Red Alert 3 (360, PC)
Vaikka Command & Conquer ei olekaan aivan RTS-genren kantaisä, se on silti pelisarja, joka aikanaan nosti tosiaikastrategian massojen tietoisuuteen. Kenties tästä johtuen jokaista sarjan osaa on odotettu kuin kuuta nousevaa.
Tällä kertaa kuu tosin nousee verenpunaisena, sillä EA palaa takaisin rakastetun Red Alertin pariin. Vaikka moni asia on muuttunut, Red Alert on yhä henkeen ja punavereen saakka Command & Conquer. Vaan onko tämä kehu vai haukku?
Oli se sitten kumpaa tahansa, Command & Conquer –henkisyys tuo mukanaan paljon painolastia. Vaikka RTS-genre on viime vuosina kehittynyt pariinkin eri suuntaan, Red Alert 3 jatkaa rohkeasti esi-isänsä viitoittamalla polulla. Intiimin ryhmänjohtamisen tai massiivisen robottiarmeijan hallitsemisen sijaan pelaaja farmaa resursseja, rakentaa tukikohtia ja rushii vihollisen tukikohtia kuin wanhoina hyvinä päivinä konsanaan.
Tästä nousee välittömästi myös pelin ensimmäinen ongelma. Wanhat hyvät ajat menivät jo, ja ainakin itse olin valmis päästämään ne historian hämäriin. Vaikka Red Alert 3 yrittää piristää vanhaa kaavaansa yksiköiden erikoisominaisuuksilla ja hetkittäin jopa turhan syvällisellä nysväyksellä, homma tuntuu väsyneeltä. Jotain uutta olisi kaivattu, siis jotain muutakin kuin mahdollisuus vaihtaa nurmiporien AK-47:t polttopulloihin. Toisaalta kehitystiimi on varmasti tiedostanut, että radikaalit muutokset olisivat saaneet fanit suuntamaan ne samaiset polttopullot heidän talojaan kohti. Vaikea tilanne, siis.
Punalipun alla
Red Alert 3 on selkeästi Command & Conquer 3:n veli. Molemmat yrittävät hurmata katsojaansa camp-henkisillä välianimaatioilla, joissa nähdään tällä kertaa Tim Curryn, Peter Stormaren ja Jenna McCarthyn kaltaisia näyttelijöitä. Juoni on Red Alert –pelien tavoin puhdasta scifi-hömppää. Neuvostoliitto on tuhon partaalla, kun sen nerokkaat tiedemiehet keksivät loistavan idean: matkustetaan aikakoneella takaisin menneistyyteen tappamaan Albert Einstein ja riistämään näin liittoutuneilta näiden terävin mieli.
Projekti onnistuu, mutta poikien palatessa aikamatkaltaan maailma on kovin erinäköinen: nyt liittoutuneiden sijaan ovella kolkuttelevat japanilaiset, joiden asevalikoimista löytyy muotoaan muuttavia robottilentokoneita ja muuta vinkeän anime-henkistä. Ei silti että punaveljemme jäisi paljon pahemmaksi, sillä neuvostoliittolaiset taistelevat muun muassa sotakarhujen avulla. Trion kruunaavat liittoutuneet, eli käytännössä amerikkalaiset parilla hassulla brittimurteella vahvistettuna.
Hassut yksiköt tulevat myös pelin aikana intiimisti tutuiksi, sillä Command & Conquerin ikiaikaisten sääntöjen mukaan pelin henki on yhä kivi-paperi-sakset. Panssarivaunu tuhoaa talon, sinkomies tuhoaa panssarivaunun ja taistelukarhu syö sinkomiehen. Kaikilla yksiköillä on lisäksi erikoiskykyjä, joille löytyy jopa käyttöä.
Eroa aiempaankin löytyy. Pelin pääpaino on huomattavasti viimeaikaisia pelejä merellisempi, sillä merisota tekee riemukkaan paluun pelisarjaan. Turhankin riemukkaan, sillä Britannian imperialististen päivien tavoin sotakentän herruus ratkaistaan yleensä aalloilla. Eipä silti että merisota juuri eroaisi radikaalisti muusta pelistä, jotkut yksiköt eivät vain voi vaihtaa maalta merelle tai toisinpäin.
Tuloksena on peli, joka on sitä samaa, tuttua kaaosta kuin aiemmatkin sarjan pelit. Klikkausnopeus ja hillittömän nopeat refleksit ovat avain voittoon, eikä kylmän strategisella ajattelulla pääse kovinkaan pitkälle. Tämä on toki harkittu ratkaisu, joka miellyttänee sarjan ja pelityypin ystäviä.
Myös konsolilla
Uutuutena aiempaan verrattuna peli on kokonaan ja väkisin puhdasta co-opia. Taisteluparikseen voi valita joko ihmisen – PC:llä vapaammin, 360:lla vain kaverilistaltaan – tai tekoälyn. Tekoälyn apukomentaja on passiivinen mölli, joka seurailee pelaajaa, tekee tyhmiä itsemurhahyökkäyksiä ja muutenkin toimii lähinnä lihakilpenä.
Ihmisen kanssa pelaaminen onkin huomattavasti mielenkiintoisempaa, joskaan peli ei uskalla antaa pelaajille tarpeeksi yksilöllisiä haasteita. Sen sijaan että molemmilla pelaajilla olisi oma, selkeä vastuualueensa, molemmat vetävät yhtä köyttä ja suorittavat prikulleen samoja tavoitteita samanaikaisesti.
Pelin 360-versio tulikin mainittua jo ohimennen, mutta kommentoidaan sitä hieman enemmän. Boksikäännöksestä näkyy, ettei peliä ole suunniteltu konsolille, vaan PC:llä pelattavaksi, nopeatempoiseksi hiiripeliksi. Käyttöliittymän suunnitellut tiimi on tehnyt parhaansa ja peliä pystyykin kyllä pelaamaan, mutta PC-versioon tottuneelle olo on kuin pelaisi yksi käsi selän takana.
360-versio kärsii myös PC:ltä perimästään sivuongelmasta, eli aivan liian lähellä hengailevasta kamerasta. PC:llä ongelma ratkeaa nostamalla resoluutiota, 360:lla moiseen ei ole mahdollista – joskaan ei toki PC:lläkään, ellei omista vaikka 1080p-resoluutiota tukevaa näyttöä. Pienemmillä resoluutioilla pelaavat saavatkin totuttautua kameraan, joka näyttää jatkuvasti aivan liian vähän ja aiheuttaa ikäviä yllätyksiä.
Konsoliversion loppukateettina voisi todeta, että jos en omistaisi PC:tä, pystyisin luultavasti pelaamaan 360-versiota autuaan onnellisena ja vain hetkittäin sen kömpelöimpiin kohtiin ärsyyntyen. Koska minulla kuitenkin on vaihtoehto, pelaan ehdottomasti PC:llä.
Isänsä poika
Red Alert 3 on monellakin tavalla mielenkiintoinen tapaus. RTS-genre on viime vuosina jakautunut vahvasti kahtia. Toisessa leirissä istuvat Company of Heroesin, Faces of Warin ja Dawn of War II:n kaltaiset pelit, joissa ohjattavien yksiköiden määrä on vähäisempi, mutta komentomahdollisuudet paljon syvällisemmät. Toisessa ääripäässä ovat Supreme Commanderin tapaiset pelit, joissa pelaajan moniajokykyä venytetään äärimmilleen.
Red Alert 3 ei kuulu kumpaankaan leiriin. Se kulkee omaa tietään, jolle pääsy on evätty muilta kuin Command & Conquer –suvun perillisiltä. Tielle ei myöskään välttämättä kannata lähteä, ellei ole hyvissä väleissä tämän rikkaan ja mahtavan suvun kanssa. Oma RTS-makuni on viime vuosina ajautunut vahvasti kohti Company of Heroes –mallia. Kenties tästä johtuen Red Alert 3 ei iskenyt niin kovaa kuin sen olisi luullut iskevän.
Hauskat yksiköt toki piristävät, mutta lopulta peli on se sama Command & Conquer, jota moni on pelannut jo yli 10 vuotta. Teknisesti äärimmäisen pätevää ja tyylikästä menoa, joka ei kuitenkaan siepannut mukaansa, vaikka yritin niin kovasti pitää pelistä.
Toisaalta jos Tiberium Wars kuuluu edelleen suosikkipeleihin ja sattuu pitämään Command & Conquerin tavasta toteuttaa tosiaikastrategiaa, Red Alert 3 on melko varma hitti. Se on läpeensä Command & Conquer, vieläpä äärimmilleen vietynä.
Tekijä: EA Los Angeles
Julkaisija: EA
Testattu: 360, Windows Vista, Intel Core2Duo E6600, Radeon HD4870, 4 Gt keskusmuistia
Saatavilla: 360, PC
Laitevaatimukset: Windows XP SP2, P4 2,2GHz, 1 Gt keskusmuistia, GeForce 6-sarja tai Radeon X800
Pelaajia: 1-2
Pelin kotisivu:http://www.commandandconquer.com/
Lue myös
Warner Bros. mukaan Terminator Salvationiin
Arvostelu: MotorStorm: Pacific Rift (PS3)
Arvostelu: Guitar Hero: World Tour (PS2, PS3, Wii, 360)
Viikonlopun Steam-tarjouksessa Titan Quest pilkkahintaan, sekä muuta THQ-kivaa
