Ridge Racer Unbounded (PC, PS3, Xbox 360)

03.04.2012 17:08 Juho Anttila

Tekijä: Bugbear Entertainment
Julkaisija: Namco Bandai Games
Testattu: Xbox 360
Saatavilla: PC, PlayStation 3, Xbox 360
Pelaajia: 1, 2-8 (internetissä)
Pelin kotisivu: http://www.ridgeracer.com
Arvostelija: Juho Anttila

Siinä taisi yksi jos toinenkin hieraista silmiään, kun Namco Bandai ilmoitti seuraavan Ridge Racerin syntyvän suomalaisen Bugbearin käsissä. Olivathan kyseessä isot saappaat siitä huolimatta, että Bugbear on tunnettu nimenomaan autopeleistään.

Panokset ovat olleet korkealla myös taloudellisesti, onhan kyse Suomen pelihistorian kolmanneksi kalleimmasta projektista. Nyt, kun homma on paketissa, voivat kaikki huokaista helpotuksesta. Peli on nimittäin hyvä.

Vaan kuinka hyvä? Ridge Racer on nimike, joka edustaa monelle arcadekaahailua puhtaimmillaan. Bugbear on puolestaan tuttu hieman erilaisesta kilvanajosta, oli kyse sitten erinomaisesta Rally Trophystä tai romuralliin keskittyneistä FlatOuteista. Vähemmän yllättäen Ridge Racer Unbounded yhdistää perinteisen Ridge Racer -menon jälkimmäiseen.

Driftaa ja tuhoa

Shatter Bayn kaupungissa vaikuttaa jengi nimeltä Unbounded. Jengi ajaa lujaa ja tuhoaa paikkoja. Pelaaja tahtoo nousta jengin jäseneksi hallitsemaan kaikkia kaupungin alueita. Se juonesta. Eipä näitä pelejä olla ennenkään tarinan vuoksi pelattu.

Tarinakehyksen olemassaolon ainoa oikeutus on antaa pelaajille tekosyy ajaa lujaa Shattered Bayn kaupungin yhdeksässä eri kaupunginosassa. Kukin alue pitää sisällään nipun erilaisia haasteita eikä pelattava lopu niiden voittamiseen, sillä tämän jälkeen valloitettavana on vielä koko maailma.

Ajomalli on niin arcade kuin arcade vain voi olla. Auto kiitää tuhatta ja sataa eikä jarrun käytölle ole yleensä syytä. Sen sijaan oleellisin pelimekaniikka on hallittu sivuluisu, driftaaminen. Driftaaminen kasvattaa turbomittaria siinä missä muutama muukin temppu.

Turbolla saadaan kasvatettua ennestäänkin hurjaa vauhtia hetkellisesti. Lisäksi hallittu turbon käyttö on taitavan pelaajan tapa suoristaa pitkäksi menevä sivuluisu ja kuitata tiukka mutka vauhtia menettämättä. Puhumattakaan siitä, että turbon avulla ympäristöä saa tuhottua oikein viimeisen päälle.

Sivuluisuun ja turboiluun perustuva pelimekaniikka on Ridge Raceriä puhtaimmillaan. Bugbearin oma lisämauste on puolestaan vastustajien ja ympäristön tuhoaminen armottomalla tavalla. Ridge Racer Unbounded on nimittäin melkoinen romuralli.

Radat ovat pullollaan irtaimistoa, joka menee hajalle näyttävällä tavalla. Tiukan kisan aikana kyytiä saavat niin valaisinpylväät kuin suojamuuritkin. Todellisia namupaloja ovat nimetyt kohteet, jotka hajoavat vain silloin, kun turbo on käytössä. Nämä kohteet piilottavat taakseen myös usein tärkeitä sekunnin kymmenyksiä säästävän oikotien.

Kaikki kohteet eivät kuitenkaan mene rikki edes turbon avustuksella. Useimmiten rikkoutumattomat seinät tunnistaa intuitiivisesti, mutta välillä äkkikuolema yllättää. Tiukimmat paikat on opeteltava ulkoa. Se saattaa turhauttaa aluksi, etenkin, jos törmäys pilaa hyvän kisan.

Myös vastustajia saa ja usein myös pitää romuttaa. Turbon avulla tämä käy helposti, mutta yhtä lailla haavoittuva on pelaajakin, jos tekoäly keksii käyttää nitroja. Törmäys romuttaa autot näyttävästi ja dramaattisesti, mutta takaisin radalle pääsee jo parin sekunnin kuluttua.

Komeaa, mutta varman päälle

Kuten olen aiemminkin todennut, autopeleistä puhuttaessa visuaalinen ilme on erityisen tärkeä. Ridge Racer Unbounded vie tällä sektorilla pisteet kotiin. Ruudulla riittää tavaraa, vauhti on aivan hirmuinen, mutta silti peli pyörii nykimättä. Ympäristöt sortuvat välillä yllätyksettömyyteen, mutta hyvältä ne näyttävät joka tapauksessa.

Elokuvamaiset hidastukset herkuttelevat tuholla ja räjähdyksillä, mutta samalla kärsii ajosuoritus. Onneksi hidastukset saa käännettyä pois päältä pelin valikosta. Ilman niitä pelaaminen on sujuvampaa ja katkojakin nähdään vain silloin, kun oma auto romuttuu.

Jos on visuaalinen ilme erinomainen, ei aivan samaa voi sanoa äänimaailmasta. Auton pörinät ja räjähdykset jäävät hieman vaisuiksi eikä taustalla jumputtava tekno vakuuta yhtään. Tosin en pidä lajityypistä yleensäkään, joten voidaan myös sopia, ettei setä nyt vain ymmärrä.

Audiovisuaalisista oivalluksista hienoin on kuitenkin pelin tapa heijastaa tietoa kisatilanteesta suoraan osaksi pelimaailmaa. Käynnissä oleva kierros, etäisyys edellä kulkevaan tai vaikkapa romutettujen autojen määrä näytetään radan reunaa nuolevana tekstinä. Temppu näyttää hyvältä, mutta siitä on myös aitoa hyötyä. Tärkeä informaatio heijastuu verkkokalvoille ilman, että katsetta täytyy siirtää pois tapahtumien keskipisteestä.

Lisää upeita pelivideoita (e)Domen videokanavalta osoitteesta https://www.youtube.com/user/wwweDomenet

Riittääkö kestävyys

Erilaisten pelimuotojen määrällä ei juhlita. Kisata voi joko romurallina tai keskittyen vain vauhdinpitoon. Sen lisäksi haasteena voi olla vaikkapa kelloa vastaan kisaaminen tai mahdollisimman monen auton romuttaminen. Myös vihareaktiota aiheuttavaa driftaamista pääsee harjoittamaan oman haasteensa parissa.

Haastetaso on viritetty miellyttävän tiukaksi. Kolmen tähden täydellinen suoritus vaatii harjoittelua ja toistoja, varsinkin myöhemmillä alueilla. Virheitä syntyy helposti ja niistä myös rangaistaan. Huonostikin mennyt kisa kannattaa ajaa joka tapauksessa loppuun saakka, sillä tilille kertyy kokemuspisteitä, vaikka sijoitus jäisi viimeiseksi.

Kokemuspisteillä avataan käytettäväksi sekä uusia autoja että rataeditorissa käytettäviä radan palasia. Luitte oikein, Ridge Racer Unbounded sisältää rataeditorin, jonka avulla voi luoda uusia ratoja omaksi ilokseen tai maailmalle jaettavaksi. Siitä enemmän hetken kuluttua. Jaossa olevat autot sen sijaan jäävät aika persoonattomiksi. Tämä on oikeastaan Ridge Racer -sarjan ominaisuus, joten ehkä Bugbearia voidaan tavallaan kiittää lähdemateriaalin kunnioittamisesta.

Tässä kohden nousee esille yksi pelin ongelmista. Sen sisältö on nimittäin nähty luvattoman nopeasti. Kaikki oleellinen on koettu muutamassa tunnissa. Se seikka ei tosin muutu mihinkään, että se jo monesti nähtykin on tuhottoman hauskaa ja pelin pariin palaa mielellään uudestaan.

Nimiä pudotellen

Tarkastellaanpa hetki, mistä tämä johtuu. Ridge Racer Unbounded perustuu valtavaan vauhtiin ja paikkojen tuhoamiseen. Näyttävää, hauskaa ja omaperäistä, mutta Split/Second Velocity esitti ympäristön totaaliremontin vielä asteen verran räjähtävämmässä muodossa.

Kokemustasojen kertyminen ja uusien ominaisuuksien avautuminen on hauskaa, mutta muistelkaapa, miten paljon tiukemmin surullisen aliarvostettu Blur addiktoi pelaajan kokemuspiste- ja saavutusjahtiin? Pohdin myös, onko tietynlainen sisältököyhyys arcadekaahailujen genreominaisuus, mutta viimeistään Burnout Paradise todistaa toisin.

Yllä olevasta voisi kuvitella, ettei Ridge Racer Unbounded ole erityisen hyvä peli. Tämä ei suinkaan pidä paikkaansa. Kyse on teknisesti lähes virheettömästä, huiman vauhdikkaasta ja hauskasta autopelistä, joka addiktoi yrittämään tarjoamiaan haasteita yhä uudelleen ja uudelleen. Harvaa autopeliä on näin yksinkertaisen hauska pelata.

Nimien tiputteleminen ei ole täysin reilua, mutta se alleviivaa Ridge Racer Unboundedin käyttämättä jäänyttä potentiaalia. Yllä esille tuotuja osa-alueita kehittämällä pelissä olisi ollut aineksia klassikoksi. Nyt liian moni kulma on melkein mutta ei justiinsa kohdillaan, jotta sinällään erinomainen peli muistettaisiin enää esimerkiksi ensi vuonna.

Jakamalla parempi

Eräs tärkeä ominaisuus, jolla on potentiaalia nostaa pelin elinikää huimasti, on kuitenkin jäänyt toistaiseksi ohimenevän maininnan asteelle. Kyse on nimittäin Ridge Racer Unboundedin rataeditorista sekä siihen liittyvistä verkko-ominaisuuksista.

Editorilla pelaajat voivat rakentaa omia ratojaan yhdistelemällä valmiita rataelementtejä ja erilaisia esteitä. Mahdollisuudet eivät ole aivan niin rajattomat kuin muutamassa muussa pelissä ja lopputulos maistuu vääjäämättä hieman pelin virallisten ratojen kierrättämiseltä, mutta luova saa nykyiselläkin editorilla paljon aikaiseksi.

Pelkkä radan rakentaminen ei riitä, vaan tuotoksensa jakaakseen on tekijän myös itse asetettava tavoitetulos. Kun pelityyppi, vaikeustaso ja muut parametrit on määritelty, pääsee pelaaja kokeilemaan itse tuotostaan. Valmiit radat voi julkaista itse ajettuine tavoitetuloksineen muiden pelaajien ihmeteltäväksi.

Muiden ihmisten luomien ratojen kokeileminen ja tavoitepisterajojen rikkominen on yllättävän addiktoivaa ja mukavaa puuhaa. Kirjoitushetkellä tarjonta on tosin vielä suhteellisen tylsää, mutta ei ole mitään syytä olettaa, etteikö taso ja vaihtelevuus kohenisi, kun peli ehtii hieman vanhenemaan.

Kilpaa voi ajaa verkossa myös muita ihmiskuskeja vastaan. Kuten arvata saattaa, toinen ihminen on tekoälyä mielenkiintoisempi kilpakumppani. Radalla sattuu ja tapahtuu ja hyvän porukan kanssa kisatessa aika rientää, vaikka ihan esimerkiksi Blurin aikanaan esittelemään verkkopeliparhauteen ei ylletä.

Ridge Racer Unbounded on autopeli, jonka ainoa varsinainen puute on lopulta se, että pelissä olisi potentiaalia vielä parempaan. Se on vankka osoitus Bugbearin ammattitaidosta ja samalla paras arcadekaahailu sitten jo pariin kertaan mainitun Blurin.

Nyt voi vain toivoa, että lopputulos miellyttää maksavaa yleisöä niin paljon, että myös jatkoa nähdään. Bugbear ansaitsee mahdollisuuden viedä esittelemänsä ideat vielä nyt nähtyä pidemmälle. Taidon puutteesta se ei ole ainakaan kiinni, sen Ridge Racer Unbounded todistaa komealla tavalla.

Lisää upeita pelivideoita (e)Domen videokanavalta osoitteesta https://www.youtube.com/user/wwweDomenet

Toinen mielipide

On hyvä ottaa huomioon etten ole realististen autopelien ystävä. Kokeillessani F1 2011:stä ensimmäinen saavutukseni oli ”Have You Considered Dirt3”. Itse asiassa kaikki ajolinjaan viittaavat asiat saavat aikaan pelkkiä haukotuksia. Kirjoissani kaksi kaikkien aikojen parasta ajopeliä ovat edelleen Blur ja Burnout Paradise. Tästä johtuen Ridge Racer ei ole koskaan kutitellut itseäni oikealla tavalla. Vaikka ajomallinnus on ollut arcade-henkinen, pelistä on puuttunut se tekemisen meininki joka saadaan aikaan ainoastaan ajelemalla seinien läpi ja tönimällä vastustajia ulos radalta. Mielellään hidastuksien saattelemana.

Ehkä juuri siksi Unbounded imi mukaansa välittömästi. Aloitin pelin odottaen hieman nopeatempoisempaa Forzaa, ja olin yllätyksestä äimänä, kun huomasin pelaavani Burnoutin ja Need for Speedin äpärälasta.

Domination on Ridge Racerin uusi kuningas, jossa kaikki on sallittua. Bugbear on ottanut rohkeasti uuden suunnan pelisarjalle, ja Flatoutin kehittäjien kokemus romurallista näkyy ja tuntuu. Radat ovat pääasiassa suuria linjoja tiukkojen neulansilmien sijaan, ja koko idea on suistaa vastustajia radalta, samalla kun kaupunkia pistetään tuhannen päreiksi. Tällä kertaa edes seinät eivät ole esteenä, sillä suurin osa niistä murenee autojen massan edessä.

Tämä on itselleni Bugbearin suurin innovaatio. En voi sanoin kuvailla kuinka ärsyttävää pieneen ulkonevaan kulmaan törmääminen on aiemmin ollut miltei missä tahansa autopelissä. Tulos on usein vastaava peruskalliota päin ajamiselle, jolloin auto on pysähtynyt tasan siihen paikkaan, ja sijoitus on menetetty. Unbounded viis veisaa mistään fysiikan tosiasioista, ja päästää kuskit törmäilemään holtittomasti mihin sattuu usein ilman seurauksia. Päätös on perusteltu. Jos pohjimmainen idea on joka tapauksessa romuralli, miksei sitten romutettaisi muutakin kuin kanssakilpailijoita. Vihdoinkin mutkista ei tarvitse oikeasti välittää juuri tuon taivaallista, ja jarrunapin sijoittaminen padiin on vain juuri ja juuri perusteltua, samalla kun kuski keskittyy raivaamaan kilpailijoita tieltään väkivallalla tai ilman.

Rikkoutuvien ympäristöjen lisäksi suurta osaa dominationista näyttelee vastustajien fragaaminen. Tämä on pohjimmiltaan Burnout-henkinen takedown-liike, joka suoritetaan eräänlaisella erikoisvoimalla. Voimaa kerätään puolestaan driftaamalla ja ajamalla kovaa. Fragaamisen mahdollisuudet ovat lukuisat. Vastustajat suistuvat tieltä niin puskuria pussailemalla, kuin erilaisia räjähdysherkkiä materiaaleja tuhoamalla. Räjähdyksen paineaallot suistavat vastustajat tieltä ja saattaa tarkoittaa useammankin sijoituksen eroa lyhyissä kisoissa. Fragays on mukava lisä jo muutenkin nopeatempoiseen kaahaukseen, vaikka vastustajat tekevät sitä harmittavan harvoin, eivätkä kertaakaan räjäytelleet rekkoja edessäni.

Sama päti oikoreitteihin jotka avautuvat erikoisvoiman avulla. Kun mittari tulee täyteen, peli osoittaa hyvin selvästi mistä seinästä pääsee läpi. Tämä luo radalle oikoreittejä, jotka eivät ehkä ole aina nopeampia kuin siistit ajolinjat, mutta sitäkin näyttävämpiä. Oikopolkuja on ripoteltu riittävästi pitkin ratoja, ja useimmiten nopeiden kolmen kierroksen kisojen aikana joka rundilla löytyy jotakin uutta. Näitäkään eivät tekoälyttömät kuskit juuri hyödynnä, ja pelaajan on aina raivattava tie jonka jälkeen kanssakilpailijat kyllä osaavat käyttää oikopolkuja.

Dominationin rytmi on loistava. Lyhyet pellinräminän täytteiset kisat ovat kiivastempoisia, ja pitävät mielenkiinnon yllä herkeämättömästi. Ne tuntuvat myös jatkuvasti tuoreilta, sillä vaikka radat ajoittain toistavat itseään, niille on suunniteltu tarpeeksi variaatiota ettei peli toista itseään ainakaan liikaa.

Dominationin lisäksi omaksi suosikikseni muodostui nopeasti time attack. Tylsän nopeuteen perustuvan kaahailun sijaan suurin osa radoista muistuttaa enemmän Stunt Traxxia kuin mitään ajopeliä. Ne ovat käytännössä nopealla autolla ajettavaa tasoloikkaa. Vaika radat ovat pirullisen vaativia, ne ovat tarpeeksi lyhyitä ulkoa opeteltaviksi, ja varmasti vaativat sitä kultamitalin saavuttamiseen.

Muita pelitiloja, moninpeliä ja karttaeditoria en valitettavasti ennakkoversiolla päässyt testaamaan kuin pintapuolisesti. Mutta dominationia sain kyllikseni ja Bugbear on tasapainottanut pelimuodon erinomaisesti. Se on jokaisen adrenaliininarkkarin luvattu maa sekä lääkettä Need for Speed: The Runin aiheuttamiin haavoihin. Unbounded on myös ensimmäinen autopeli sitten Criterionin työstämän Need for Speed Hot Pursuitin jälkeen, josta olen valmis maksamaan oikeaa rahaa.

Heikki Takala