Resonance (PC)
Tekijä: Wadjet Eye Games/Xii Games
Julkaisija: Wadjet Eye Games
Testattu: i7/2600K, 8 Gt muistia, Radeon 6870 HD 1 Gt, Windows 7 64bit
Saatavilla: PC
Laitevaatimukset: 1,8 Ghz prosessori, 512 Mt muistia, Windows XP/Vista/7, DirectX 9.0c-yhteensopiva näytönohjain
Pelaajia: 1
Pelin kotisivu: http://xiigames.com/resonance/
Arvostelija: Tero Lehtiniemi
Digitaalisen levityksen kasvun myötä aiemmin jo kuolleeksi tituleerattu hiirivetoisten seikkailupelien lajityyppi elää nyt uutta nousukauttaan. Persoonallisella graafisella tyylillä ja huumorilla ratsastavan Telltalen lisäksi uudella aallonharjalla ratsastajien kärkijoukossa on seikkailupelejä julkaiseva ja kehittävä Wadjet Eye Studios.
Wadjet Eye on aiemmin toimittanut meille Blackwell-sarjan ja Gemini Ruen kaltaisia erinomaisia seikkailupelejä, ja firman tuorein julkaisu on useamman päähenkilön varaan rakennettu, synkkään lähitulevaisuuteen sijoittuva mysteeriseikkailu Resonance. Eikä Wadjet Eye petä tälläkään kertaa.
Resonance on tieteismysteeri, jonka alussa on neljä henkilökohtaista tarinaa: aamuiseen hätäkutsuun heräävä nuori fyysikko Ed, pahaa henkilökohtaista painajaista elävä lääkäri Anna, outoa rikosta tutkiva veteraanietsivä Bennett ja huippujuttua metsästävä toimittaja Ray.
Pelin alkuvaiheet keskittyvätkin siihen, kuinka nämä neljä täysin eri lähtökohdista aloittavaa hahmoa ajautuvat kohtalon kautta yhteen tutkimaan mullistavan keksinnön tehneen tohtorin yllättävää kuolemaa ja sen takana piilevää massiivista salaliittoa.
Alun esittelyvaiheen jälkeen paljastuu pelin todellinen juju: pelaajan käytössä on kaikkien neljän sankarin tiedot ja taidot, ja näiden hyödyntäminen on ongelmanratkaisussa olennaisessa osassa. Mitenkään äärimmäisen haastavia pelin puzzlet eivät ole, mutta niiden loogisuus yhdistettynä toimivaan ratkaisumekaniikkaan antaa pelaajalle niitä paljon kaivattuja onnistumisen elämyksiä.
Näin sen pikseleistä
Esimerkiksi Telltalen peleihin tai moniin muihin uuden aallon seikkailuihin verrattuna Resonancen graafinen ilme huokuu nostalgiaa. Ulkoasulta ollaan graafisen ulkoasun ja miljöön puolesta lähellä Beneath Steel Sky:tä, mutta toisaalta toimivaan mekaniikkaan yhdistettynä nostalginen fiilis on kokonaisvaltainen ja kauttaaltaan positiivinen. Wadjet Eyen peleille uskollisesti Resonancen pelaaminen onkin enemmän vanhan ystävän tapaamista kuin uuden tuttavuuden tekemistä.
Vaikka pelin ongelmat eivät olekaan järin monimutkaisia, on niiden ratkaisusta tehty mielenkiintoista. Neljän päähahmon yhteispeli on kiinnostava tehokeino jo itsessään, mutta tämän lisäksi Resonance esittelee uuden elementin: lyhyt- ja pitkäkestoisen muistin. Tämä tarkoittaa sitä, että esineiden lisäksi pelihahmot keräävät myös tietoa. Tätä muistiin kerääntynyttä tietoa voi sitten käyttää aiheena keskusteluissa tai esineiden tavoin ongelmanratkaisussa. Muisti ja joidenkin ongelmien vaihtoehtoiset ratkaisut tuovatkin peliin aivan omanlaisensa mausteen.
Resonancen tarina ei ole kiinnostavasta kerronnastaan huolimatta järin omaperäinen, ja nostalgisen ulkoasun lisäksi nostalgiaa on valitettavasti tullut myös toisinaan kankeiden kontrollien muodossa. Tunnelmaa luovassa musiikissa ja ääninäyttelyssä, päätähtenä Bennettiä esittävä Bastion-kertoja Logan Cunningham, ei taas ole mitään valitettavaa.
Hieman ennalta arvattavasta tarinastaan huolimatta Resonance on ensiluokkaista seikkailuviihdettä. Sen tapa esittää itse tarina on tunnelmallinen, ja neljän henkilön yhteispeli yhdistettynä muistijärjestelmään tuo ongelmanratkaisuun tuoretta ulottuvuutta. Jos karun ulkoasun ja satunnaisen kömpelyyden ei anna häiritä, ei Resonancen suhteen voi mennä vikaan.
Toinen mielipide
Olen itse sitä porukkaa, jonka kaikkien aikojen pelien top 10 -listalta löytyy taatusti joku Sierran, ja vielä varmemmin pari LucasArtsin vanhaa kunnon seikkailupeliä. Vielä viitisen vuotta sitten elettiin genren osalta aika synkkiä aikoja. Takana oli kahden käden sormien ja kahden jalan varpaiden verran vuosia, jolloin seikkailupelejä ei joko tullut lainkaan, tai ne harvat joita markkinoille eksyivät, tuntuivat juuri siltä. Eksyksissä olevilta, nimittäin.
Nyttemmin tyylilaji on kohdannut pienimuotoista renessanssia, joka on kiva juttu. Sam & Max ja Monkey Island -tuotemerkkejä on herätelty henkiin tyylillä ja samojen lainalaisuuksien alla on kosiskeltu uusia ulottuvuuksia Amnesian, Penumbran ja jopa Heavy Rainin muodossa. Ja nyt meillä on Resonance.
Tampereen murteella
Ja se on retroa. Isolla, kovalla ja rahisevalla ärrällä. Peli on kuin vuosikausia hukassa ollut disketti, joka vuonna 2012 löytää päivänvalon ja saa Wadjetin komentokeskukselta käskyn päätyä markkinoille pikapikaa pienen teknisen nykyaikaistuskierroksen jälkeen. Resonance on peli, joka olisi voinut vuonna 1992 julkaistessaan olla seikkailupeligenren mullistava teos. Niin hyvä on sen keskeisin oma juttu.
Pelihahmon pelin aikana kohtaamien asioiden kohteleminen pelaajan muistoina, ja niiden kohteleminen objekteina, jopa kuin tavaroina, on todella hyvä idea. Periaatetasolla, keneltä tahansa vastaantulevalta ihmiseltä voi kysyä mitä tahansa jostain, mitä pelin aiemmista vaiheista muistat.
Ongelmaksi tässä suunnitteluratkaisussa tulee sen vaatiman käsikirjoitustyön määrä. Käsikirjoitustyön, jota alle kymmenen euron indie-peliin ei vaan millään ole ollut varaa tehdä. Yhdeksän kertaa kymmenestä vastaantuleva pelihahmo ei osaa sanoa yhtään mitään kysymykseesi. On se jännä, että kaupungin asukkaista kukaan muu ei ole käynyt ikuisuuksiin kaupungin metrossa. Mikäs se semmoinen metro on? Jaa’a.
Sumea logiikka
Logiikalla, joka ei minulle peliä pelatessa missään kohtaa täysin selvinnyt, peli lupauksistaan huolimatta suorastaan estää minua kysymästä tietyistä asioista tietyiltä henkilöiltä. Pelihahmoni ilmoittaa itsekseen jupisemalla, että ei tuosta kyllä ole ongelman ratkaisussa mitään apua, joten enpä taida avata suutani. Teoriassa mainoslauseen lupaukset täyttyvät: sain kysyä mistä tahansa muistostani missä tahansa tilanteessa. Teoriassa, en käytännössä.
Tämä on ymmärrettävää, mutta samalla tämä vain alleviivaa pelin kantavimman idean ongelmaa: muistojen ja pelissä vuorovaikutettavissa olevien pelihahmojen matriisista tulee niin valtaisa, että yksinkertaisesti kaikille ei ole voitu eikä jaksettu kirjoitella edes ”en tiijjä mittään” -repliikeitä.
Wadjet Eye Gamesilla on varmaan joidenkin yhdistelmien kohdalle mietitty, että ei kukaan täysjärkinen tässä kohtaa mitään kysele, joten skipataan. Mutta tämä peliarvostelijahan ei pelaa ihan tervejärkisesti. Kolmionmuotoista palikkaa pusketaan neliönmuotoiseen reikään näissä peleissä ihan vain siksi, että saadaan nauttia siitä pienestä vitsistä, mikä siihen ei toimi -replaan on kirjoitettu.
Genren retroklassikoiden arvostuksestani huolimatta en oikein pidä Resonancen teknisestä tyylistä. Peli perustuu pikseligrafiikkaan, missä ei ole mitään vikaa. Mielestäni peliin uppoutumisen kannalta ei ole kohtuutonta haluta pelata seikkailupelejä koko ruudulta, ja 24-tuumaiselle littunäytölle venytettynä Resonance näyttää aika rumalta. Vuonna 2012 voitaisiin maalauksellisia maisemia esittelevältä peliltä edes tukea standardiresoluutioille. Taide itsessäänkin tuntuu jotenkin väljähtäneeltä ja pahasti sumentuneelta, ja sen päälle on vielä puskettu DirectX 7 -tasoisia antialiasointikikkoja.
Päähenkilöiden kohtalon yhteen pikkuhiljaa kietova tarina on kelpo, vaikkakaan ei kovin muistettava. Pieni pilkahdus jostain 21 grammaa painavasta on nähtävissä ainakin etsivähahmo Bennetin olemuksessa, mutta hieman sieluttomaksi hahmot pääasiassa jäävät. Ilman muistoihin perustuvaa twistiä pelimekaniikassa Resonancella ei olisi paikkaa seikkailupelien historiasta kertovaan artikkeliin, ei vaikka se olisi julkaistu ennen Monkey Island ykköstä. Pieniin palikoiden koloontunkemisen vieroitusoireisiin Resonance taas on ihan kelpo fiksi. Vähäksi aikaa.
Janne Mikola
Lisää aiheesta
Dust: An Elysian Tail (Xbox 360)
Lue myös
Max Payne 3: Local Justice Pack DLC (PC, PS3, Xbox 360)
Sleeping Dogs (PS3, Xbox 360, PC)
