospohjaista: jokaisesta oikein käsitellystä tulijasta maksetaan vitonen. Työpäivät kestävät vain tietyn aikaa ja niiden jälkeen pitäisi kyetä maksamaan pienestä palkastaan perheen asuminen, ruokkiminen ja lämmittäminen. Jos rahaa ei riitä, joku sairastuu ja tarvitsee lääkkeitä. Tai pahempaa. Ei ole helppoa, ei.

On uskomatonta, että näinkin tylsästä aihepiiristä on saatu aikaan näin hämmentävän kiehtova peli. Mutta se johtuu osittain kaikesta siitä, mitä peli näin yksinkertaisen ja pelkistetyn pelattavuutensa päälle rakentaa.

Syvyydessä löytyy

Vaikka sitä ei uskoisikaan, Papers, Please tekee oikeasti kiinnostavia asioita interaktiivisen tarinankerronnan saralla. Pelaaja näkee työssään paljon pieniä tarinoita, joiden ohessa hänen moraalista selkärankaansa koetellaan kuin vaivihkaa. Jonosta tulee vaikka hakija, jonka kaikki paperit ovat kunnossa. Mutta seuraavan tulevalla aviopuolisolla ei ole. Anna hänelle armoa, tulija anelee. Jos palautat heidät takaisin kotimaahan, molempia odottaa kidutus ja kuolema.

Passivirkailijalle sallitaan päivässä pari töppiä, ennen kuin palkkaa lähdetään sakottamaan, joten periaatteessa näissä kohdissa voi antaa armon käydä oikeudesta. Mutta mitä jos sitten töppääkin? Vitonen on suoraan perheen suusta pois ja voi kirjaimellisesti merkitä elämän ja kuoleman eroa.

Kun sitten tarjoutuu tilaisuus vaikka ummistaa hieman silmiään pari kiloa passinsa ilmoittamaa painoa raskaamman kaverin tullessa luukulle ja ehdottaessa, että hän maksaa vitosen, jos salakuljetettua tavaraa etsivä laite ei hänen kohdallaan toimikaan, kiusaus on suuri. Tai kun rajavartijakumppani ehdottaa, että hän maksaa pelaajalle bonusta jokaisesta hakijasta, joka tämä pidätyttää rikkeistä epäiltynä.

Noin 30 päivää kestävä tarina muokkautuu pelaajan valintojen mukaan ja tarjolla on 20 erilaista loppuratkaisua, joista itse näin pelin aikana neljä. Huhujen mukaan osa lopuista on ihan positiivisiakin, mutta kaikki minun kohtaamani olivat todella synkkiä. Ja miksipä ei? Harvoin se aurinko kommunistien risukasaan paistoi, varsinkaan sodan runtelemassa ja lävitse korruptoituneessa maassa.

Karu meno

Pelissä on toki puutteensa, mutta niin hämmentävää kuin se onkin, suuri osa niistä on suunniteltuja juttuja. Graafisesti peli on todella masentava tapaus. Harmaan sävyt ja ruskeat kielivät siitä, että nyt ei olla iloisessa paikassa.

Äänimaailma on myös synkeä. Alkuvalikon jykevää kommarimarssia lukuunottamatta pelissä ei musiikkia kuulla, vaan äänimaailma koostuu tuulen ujelluksesta ja pelaajan kopin ämyreistä kaikuvista iskulauseista ja määräyksistä, jotka ovat todella aidon kuuloista ja brutaalia siansaksaa. Efekti toimii: harva peli vangitsee itäblokin ankeutta näin erinomaisesti!

Samaten käyttöliittymä on todella kankea. Pelaajan pieni työpöytä on täynnä papereita ja lappusia, joiden joukosta pitäisi etsiä sääntökirjoja ja oikeita dokumentteja, jotta voi sitten yhdistellä maahantulopaperien virheitä oikeisiin sääntöpykäliin. Pelaaminen onkin varsinkin aluksi todella hankalaa, mutta puhtaasti tarkoitushakuisesti. Ei rajavartijan duunin pitäisikään olla hauskaa tai viihdyttävää.

Kaikki eivät tästä varmasti tykkää, eivätkä myös siitä, että usein pelin pelaaminen todella tuntuu siltä kuin olisi pienen kommunistivaltion rajavartiolaitoksella töissä. Kun pelaaminen on uuvuttavaa ja ahdistavaa rutiinia, voiko sitä viihteeksi sanoakaan? Ehkä ei, vaikka itse kyllä nautin ajastani pelin parissa. Pidän Papers, Pleasea silti kiehtovana ja tärkeänä pelinä. Sillä on paljon fiksua sanottavaa virkamiesten korruptiosta ja siitä, pienet askeleetkin voivat johtaa suuriin ja traagisiin lopputuloksiin. Se on ahdistava, mutta samalla niin kiehtova ja kiinnostava pelikokemus ja tekee paljon sellaisia interaktiivisen tarinankerronnan juttuja niin oikein, että monet suuren budjetin pelitkin ovat kateellisia – tai syytä ainakin olisi.