Pathway To Glory (N-Gage)

Pathway to Glory. Onko nimi enne? Näin toivotaan taatusti monella taholla, sillä N-Gagen odotetuimpiin kuulunut Pathway to Glory on yhtiön ensimmäinen oma suuren luokan pelituotos. Odotukset nousivat tappiinsa kun kävi ilmi, että pelin takana on tasokas kotimainen Red Lynx -studio, jonka pelit ovat aina huokuneet omintakeisia ideoita ja villiä pelattavuutta. Mikä mahtaa olla tulos, kun samaan satsiin yhdistetään Red Lynx, Nokian rahamassit ja uusi pelialusta?

Heti alkuun on sanottava suoraan, että pelisuunnittelijoilla ei ole päätä paleltanut. Game Boyn vastaavat pelit ovat kevyttä taskutaktikointia, joka on höystetty yleensä kivalla tarinalla. Roolipelimäistä taskusotaa siis. Nokia ja Red Lynx harppaavat sen sijaan ison askeleen ylemmäs ja ahtavat käsikonsolin kuoriin täysimittaisen toisen maailmansodan strategiapelin.

Pathwayn mittakaavaa voi vain äimistellä – kuten myös tekemisen standardeja. Pelin tapahtumat sijoittuvat toisen maailmansodan Euroopan sotanäyttämölle ja alkavat 1943 Sisilian maihinnoususta, josta sota etenee kampanjoittain jaoteltujen 14 tehtävän mittaan kohden Berliiniä. Ja joka vaiheessa voi vain ihmetellä pelin hiottua ulkoasua, hyvää suunnittelua ja odottamattoman hyvää pelattavuutta.

Pelaaja ohjaa kussakin taistelussa ryhmää sotilaita, joiden on täytettävä kulloinenkin tehtävä. Tämä vaatii yleensä taistelukentän päästä päähän etenemistä. Tien tukkona ovat vihollissotilaat, mutta näistä pääsee eroon tulivoimalla. Pelaaja ohjaa yhtä sotilasta kerrallaan, hoitaa tämän siirron ja hyppää sitten seuraavaan, kunnes jokainen äijä on toiminut. Tämän jälkeen vuoro siirtyy vastustajalle, joka yrittää jarruttaa pelaaja kykyjensä mukaan.

Pieneen pakettiin on ahdettu runsaasti tavaraa. Pelaaja voi valita ryhmänsä kuhunkin tehtävään. Useamman tehtävän jälkeen sotilaissa alkaa olla selviä eroja, kun nämä keräävät kokemusta ja taidot paranevat. Käytettävissä on jonkin verran erilaista aseistusta, peruskivääreistä konetuliaseisiin. Kullakin sotilaalla on pääaseen lisäksi lisävaruste, joka voi olla kranaatti, ensiapupakkaus tai vaikkapa radio, jolla voi kutsua ilmaiskuja haluamiinsa kohteisiin. Sotilaat osaavat juosta, kontata ja ryömiä, ja eri asennot vaikuttavat kulkunopeuden ohella myös ampumatarkkuuteen. Ja maastossa on tietenkin paljon esteitä, jotka toisaalta joko rajoittavat kulkua tai antavat suojaa vihollistulelta.

Yksinpeli on luistava ja makoisa elämys. Pelin käyttöliittymä on N-Gagenkin näppäimistöllä yksinkertainen ja helposti opittava. Pelaaminen sujuu halutessaan vain kahtakin nappulaa käyttämälläkin, mutta sormistaan näppärät pelaajat löytävät pelin monituiset kontrollit kätevämmin suoraan eri numeronäppäimiltä.

Taisteleminen sujuu ajatuksella molempien osapuolten liikuttaessa joukkojaan vuorotellen. Pelin edetessä silmään sattuu paljon piirteitä, joita odottaisi näkevänsä vasta suuremmissa peleissä – esimerkiksi jo pelkkä pelialue on laaja ja monipuolinen alue, jossa tapahtuu asioita muuallakin kuin vain pelaajan ympärillä. Eräässäkin maihinnousutehtävässä alkuun lähinnä hätäilee, että kuka hitto tulittaa sotilaitani? Mutta ei, tekoälyn ohjastamat liittolaisjoukot ja vihollisethan siellä taistelevat. Pitäisikö niitä mennä auttamaan, vai luottaisiko että ne sitovat sopivasti vihollisia jolloin pääsen omineni sivustan kautta kohteelleni?

Aivan erityinen kiitos pelille tulee kuitenkin erittäin toimivasta moninpelistä. Nokiankin edustaja totesi, että Pathway on todennäköisesti maailman monimutkaisin GPRS-verkkoa käyttävä sovellutus – ja tähän on helppo yhtyä. Moninpelaaminen sujuu joko lähiverkossa bluetoothilla tai N-Gage Arenan kautta onlinessa, ja sen vaatimukset on otettu selvästi huomioon heti pelisuunnittelun alkumetreiltä. Niinpä peli toimiikin äärimmäisen sulavasti jopa suhteellisen hitaassa GPRS-verkossa, sillä tarvittavat viiveet ja odotukset on rakennettu suoraan pelijärjestelmään. Eikä pelaaminen ole siltikään hidasta tai tauoilla rytmitettyä. Tärkein muutos yksinpeliin nähden on vain pelaajien säädettävissä oleva aikaraja, joka tuo siirtoihin hurjaa hektisyyttä ja pakottaa taktikoimaan. Samaan peliin voi osallistua kuusikin pelaajaa, joista jokainen ohjaa kentällä omaa sotilasryhmäänsä. Cooperativena-pelatessa voi oman joukkueen jäsenille lähettää myös radioviestejä, mutta harmillisesti ei vastustajille. Tämä on harmi, sillä nyt vastapelaajille ei voi viestiä millään tavalla – ja kyllähän pieni herjanheitto Bobin ja Güntherin välillä olisi aina asiaa.

Pathway to Glorya voikin syystä pitää erittäin merkittävänä peliä. Sen pelattavuus, laajuus ja ennen kaikkea tekemisen taso yllättivät kerta kaikkisesti. Että käsikonsolilla voi tehdä asiat näinkin? Näyttävästi ja nautittavasti. Eihän se aivan täydellinen ole, mutta vikoineenkin se on ylivoimaisesti paras tähänastinen N-Gage-peli, joka olisi ilo nähdä muillakin pelialustoilla. Niin viimeisen päälle hyvä se on.

Jukka O. Kauppinen