Risen 3: Titan Lords (PC, PS3, Xbox 360)

25.09.2014 16:30 Pekka Leinonen

Tekijä: Piranha Bytes
Julkaisija: Deep Silver
Testattu: PC Windows 7 64-bit, i-7 4770k, Geforce GTX 770, 16 Gt muistia
Saatavilla: PC, PlayStation 3, Xbox 360
Laitevaatimukset: Windows Vista tai uudempi, 2,4 Ghz prosessori, 2 Gt muistia, 8 Gt levytilaa
Pelaajia: 1
Pelin kotisivu: http://risen3.deepsilver.com
Arvostelija: Pekka Leinonen

Kaikenlaisia roolipelejä puskee tänä päivänä ovista, ikkunoista ja postiluukusta sellaista tahtia, ettei pirukaan ehdi pelaamaan kaikkia. Onko siis Risen 3 sen arvoinen että siihen kannattaa käyttää useamman kymmentä tuntia elämästään, rahasta tai nettikaistasta puhumattakaan?

Kun alkuun pitää aina kirjoittaa jotain, niin ensimmäisenä mieleen tulevat seikkailun sivutehtävät. Risen 3 lupaa pelaajalle satoja sivutehtäviä, eikä edes valehtele. Kenenkään ei tarvitse edes antaa niitä, vaan sivutehtäviä pystyy suorittamaan seikkailun sivussa ihan vahingossakin. En tiedä montako tehtävää suoritin, mutta jälkikäteen achievementeistä löytyi mitali 300 tehtävän tekemisestä. Raja oli ylitetty jo aikaa sitten, enkä ollut edes pysähtynyt ottamaan kuvakaappausta. Mutta sen tiedän, että tein sivutehtäviä unohtaakseni pääjuonen. Se kun oli unohdettavan huono.

Rosvo olin merten

Merirosvokapteenimme, nimettäköön hänet vaikka Rommisiepoksi, herätetään toistuvasta unestaan, jossa hän taistelee laivan kannella demoneita ja erästä tuttua haamukapteenia vastaan. Ankkuri oli laskettu ja oli aika lähteä etsimään legendaarista aarretta. Mutta voi. Aarteen sijaan Pimeyden ruhtinas syökin sankarimme sielun. Toverit kaivavat kuopan ja jättävät hyvästit. Kauan ei kuitenkaan horsmaa pukata, kun liikaa pyhiä sieniä syönyt voodoo-mies herättää Rommisiepon henkiin. Ilman sitä sielua.

Takasinhan se oli saatava, ennen kuin muuttuu itsekin demoniksi. Hetkeä myöhemmin selviää myös, että maailmalla menee yhtä hienosti kuin Suomen hallituksen politiikalla. Lopunaika on alkanut. Varjot nousevat pimeästä ja tekevät tuhoa pitkin maailmaa. Onko mikään yllätys, että saadakseen sielunsa takaisin on ensin karkotettava pahuus sinne mistä se sikisi?

Valinta ja taistelu

Seikkailijan täytyy valita alussa yksi pelin kolmesta puolueesta, joita ovat taikurit, demoninmetsästäjät ja voodoo-merirosvot. Puolue määrittää pelaajan sankarin ja laivan ulkonäön, opittavat loitsut, muutamat erikoiskyvyt, varusteet ja mahdollistaa ryhmittymälle uniikkeja tehtäviä. Valitsin demoninmetsästäjät ihan vain sillä perusteella, että titteli kuulosti hienolta.

Sen jälkeen kerätään kokoon miehistö ja etsitään suuria taikureita, joiden yhdessäolo mahdollistaisi sankarimme sielunpalauttamisen. Kuulostaa itsekkäältä, mutta sitä se ei tietenkään ole, koska kaikki puolueet on lopulta yhdistettävä taistelemaan pimeyden voimia vastaan. Se ikivanha tarina siis. Ja tietenkin haamukapteeni Varis laivastoineen täytyy laskea lopullisesti Ahdin syliin.

Periaatteessa pelin puhaltaisi normaalilla vaikeusasteella läpi yhdessä illassa, mutta eiväthän asiat koskaan suju niin nopeasti roolipeleissä. Alussa eksyin kymmeniksi tunneiksi suorittamaan kaikenmaailman sivutehtäviä, harhailemaan pitkin pelimaailman saaria, juttelemaan populaatiolle, ryyppäämään kilpaa kapakoissa tai vääntämään kättä. Sekä tietenkin lahtasin ainakin 940 hirviötä.

Lähes kaikista aktiviteeteista kertyy kunniaa, joka on Risenin termi EXP:lle. Kunniaa kertyy siihen tahtiin, että vaikka päättäisi alussa kehittää esimerkiksi pelkkää lähitaistelua, niin muutaman tunnin pelaamisella voikin olla jo pätevä taikuri. Kylistä löytyy opettajia, jotka rahaa vastaan parantavat valitsemaansa taitoa, kunhan attribuuttipisteitä on tarpeeksi. Hahmo voi oppia esimerkiksi uusia liikkeitä miekkailuun tai parantaa kestävyyttä. Tai jos mielit tislata omia viinoja (erilaiset alkoholit kun toimivat ensiapupakkauksina), harjoittaa alkemiaa tai vaikka takoa miekkoja, on jonkun nekin taidot opetettava.

Siellä missä on roolipelaamista, on myös murhattavaa. Keinoja tähän löytyy muun muassa sapelinkalistelusta, tuliluikuilla räiskimisestä ja loitsujen manaamisesta tai näiden yhdistelmästä. Taikureiden kiltaan ei ole pakko liittyä halutakseen taikoa, sillä kaikki lahkot oppivat omanlaiset loitsunsa, tai sitten voi käyttää vanhaa kunnon taikakääröä. Itse koin lähitaistelun alkuun turhan kankeaksi, enkä sitä malttanut opetella. Taiat eivät ole koskaan olleet pelityylini, joten niinpä valitsin loitsukirjan ja miekan sijaan musketin. Erilaista tapettavaa sitten löytyikin laidasta laitaan. Ja kun kerran on morsosta päästänyt ilmat pihalle, se ei spawnaa enää koskaan takaisin.

Vaikeustaso

On epätasapainossa. Ilman mukana roikkuvaa kaveria alussa tulisi turpaan enemmän kuin Bud Spencerin elokuvissa. Ennen puoltaväliä pöydät kuitenkin kääntyvät ja sankari pyyhkii lattiaa isoimmillakin hirviöillä. Ainoa missä riitti haastetta kiroiluun asti, oli viimeinen meritaistelu suurta merimonsteria vastaan. Pelasin puhtaasti haulikoin, musketein ja pistoolein, mutta jätkät tiesivät kertoa, että taikuruudella peli on suorastaan naurettava juokse läpi -kokemus.

Äänet, dialogi, grafiikka, vakaus

Heti ensimmäisen dialogin aikana olin laittaa äänet mutelle. Päähenkilö kuulostaa siltä, kuin hän olisi juonut viimeiset viiskyt vuotta viskiä ja polttanut kessua ketjussa. Eivätpä muutkaan hahmot sen paremmin pärjää. Yllättävää kyllä ääninäyttelyyn tottui ajan mukaan niin, että se muuttui kehnosta kohtalaiseksi.

Eniten kuitenkin risoi kirjoituksen laatu. Dialogi on suurimmaksi osaa niin onnetonta, että käsikirjoittajalle on varmaan pakkojuotettu jägermaisteria, herätetty krapulassa töihin ja soitettu kaiuttimista nyky-poppia. Hieno puoli keskusteluissa oli kuitenkin se, että sain lähes aina olla mulkku jätkä tai se mukava mies.

Animaatio on tönkköä. Grafiikat olivat hienoja 4v 6kk sitten. Peli bugittaa yleensä huvittavilla tavoilla, mutta joskus niinkin, ettei tehtävää saa suoritettua tai kaveri jää jumiin milloin mihinkin. Muutamaan otteeseen peli myös kaatui ilman mitään näkyvää syytä tai virheilmoitusta. Musiikista ei jäänyt mitään mieleen, joten siinä kai ne menivät sivussa.

Anna sille mahdollisuus

Risen tuntui alussa niin rasittavalta, etenkin kirjoitukseltaan, että ensimmäisen muutaman tunnin kokeilun kesti aikansa, ennen kuin pystyin kokeilemaan peliä uudestaan. Vaan annapa olla, kun annoin mahdollisuuden, niin sieltä paljastui varsin nautittava seikkailu. Sivutehtävät vetivät mukaansa illasta toiseen, hirviötä lahtasi vaikka pelkästä voimantunnostaan ja kaikenlaista pikkutekemistä riitti huvittamaan tylsyyttä.

Neljänkymmenen tunnin kohdalla aloin jo miettiä, että loppuukohan tämä koskaan? Loppuihan se, noin tunti sen jälkeen kun olin viimeksi kummastellut lopputekstien viipymistä. Ja sitten ne töksähtivät aneemisesti ruudulle. Niiden jälkeen muistin, että onhan tässä vielä pari kiltaa, joihin voisin liittyä. Muutama taistelutyylikin oli vielä kokeilematta. Ei se siis ihan ajan- tai rahanhukkaa ollut.

Risen (PC, Xbox 360)

Risenin vahvuutena on salaisuuksia pursuava maailma, jonka tutkiminen pitää otteessaan hahmonkehittelyn ohella. Geneerinen pääjuoni, kömpelöhköt kontrollit ja huono konsolikäännös estävät kuitenkin nousun genren kärkikastiin, ainakin konsoleilla.

Risen 2: Dark Waters (PC, PS3, Xbox 360)

Muskettien ja voodoon hallitsema uusi maailma kuulostaa paperilla oudolta, mutta lyhyen maailmaan tutustumisen jälkeen kaikki tuntuu fiksulta, loogiselta ja jopa toimivalta. Piranha Bytesin peleille ominainen valinta tehdään varsin varhaisessa vaiheessa, ja tällä kertaa valinta on tehtävä tehokkaampien tuliaseiden tai kekseliäiden voodoo-taikojen välillä. Fiksu pelaaja valitsee voodoon, koska hitaat, tähdättävät kiväärit ovat taikuuden tarjoamiin mahdollisuuksiin verrattuna melko tylsä vaihtoehto.