Pokémon Dash (DS)

Tällaista ei olisi halunnut enää nähdä: peliä jonka ei voi hyvällä tahdollakaan väittää hyödyntävän DS-konsolin ominaisuuksia millään järkevällä tavalla. Onneksi siinä on sentään pokémoneja…

Pokémon Dash perustuu kosketusnäytön raapimiseen kosketuskynällä. Kun antaa kynän laulaa, taskuhirviöt juoksevat hirveän vikkelästi. Pelissä kilpaillaan siitä, kuka on ensimmäinen pokémon maalissa. Siinä se kaikki sitten onkin.

Elukan juoksutahti riippuu siitä, miten ankaraa tahtia tahtoo kosketusnäyttöään riipiä. Samainen liike määrää myös Pikachun rintamasuunnan. Kivetyksellä ei paljoa näreet haittaa, mutta annas olla, kun matkaa pitäisi taittaa ryteikössä tai upottavassa hiekassa! Ja joskus joutuu käyttämään ilmapalloja, kun pitää ylittää vesistöjä. Kuumaa ja kylmää kohdataan myös. Ei ole helppoa, ei.

Juoksukilpailujen maasto-osuuksissa tulevat lisävoimat tarpeeseen. Hiekalle ja muille alustavaihtoehdoille on omat apuvälineensä. Eniten korpeaa ilmapalloilla lentely, koska seuraavan välietapin sijainti oli usein vaikea hahmottaa.

Graafisesti Pokémon Dash ei ole kummoinen. Pikkuhirviöt näyttävät söpöiltä – kuten aina – mutta muilta osin Ambrellaa ei näytä kiinnostaneen merkkiteoksen kehittäminen. Pelimusiikki on iloista pokémonpimputusta, ja ääniraitaa dominoi Pikachun kimeä ääni.

Pelaamisesta menee maku turhan pian. Turnauksien vaikeustaso nousee ensimmäisten skabojen jälkeen todella kovalla sykkeellä. Se turhauttaa nopeasti, varsinkin kun pelin tarjonta ei innosta yrittämään.

Parasta pelissä on aloitusvalikko, jossa pääsee vetämään Pikachua korvasta. Tyhmä pieni eläin ei ole kuitenkaan moksiskaan pahoinpitely-yrityksistä. Ja kun viimein ymmärtää, että sähköhiiren silmä ei puhkea kynällä tökkimällä vaikka kuinka yrittäisi, peli jää syrjään.

On suuri sääli, että ensimmäinen Pokémon-peli DS:llä on näin surkea esitys. On kummallista, ettei Nintendo kiinnitä enempää huomiota siihen, miten sen parhaiten myyvää tuotemerkkiä kohdellaan.

Harro Grönberg