Rise of the Tomb Raider (Xbox 360, Xbox One)
Tekijä: Crystal Dynamics
Julkaisija: Square Enix
Testattu: Xbox One
Saatavilla: Xbox One, Xbox 360
Tulossa: PC (2016 alkupuolella), PlayStation 4 (2016 lopussa)
Pelaajia: 1
Pelin kotisivu: http://www.tombraider.com
Arvostelija: Heikki Takala
Sanotaanpa kauneusleikkauksista mitä tahansa, Tomb Raiderin tapauksessa ne ovat olleet tarpeen. Henkitoreissaan kamppaillut pelisarja sai uuden mahdollisuuden nasevasti nimetyssä Tomb Raiderissa, joka reboottasi sarjan uudestaan henkiin. Rise of the Tomb Raider jatkaa Laran tarinaa siitä mihin edellinen päättyi. Ja lienee jo tässä vaiheessa turvallista sanoa, että Uncharted on saanut vakavasti otettavan kilpailijan.
Siinä missä Uncharted luottaa toiminnan massiiviseen voimaan, on Tomb Raiderissa kyse enemmänkin Larasta. Nuoreksi naiseksi varttunut Lara on tällä kertaa edesmenneen isänsä jalanjäljissä etsimässä esinettä, joka liittyy tavalla tai toisella nuoruuden lähteeseen sekä kuolemattomaan sieluun. Samalla asialla on myös Trinity, pahaenteinen salaseura joka ei pysähdy minkään takia samaista esinettä etsiessään.
Tarina on nähty ennenkin moneen kertaan, eikä meno juuri poikkea kesäisistä toimintaelokuvista. Maisemat vaihtuvat valtavaa vauhtia, ja jokainen toimintakohtaus on rakkaudella ohjattu sekä suunniteltu. Jopa ähkyyn asti, sillä jatkuviin räjähdyksiin sekä takaa-ajoihin välillä turtuu, eikä tarina tarjoile juurikaan suvantoja. Lara-parka ottaa sellaista osumaa pääjuonen lomassa ettei sitä kestäisi ammattinyrkkeilijäkään, ja tuntuu kuin jokainen hetki mentäisiin hiuskarvan varassa. Tuotantoarvot ovat kuitenkin kohdillaan, ja eräänlainen spektaakkelin tuntu on aina läsnä, juostaanpa sitten karkuun taisteluhelikopteria tai kiippeilläänpä keskellä alppeja lumivyöryjen seassa.
Ainutlaatuisen Tomb Raiderista tekee kuitenkin ääninäyttelyn laatu. Vaikka Lara on mallinnettu uskottavasti ja hänen hiuksensa on kuin Wella-mainoksesta, on Camilla Luddington ylittänyt itsensä Laran roolissa. Ääninäyttelyn jokainen nyanssi on hiottu kuntoon, mikä todistaa Square Enixin tarpeesta nostaa hahmo geneeristen pelisankareiden yläpuolelle. Lara tuntuu paremman sanan puutteessa elävältä, ja häneen on helppo samaistua. Hyvä näin, sillä matka on pitkä. Rise of Tomb Raider palvelee onnistuneesti niin toiminnan kuin tutkimisen ystäviä.
Kadonneen aarteen metsästäjät
Rise of Tomb Raiderin rytmi on onnistunut. Päätarina toimii perusburgerina niille, jotka eivät vain ehdi tai halua kokea muuta kuin tarinan. Eikä peli tässä suhteessa petä. Pelkkään pääjuoneen tuhlaantuu noin kymmenen tuntia, jonka aikana päästään kokemaan tiivistetyssä paketissa kaikki mitä pelillä on tarjota.
Mutta jos malttaa mielensä, riittää Tomb Raiderin maailmassa muuta tutkittavaa ainakin kahden pääjuonen edestä. Tämä on käytännössä pelin pihvi, sillä tuntuu jossain määrin uskottavammalta seurata nuoren Laran kasvua tytöstä naiseksi salaisuuksien etsinnän lomassa kuin tappamalla satoja miehiä jousella ja nuolella. Tämä on pelin kenties ainoa epäuskottava asia, josta ei vieläkään ole päästy eroon.
Pelin avoimet alueet ovat eräänlaisia hubeja, joissa riittää valtavasti tutkittavaa sekä löydettävää. Joka niemessä ja notkelmassa odottaa uusi rahakirstu tai uuden aseen osa löydettäväksi. Jatkuva edistymisen tunne pitää tarinan jatkuvasti tuoreena ja motivoi myös palaamaan vanhoille alueille. Kaiken lisäksi vapaasti tutkittavat alueet ovat miltei tyystin vapaita kaikista vihollisista. Tämä siirtää painopisteen tutkimiseen sekä asioiden varovaiseen kokeilemiseen. Avoimen alueen pääpihvi on luonnollisesti muinaiset haudat. Nämä ajavat ongelmanratkonnan virkaa. Hyvää on myös se, ettei niiden ratkaisua tarjota heti hopeavadilla kun Lara jää jumiin, mikä tarjoaa edes jonkinlaisen saavutuksen pähkinän ratkaisemisesta.
Mistään vaikeista pulmista ei kuitenkaan ole kyse. Useimmat haudoista avaavat salaisuutensa pienellä miettimisellä, ja niiden pariin voi palata milloin tahansa uudestaan jos pää on erityisen jäässä juuri sillä hetkellä.
Tässä auttaa pikamatkustus. Jokainen leirinuotio toimii pikamatkustuspisteenä. Näitä on ripoteltu runsaasti pelialueelle. Pelisuunnittelu on kohdallaan, sillä ajoittain tuntuu kuin kehittäjä olisi halunnut eliminoida kaiken turhanpäiväisen matkanteon ja osoittaa, että peli voi olla pitkä siitäkin huolimatta. Oikeastaan millekään sivupolulle ei ole koskaan pitkä matka, ja jo aikaa sitten taakse jätettyjen alueiden pariin on helppo palata vain muutamassa sekunnissa. Tätä tukee myös pääjuoni, joka ei miltei koskaan estä vanhojen alueiden tutkimista, ja kun estää tekee sen myös harvinaisen selväksi.
Suurin osa avoimesta maastosta on heti tutkittavissa, mutta poikkeuksiakin löytyy. Jotkut sivutehtävät vaativat tiettyjen esineiden löytämistä, joka käytännössä patistaa ajoittain hetkeksi pääjuonen pariin. Tämä on onneksi pikemminkin poikkeus kuin sääntö, eikä keinotekoisia esteitä itsenäiselle touhuamiselle juuri ole. Ja kun tutkiminen kyllästyttää, on aina pääjuoni satoine vihollisineen.
Yhden naisen armeija
Taistelu oli ongelma jo aikanaan ensimmäisessä Tomb Raiderissa, ja se on sitä vieläkin. Ei siksi, etteikö se olisi sulavaa. Ehei. Uusia aseita löytyy tuon tuosta, ja vanhojen parantelu on tyydyttävää. Jokaiseen taisteluun yleensä voi mennä myös joko aseet laulaen, tai häiveeseen luottaen. Molemmat lähestymistavat toimivat käytännössä yhtä hyvin, eikä niitä pakoteta pelaajan kurkusta alas.
Tätä tukee hahmonkehitys. Pääpainoksi voi ottaa joko taistelijan, hiiviskelijän tai ansoittajan roolin. Taistelija lienee itsensä selittävä, kun taas hiippailija oppii nopeammat häiveessä tehtävät tapot, ja ansoittaja tekee kuolleesta ruumiista, salpietarista ja sienistä näppärän ihmispommin, joka räjähtää kosketuksesta.
Aseet ovat toisistaan tarpeeksi poikkeavia, ja erilaisilla ympäristöstä löytyvillä esineillä niiden parantelu on hyvin suunniteltu. Panostaako rynnäkkökivääriin vai jouseen? Sijoitanko pennoseni hakun toiminnallisuuteen vai ostanko vain haulikon ja päästän menemään? Valinnat tukevat pelityyliä loogisella tavalla.
Ongelma taistelussa tulee ainoastaan sen uskottavuudessa. Laran ikää ei varsinaisesti mainita pelin aikana, mutta jossakin kahdessakymmenissä oleva nuori nainen vastaan muutama sata ammattisotilasta on edelleenkin elementti, joka muuttaa tarinan sävyn koomiseksi. Se ei vain ole millään tasolla uskottavaa. Tosin uskottavuuden puhuminen pelien kanssa on aina kaukaa haettua, mutta tämä tulee kenties siitä että pelin muu maailma ja varsinkin hahmot ovat ihmismäisiä. Niin täi näin, asian kanssa pystyy elämään. Mutta siihen on vaikea olla kiinnittämättä huomiota.
Tätä lukuunottamatta Rise of the Tomb Raider hipoo täydellisyyttä. Olipa kyseessä valaistus, kenttäsuunnittelu tai ääninäyttely, kaikki pelissä on pitkälle kiillotettua. Pelin luulisi myös lyövän viimeinkin luun kurkkuun niille jotka pitävät Xbox Onea jollain tavalla tehottomana kilpailijaansa verrattuna. Se on näet uskomattoman kaunis katsella ja kuunnella.
Rise of the Tomb Raider on löytänyt kuosinsa. Jos pelisarja tarjoilee tästä eteenpäin kahden vuoden välein lisää tätä samaa, olen todennäköisesti tyytyväinen. On vaikea sanoa mitä Laran uudessa tulemisessa voisi enää parantaa.
Lisää aiheesta
Lara Croft and the Guardian of Light (Xbox 360)
Lara Croft and the Temple of Osiris (PC, PS4, Xbox One)
Tomb Raider (PC, PS3, Xbox 360)
Tomb Raider Anniversary (PC, PS2, PSP, Wii, 360)
Tomb Raider Definitive Edition (PS4, Xbox One)
Tomb Raider Underworld (PC, PS2, PS3, Wii, 360)
Tomb Raider: Legend (pc, PS2, Xbox, 360)
