Resident Evil 4 (GC)

Capcomilla on kyky muovata uusiksi väsähtäneitä pelisarjojaan, kuten se on osoittanut esimerkiksi Onimushalla ja Dino Crisis 2:lla. Mutta se ei aikaisemmin ole tehnyt niin ratkaisevia sekä onnistuneita muutoksia kuin Resident Evil 4:ssä. Jo väsymisen merkkejä osoittanut RE-sarja pöllyttää nyt selviytymiskauhugenren kliseitä, joista monet olivat Resident Evilin itsensä aloittamia.

Asiasta on osittain kiittäminen takaisin sarjan pariin palannutta ohjaajaa Shinji Mikamia, mutta myös tuottaja Hiroyuki Kobayashia, joka on vienyt sarjaa realistisempaan suuntaan.

Poissa on turhauttava edestakaisin ramppaaminen, pitkät latausajat ovia avatessa, kömpelöt asetaistelut, laahustavat zombit, tragikoominen ääninäyttely ja Umbrella Corporation T-viruksineen. Tallennuspisteitä on sopivasti eikä tallentamisen määrää enää rajoiteta. Silti RE4 tuntuu Resident Evililtä. Alkuruudussa ilmoille kajahtaa tietenkin korni ”Resideeenntt Eeeviiill”. Tietyt asiat eivät vain muutu.

Tapahtumat alkavat kuusi vuotta Raccoon Cityn tuhoutumisen jälkeen. RE2:ssa debytoinut Leon S. Kennedy toimii nykyisin Yhdysvaltain hallituksen erikoisryhmän agenttina, joka saa tehtäväkseen etsiä Euroopassa kadonneen Yhdysvaltain presidentin Ashley-tyttären. Vihjeiden perusteella Leon päätyy espanjalaiseen kylään, jonka asukeilla on paha tapa muuttua silmänräpäyksessä murhanhimoisiksi tappajiksi, joista lähtee tutun näköisiä lonkeroita.

Siitä käynnistyykin addiktiivinen seikkailu, jota kuvitetaan Metroid Primen jälkeen parhaimmalla GameCube-grafiikalla. Hahmot heräävät yksityiskohtaisten kasvonpiirteidensä takia henkiin. Ympäristöt vievät kuitenkin voiton – taustagrafiikka on todella pikkutarkkaa ja monipuolista. Pelimaailma tuntuu aidolta ja ”eletyltä” samalla tavalla kuin Half-Life 2:ssa.

Kylän asukit pelottavat enemmän vääjäämättömällä murhanhimollaan ja murahduksillaan kuin olemuksellaan. Tekoäly on sopivan toimivaa – vastustajat osaavat rikkoa ovia ja esteitä ja kömpiä pelaajan perään melkein paikkaan kuin paikkaan. Se aiheuttaa kummasti sydämentykytyksiä ja säikähdyksiä – eikö missään ole turvassa?

Täysin reaaliaikaisen grafiikan lisäksi pelikuvakulma on muuttunut ensimmäisen ja kolmannen persoonan erinomaiseksi risteytykseksi. Ohjausmekaniikka on pitkälti samanlaista kuin ennenkin, mutta uuden kuvakulman ansiosta se toimii paremmin. Leon on käänteissään hieman hidas, mutta aseiden käyttäminen ja tähtääminen toimivat todella napakasti R-liipaisimella. Puukkoa, jolla voi hajottaa ympäristöstä löytyviä varusteita sisältäviä puulaatikoita, käytetään puolestaan L-liipaisimesta. Asevalikoima on laaja, ja ammuksista on pulaa enää ani harvoin. Nämä muutokset kuvastavat toiminnan lisääntynyttä määrää.

Ongelmienratkonta on aiempaa yksinkertaisempaa, sillä ratkaisuun tarvittavat esineet tai vivut sijaitsevat poikkeuksetta lähiympäristössä. Näin vältetään turhia ja pitkiä reissuja aiempiin tapahtumapaikkoihin ja pidetään tapahtumat jatkuvassa liikkeessä. Toimintakohtaukset voi kuollessaan aloittaa saman tien uudelleen ilman turhauttavaa lataamisrumbaa.

Syvyyttä tuo mahdollisuus uusia aseiden ja varusteiden ostamiseen. Varusteita ostetaan pesetoilla (tietenkin) mystiseltä Ninja Gaidenin Ryon näköiseltä kaupparatsulta, joka tavataan useampaankin otteeseen joka episodissa, yleensä tallennuspisteiden vieressä.

Ei enää tallennusrajoituksia

Sarjan todellinen riippakivi, rajoitettujen tallennusmahdollisuuksien ohella, on varusteiden käsittely. Hahmot pystyvät nytkin kantamaan vain rajoitetun määrän esineitä, mutta ongelmanratkonnan kannalta tärkeät esineet sekä aarteet eivät vie säilytystilaa. Näin ei enää tarvitse sadatellen vaeltaa takaisin säilytyskirstulle paria kranaattia poistamaan, jotta oven avaava sinetti mahtuisi mukaan. Kaupparatsulta voi myös ostaa isompia laukkuja, eikä liiallinen varustemäärä pelin aikana aiheuttanut juurikaan ongelmia.

Eteneminen on aiempaa tunnelimaisempaa, sillä pelaaminen koostuu kirjaimellisesti eteenpäin kulkemisesta. Seikkailu on jaettu viiteen episodiin, joissa jokaisessa on neljä jaksoa. Tällä on etunsa, eikä vähiten siksi, että pelaaja tuntee koko ajan saavuttavansa jotain, kun jaksoja saa läpi.

Resident Evil 4:n jokainen osa-alue on hienosäädetty ihailtavan hyvin. Pelin tempo on paria kappaletta lukuun ottamatta ihailtavan hyvä. Toimintaa, seikkailua, suvantoja, välianimaatioita ja juonipaljastuksia tulee hyvässä tahdissa. Tosin tarinankerrontaa toteutetaan edelleen pitkälti sieltä täältä löytyvien tekstidokumenttien avulla, mikä tuntuu laiskalta.

Resident Evil 4 pitää otteessaan loppuun asti – pelaamista ei vain pysty lopettamaan, ennen kuin loppudemo rullaa silmien eteen. Capcom on tehnyt erinomaista työtä GameCube-peleillään, ja RE4 on sen tähän asti komein suoritus.

Thomas Puha