Rambo: The Video Game (PC, PS3, Xbox 360)

16.03.2014 14:00 Miikka Lehtonen

Tekijä: Teyon
Julkaisija: Reef Entertainment
Testattu: Windows 8.1, Intel Core i5-4670k, 16 Gt muistia, Radeon R9 280x
Saatavilla: PC, PlayStation 3, Xbox 360
Laitevaatimukset: Windows XP tai uudempi, Core 2 Duo 2,8 GHz, 2 Gt muistia, DirectX 10 -yhteensopiva näytönohjain
Pelaajia: 1, 2 (samalla koneella)
Pelin kotisivu: http://www.rambothevideogame.com
Arvostelija: Miikka Lehtonen

Moni on odotellut uutta Rambo-peliä siitä lähtien, kun siitä nähtiin ensimmäiset trailerit. Ja miksipä ei, kyllähän paskaleffojakin katsotaan niiden surkeudelle naureskellen.

Nyt olen kuitenkin pelannut Ramboa ja voin kertoa, että on syytä vetää naama näkkärille, sillä tässä paskakasassa ei paljon naurun aiheita riitä. Ja voi hyvinkin olla, että sen jälkeen ei naurata moni muukaan asia.

Se oli varmasti kaikille jo ennakkoon selvä, ettei Rambo-peli ole mikään mestariteos. Jotkut uskalsivat toivoa, että ehkä siitä irtoaisi silti huumoria. Tiedättehän, miten paskaleffoja katsellaan virvoitusjuomien kera kaveriporukassa? Tyhmille tapahtumille, kamalille efekteille ja pökkelöille näyttelijöille naureskelu kun on sopivassa mielentilassa mahtavaa hupia, varsinkin jos ruudulla pyörii joku kamala leffa, jota tehdessään joku poloinen on yrittänyt parhaansa ja epäonnistunut.

Ja okei, ehkä Rambo olisi voinut toimia näin. Mutta ei toimi. Peli hurahti läpi kolmetuntisen session aikana ja sen jälkeen ei suinkaan naurattanut, vaan suututti: tähän paskaanko minä iltani tuhlasin?!

It’s a long road

Rambo on moniltakin osilta käsittämätön peli. Se mukamas sijoittuu Rambon hautajaisiin, jossa kerrotaan tarinoita soturin uran ja elämän vaiheilta – käytännössä siis kohtauksia kolmesta ensimmäisestä elokuvasta. Lyhyen ”pako vankileiriltä” –tutoriaalin jälkeen peli sukeltaa täysillä First Bloodin tapahtumiin ja tekee sellaisia tyylirikkoja, että oksat pois.

Siltä varalta, että joku ei ole leffaa nähnyt ja kuvittelee sen olevan samanlaista toimintahuttua kuin kahden seuraavan leffan, kerrottakoon että näin ei todellakaan ole. Ensimmäinen Rambo on oikeasti hyvä ja tiivistunnelmainen elokuva, jossa on myös sanomaa. Siitä on kuitenkin kietaistu pari tehtävää, joissa Rambo ampuu rynkyn ja M60-konekiväärin kanssa toista sataa poliisia ja kansalliskaartilaista. En nyt ihan sitä osaa leffasta muista, mutta paskaakos pienistä!

Touhu muuttuu välianimaatioiden myötä suorastaan surrealistiseksi, kun uskomattoman tönkköjen ja PlayStation 2 –henkisten hahmomallien suusta vyöryy dialogia, joka on selvästi nauhoitettu suoraan leffoista, todennäköisesti kännykän mikrofonilla ja enon VHS-kopiosta. Sen verran kohisevaa ja huonosti miksattua ääni on. Kun 146 poliisia lepää haudoissaan, tehtävä päättyy mukamas koskettavaan tilastoruutuun, jossa Rambon tunnarina tunnettu ”It’s a long road” soi haikeasti.

Tämän jälkeen saavutetaan absurdiuden huippu, kun Vietnamin viidakoissa Rambo ottaa yhteen klooniarmeijan kanssa. Koko Vietkongia varten kun on tehty yksi (1) hahmomalli, joka ei edes näytä tippaakaan aasialaiselta mieheltä, vaan enemmänkin ranskalaiselta talkkarilta. Yrittääköhän kehitystiimi nyt tässä sanoa jotain tosi diippiä siitä, miten hahmotamme vihollisemme, vai onkohan tämä vain oire siitä, että nyt on tehty kiireellä paskaa?

Epäilen suoraan sanoen jälkimmäistä, sillä suunnilleen kaikki muukin pelissä kielii siitä.

Pitää sitä pelatakin

Rambo voisi toimia videon välityksellä koettuna, koska silloin voi vain nauttia sen uskomattoman huonoista tuotantoarvoista ja käsittämättömistä ratkaisuista. Todelliset ongelmat alkavat siinä kohtaa, kun pelaajan pitäisi tarttua hiireen tai – luoja varjele – padiin ja pelata tätä pasketta.

Tarjolla on kaksi kontrollivaihtoehtoa, joiden välillä voi käytännössä valita, haluaako pelistään naurettavan helpon vai totaalisen turhauttavan kokemuksen. Rambo on kuin 80-luvun kolikkopeli: mies juoksee yksin kiskoilla pitkin viidakkoa ja Afganistania pelaajan osoitellessa tähtäimellään ruudulle hyppiviä, kierähteleviä ja putoilevia vihollisia. Mitä parempi osuma, mitä pitempi tappokombo, sitä paremmat pisteet.

Hiirellä pelattuna Rambo on triviaali kokemus. Vihollisen kuin vihollisen voi ampua kylmästi otsalaukauksella, koska vaikeustaso on selvästi tasapainotettu padeille. Pad-ohjaus on taas kiikkerää paskaa. Koitapa siinä sitten kiireessä osua vihollisiin kameran heiluessa ja pyöriessä samalla kun rysyt paukuttavat Ramboa naamariin AK-47:llä puolen kilometrin päästä.

Molempia tapoja pääsee käyttämään muun muassa co-op-tilassa, jossa kaksi Ramboa ottaa yhteen maailman pahisten kanssa. Miksi ja miten? Hei, en minä tiedä. Ei sitä selitetä, eikä minua kiinnosta kysyä. Ei se paska siitä kaverin kanssa parane.

Räiskintäosioiden väliin on sijoiteltu hiippailutehtäviä, jotka ovat yllättäen ne pelin suurimmat heikkoudet. Ne kun ovat yhdistelmä quick time eventtejä ja todella surkeaa jouskarisniputusta. Rambon puukotellessa, nyrkkeillessä ja potkiessa vihollisiaan kasseille pelaajan täytyy painella ohjaimen nappeja oikeaan aikaan. Jos myöhästyt silmänräpäyksenkin, Rambo kuolee kerrasta. Jos jouskarilla ammuskellessasi et osu viholliseen ajoissa, tämä huomaa Rambon ja kuolet kerrasta. Sama lopputulos on käsillä myös silloin kun keskelle vihollista tähdätty nuoli vain katoaa matkalla ja uutta ei ehdi tähtäämään ennen kuin … No, arvaatte kyllä.

Hiippailuosiot kärsivät lisäksi siitä, että niiden checkpointit on sijoiteltu aivan päin persettä. Kiitos ylipitkien ja itseään toistavien animaatioiden checkpointien välillä voi olla helposti useita minuutteja ja puoli tusinaa satunnaisesti nilkoille kusevaa toimintakohtausta. Pidä siinä sitten hauskaa.

Ei edes hauskaa

Kuten jo arvostelun alussa totesin, ymmärrän kyllä sen, että kieli poskessa ryvetään paskaleffojen tunnelmissa ja naureskellaan niille. Ymmärrän myös, että joku lukijoista nyt hieroo käsiään yhteen odotellessaan Rambolta samanlaista iloa. Uskokaa, ihmiset kiltit, minua, kun sanon ja vakuutan, että näin ei todellakaan ole. Rambo on täyttä paskaa.

Paria satunnaista ”ei helvetti, näinkö muka tuon oikeasti?” –valopilkkua lukuun ottamatta peli ei huvittanut, viihdyttänyt tai naurattanut millään tasolla. Lopputekstien pyöriessä olin vihainen. Vihainen siitä, että olin tuhlannut iltani näin totaalisen kämäiseen ja surkeaan peliin. Vaikka miten mietin, en oikeasti löydä kokemuksesta oikein mitään positiivista. Negatiivista kyllä senkin edestä.

Eipä siitä oikein mihinkään pääse, että Rambo on yksi huonoimpia ikinä pelaamiani pelejä. 40 euron hintalappu tuntuu suoraan sanoen haistattelulta, kun en maksaisi tästä paskasta edes kymmenystä siitä. Ostakaa mieluummin se vuoden 2008 Rambo Blu-raylla. Jää rahaa poppareihinkin ja kokemus on äärettömästi parempi.

Dramaattinen hidastuskooste

Rambo – digitaalinen sankarini

Yhteinen populäärikulttuurihistoriamme sisältää Rambo-elokuvien ohella myös pelillistä historiaa. Kenties onneksemme pelihistoriallisesti Rambo-nide ei ole kovinkaan paksu. John Rambon muinaiset peliseikkailut ikuistuivat silti ainakin yhden pelaajasukupolven mieliin.